Max Tallberg
Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot erottuvat muista hyvinvointivaltioista laajuuteensa liittyen. Samaan aikaan ne ovat kestomenestyjiä kansainvälisissä onnellisuusmittauksissa. Tämä antaakin ilmeisen syyn seuraavaksi syventyä niihin tarkemmin ja selvittää, mistä tuo hyvinvointi johtuu. Onko se suoraan sidoksissa Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan malliin, vai siitä erillinen? Ja jos se selittää onnellisuutta, herää ilmeinen kysymys siitä, miten tämä syy-seuraussuhde toimii ja mitä muu maailma siitä voisi oppia. Nostan tässä tekstissä erityisesti esiin kotimaani Suomen näihin kysymyksiin liittyen, kuitenkaan muita Pohjoismaita unohtamatta.
Pohjoismaisen hyvinvointivaltion synnyn taustalla keskeisenä on ollut ajatus siitä, että valtion tulisi taata se minimitaso, jolla ihminen voi elää sivistynyttä ja arvokasta elämää. Malli yhdistääkin kapitalistiset vapaamarkkinat anteliaaseen hyvinvointijärjestelmään. Malli rahoitetaan korkeilla veroilla ja siihen kuuluu myös valtiollisten väliintulojen korkea määrä siihen liittyen, miten yhteiskunta ja sen talous toimii.
Pohjoismaat tarjoavat näiden asioiden ansiosta kaikille kansalaisilleen, mutta erityisesti keskiluokalle, suurimman mahdollisen autonomian, sen sijaan, että oltaisiin riippuvaisia muista, kuten ennen monen yksilön kohdalla tilanne vahvemmin oli. Tämä johtaa yksilön tasolla suuriin säästöihin ja pienempiin huoliin sen lisäksi, että se takaa kaikille henkilökohtaisen vapauden. Pohjoismaissa hyvinvointivaltion laajentaminen on laajassa mittakaavassa tarkoittanut vastuun siirtämistä perheeltä julkiselle vallalle. Keskeinen strategia on ollut yksilöllisen sosiaalipolitiikan rakentaminen, toisin sanoen se, että tulonsiirrot (myös verojen muodossa) ja palvelut kohdennetaan yksilöille eikä perheille (tai suvuille). Strategian tuloksiin kuuluu muun muassa se, että Pohjoismaat ovat edenneet nopeimmin ja pisimmälle muun muassa sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttamisessa. Laaja yksilöllinen sosiaalipolitiikka voi kuitenkin luoda myös kannustimia, jotka heikentävät ihmisten vastuuta ja mahdollisuuksia huolehtia läheisistään.
Tähän liittyen onkin esitetty, että Pohjoismaat ovat maailman yksilökeskeisimpiä. Vaikka yksilökeskeisyys voi olla sosiaalisessa mielessä haasteita tuova tekijä, kuuluu kuitenkin oikeanlainen yksilökeskeisyys erottamattomasti hyvään elämään: kaikkein tulisikin itse saada päättää, millaista elämää elää ja mihin pohjaa arvonsa ja identiteettinsä. Tasa-arvo on tällaisen vapauden lisäksi ollut toinen keskeinen arvo, jonka pohjalta hyvinvointivaltioita on esimerkiksi Suomessa rakennettu. Tämä on myös osoittautunut tehokkaaksi keinoksi rakentaa maalle parempaa tulevaisuutta.
Pohjoismaat kertovat meille myös, että vahvat julkiset palvelut voivat saada aikaan taloudellista kasvua. Samaan aikaan, kun tähän yhdistetään elämän riskitekijöihin varautuminen niin, että kaikki osallistuvat heikompien tukemiseen, johtaa tämä siihen, että järjestelmä on kokonaisuudessaan paljon tehokkaampi verrattuna tilanteeseen, jossa jokainen yksilö joutuisi keräämään puskurin, joka suojaisi esimerkiksi ikääntymisen tai mahdollisen onnettomuuden varalta. Tämä pätee vielä vahvemmin nykypäivänä, jota määrittää globaali taloudellinen epävarmuus ja kilpailu. Kun hyvinvointivaltiota ja talouskasvua on tutkittu, on lopulta kuitenkin päästy selkeään johtopäätökseen siitä, että hyvinvointivaltiolla ei ole merkitsevää vaikutusta talouskasvuun. Kun kuitenkin otetaan huomioon hyvinvointivaltion positