Max Tallberg
Ensimmäisessä hyvinvointiyhteiskuntaa käsittelevässä tekstissäni kerroin siitä, mikä määrittää hyvinvointiyhteiskunnan. Toisessa aihetta käsittelevässä tekstissä puolestaan nostin esiin syitä kannattaa Pohjoismaista hyvinvointivaltiota, jossa hyvinvointivaltion rooli on suurempi kuin muualla. Tässä kolmannessa hyvinvointivaltiota käsittelevässä tekstissä nostan esiin sen, miksi hyvinvointivaltio toimii mallina niin hyvin. Lähestyn tätä aihetta tässä tekstissä ennen kaikkea yhteiskunnalliselta tasolta käsin. Samaan aikaan peilaan hyvinvointivaltiota yhdistyksemme keskeisiin arvoihin, eli tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen. Neljännessä aihetta käsittelevässä blogitekstissä nostan puolestaan esiin sen, miksi hyvinvointivaltio toimii yksilön näkökulmasta.
Toimivan yhteiskunnan yhtenä edellytyksenä voidaan yleisellä tasolla pitää toimivaa taloutta. Kun pohditaan hyvinvointivaltiota yhteiskunnalliselta tasolta käsin, ei tätä teemaa voidakaan sivuuttaa. Taloutta ja sen maksimaalista kasvattamista ei kuitenkaan tulisi nähdä itseisarvona, vaan keinona parantaa ihmisyksilöiden henkilökohtaista ja kollektiivista hyvinvointia. Näin ollen sen sijaan, että taloudessa tulisi luoda maksimaalinen määrä varallisuutta, tulisikin meidän kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, miten tuo varallisuus jakautuu niin, että sen avulla kaikki voivat rakentaa itselleen hyvän elämän ja vähimmillään täyttää arvokkaan elämän perusedellytykset. Tasa-arvoon liittyvä pohdinta – joka myös on nostettu esiin aiemmissa teksteissämme – tarjoaa erityisen hyvän tulokulman tähän kysymykseen.
Kun tarkastellaan yksilöä ja hänen varallisuutensa määrää, on huomattu, että rahan määrä kuvaa tarkasti myös hyvinvoinnin määrää, erityisesti silloin, kun tarkastellaan rahan jakautumisen ääripäitä. Onkin esimerkiksi selvitetty, että köyhien perheiden yksilöt kouluttautuvat matalammin ja jäävät myös useammin kokonaan koulutuksen ulkopuolelle. Köyhyys vaikuttaa tämän lisäksi terveyteen, elämän pituuteen, itsensä toteuttamiseen tai sen vastakohtaan, tylsistyttävään raadantaan, mutta myös vielä laajemmin onneen tai sen puutteeseen. Jos ihmisellä puolestaan on enemmän rahaa, heijastuu tämä muun muassa siihen, että hän on koulutetumpi ja että hänellä on varaa parempaan asumiseen, ruokaan ja harrastuksiin. Tämän lisäksi rikkaat ovat myös terveempiä ja he kokevat myös jossain määrin suurempaa onnellisuutta. Näin ollen on selvää, että varallisuuden epätasa-arvoinen jakautuminen aiheuttaa pahoinvointia heissä, joilla sitä on kaikkein vähiten. Poistamalla ääripäät – tai ainakin kaventamalla niitä – voitaisiin myös esittää, että koko yhteiskunnassa vallalla oleva kollektiivinen hyvinvointi lisääntyisi suurimmalla mahdollisella tavalla.
Hyvinvointi on lopulta kuitenkin subjektiivinen kokemus, eikä raha ole siihen liittyen aina paras mittari. Paras keino mitata hyvinvointia onkin kysyä sitä suoraan yksilöltä. Tässä on kuitenkin haasteena se, että yksilö ei aina tarkkaan tiedä, mistä hänen oma hyvinvointinsa koostuu. Ihmissuhteiden on kuitenkin huomattu näyttelevän suurta osaa siinä. On myös huomattu, että yksilöiden tarpeet liittyvät lopulta aina yhteisöön ja niihin arvoihin, jotka ovat siellä vallalla. Raha kertookin näin keskeisesti ainoastaan yksilön kulutusmahdollisuuksista, eikä siitä, mikä on aidosti tärkeää.
On myös havaittu, että lopulta monien ihmisten aineelliset vaatimukset ovat verrattain vaatimattomat. Monille riittää terveellinen ruoka, sopivat vaatteet ja kunnollinen asunto. Näin ollen voidaan esittää, että nyky-yhteiskuntamme keskittyvät kuluttamista painottaessaan vääriin asioihin: suuri osa siitä, mitä kulutetaan, ei oikeasti lisää ihmisten hyvinvointia, samaan aikaan, kun ylikulutus on luonut eksistentiaalisen uhan ihmiskunnalle ilmastonmuutoksen ja lajikadon muodoissa. Harmillisesti kuitenkin nykypäivän markkinointi, samoin kuin tiedon puute tai riippuvuus luovat tarpeita, jotka oikeasti eivät ole tärkeitä. Onkin huomattu, että suuremman kuluttamisen tai rahan saannin taustalla on halu erottua muista sen sijaan, että haluttaisiin edistää omaa tai läheisten hyvinvointia. Tämäkin antaa syytä korostaa juuri ihmisen sosiaalisuutta ja sen merkitystä, millainen yksilön suhde yhteisöönsä on. Itsensä korostamisen sijaan tulisi kuitenkin mieluummin korostaa yhteenkuuluvuutta ja näin ollen myös keskittyä siihen, mikä meillä on yhteistä.
Kaiken tämän tiedon myötä onkin aiheellista toistamiseen esittää, että nyky-yhteiskuntien tulisi edistää tasa-arvoa, niin taloudellisten mittareiden suhteen kuin muutenkin. Sen sijaan, että yksilön oma varallisuus ja kuluttaminen maksimoitaisiin, tulisi meidän kulkea sellaista yhteiskuntaa kohti, jossa kaikkien perustarpeet täytetään ja jossa yhteisöllisyys näyttelee perustavaa roolia. Vaikka näin ei maksimoitaisi talouden kokoa, saavutettaisiin näin korkein mahdollinen kollektiivinen hyvinvointi. Onkin huomattu, että stressi ja väkivalta lisääntyvät yhteisöllisyyden puutteen myötä. Individualismin kulttuuriin – joka nykyään on vallalla erityisesti monessa länsimaassa – liittyy myös se haitallinen puoli, että se saa yksilön ajattelemaan, että hän on itse syypää omiin ongelmiinsa, vaikka todellisuudessa tilanne on usein huomattavasti monimutkaisempi. Ihmisen ongelmat liittyvätkin usein hänen suhteeseensa muihin ja ratkaisutkin löytyvät myös usein sieltä.
Tasa-arvon lisäksi vastavuoroisuus ja siihen liittyvä käsitys oikeudenmukaisuudesta on myös ollut keskeinen Pohjoismaisen hyvinvointivaltion takana ollut arvo. On ajateltu, että jokaisen tulisi osallistua yhteiskunnan ja sen hyvinvoinnin rakentamiseen kykyjensä mukaan. Samaan aikaan jokaiselle tulisi antaa tukea yksilön tarpeiden edellyttävällä tavalla. Kaikille tarjotaan näin mahdollisuus luoda hyvinvointia, mutta myös saada tukea. Myös varallisuuden ja rahan jakaminen liittyy vahvasti vastavuoroisuuden käsitteeseen: jos köyhät yksilöt kokevat asemansa epäoikeudenmukaiseksi tai oman varallisuutensa tason kohtuuttoman alhaiseksi muihin verrattuna, lisää se heidän pahoinvointiaan.
Oikeudenmukaisuus on siinäkin mielessä keskeinen hyvinvointivaltioon liitetty arvo, että päätöksenteko, joka koetaan oikeudenmukaiseksi, liittyy ihmisyksilön terveyteen positiivisella tavalla, kuten myös vähempiin sairauspoissaoloihin ja pienempään psyykkiseen rasitukseen. Jos ihminen puolestaan kokee epäoikeudenmukaisuutta, johtaa se epävarmuuden kokemukseen ja stressin lisääntymiseen. Näiden lisäksi yksilö kokee tällaisessa tilanteessa myös negatiivisia tunteita ja jopa masennusta. Oikeudenmukaisuuteen kuuluu kuitenkin vastavuoroisuus myös siinä mielessä, että koetaan, että kaikkien tulisi tehdä työtä yhteisen hyvän eteen, eikä vapaamatkustajoita usein katsota hyvällä. Onkin esitetty, että hyvässä yhteiskunnassa ihmiset kantavat vapaaehtoisesti vastuuta toisistaan. Tämä vaatii kuitenkin myös sellaisia instituutioita ja järjestystä, jotka mahdollistavat tällaisen toiminnan.
Rahaan ja yhteiskunnan suhteeseen liittyä ehkä keskeisin huomio on kysymys siitä, pystyykö köyhistä oloista ponnistava yksilö aidosti parantamaan asemaansa. Jos syntymässä määritelty yhteiskunnallinen asema määrittää yksilön tulevaisuuden, ei voida puhua oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. Kun puhutaan eksklusiivisesta yhteiskunnasta, viitataan silloin sellaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, jotka on suunniteltu eliittejä palveleviksi. Esimerkkejä tällaisista ovat rikkaiden veroedut, koulutusmahdollisuuksia vaikeuttavat kynnykset, valta-asemiin pääsyä vaikeuttavat tekijät, kulutukseen liittyvät erot, sekä asuinalueiden segregaatio. Tällaisessa yhteiskunnassa taloudellinen ja poliittinen valta keskittyy pienelle joukolle toimijoita, jotka puolestaan saavat päättää, kenelle he siirtävät valtansa. Näin ollen köyhiin oloihin syntynyt yksilö ei tällaisessa yhteiskunnassa voi aidosti parantaa asemaansa.
Inklusiivisesta yhteiskunnasta puolestaan puhutaan silloin, kun jokaisella yksilöllä on sukutaustastaan riippumatta mahdollisuus kouluttautua ja nousta asemaan, joka vastaa omia kykyjä. Tällaisessa yhteiskunnassa pyritään mahdollisuuksien tasa-arvoon ja siinä arvostetaan yksilön hankkimaa koulutusta ja työkokemusta. Keskeistä onkin, että tällaisessa yhteiskunnassa kaikille taataan laadukas koulutus ja terveydenhuolto. Onkin huomattu, että yhteiskunnissa, joissa vallitsevat reilut ja oikeudenmukaiset järjestelmät, myös yksilöt kasvavat oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta kiinnostuviksi. Näin ollen näiden ilmiöiden voi myös ajatella toimivan toisiaan ruokkivina. On myös selvää, että toimivan hyvinvointivaltion yhteiskunnallisen järjestelmän tulisi olla nimenomaan inklusiivinen. Voidaan myös esittää ajatus siitä, että sellaisessa yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa kaikilla olisi aito mahdollisuus rakentaa elämästään arvokasta, myös kollektiivinen – ja jopa eliittien – hyvinvointi kasvaisi suurimmaksi mahdolliseksi. Samaan aikaan tällainen yhteiskunta ja maailma olisi monelta muultakin osin todella toimiva.
Hyvinvointivaltioon liittyen olemme myös nähneet, että tasa-arvon lisäksi oikeudenmukaisuus kuuluu keskeisenä osana siihen ja sen instituutioihin. Jos ihmiset kokevat yhteiskunnan instituutiot epäoikeudenmukaisiksi, on selvää, että tämä heijastuu laajasti koko yhteiskuntaan ja tekee siitä toimimattoman. Vastavuoroisuus, kuten olen sen tässä tekstissä jo nostanut eteen, kuuluu tähän myös keskeisesti, kuten myös impartiaalisuus ja se, että heistä huolehditaan, jotka eivät kykene siihen itse. Toimiva hyvinvointivaltio osaa kuitenkin myös arvioida sitä, mistä koostuu yksilön hyvä elämä ja miten se voidaan mahdollistaa. Tämä onkin seuraavan blogin teema.
Lähteet:
Hiilamo, Heikki. Uusi hyvinvointivaltio. Into Kustannus 2011 Helsinki
Partanen, A. (2016) The Nordic theory of everything : in search of a better life / Anu Partanen. First edition. New York, NY: Harper, an imprint of HarperCollinsPublishers.
Saari, Juho. (2009) Hyvinvointivaltio : Suomen mallia analysoimassa / Juho Saari (toim.). 3. p. Helsinki: Gaudeamus.
Yeung, A. B. & Saari, J. (2007) Oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa / toimittaneet Juho Saari & Anne Birgitta Yeung. Helsinki: Gaudeamus.
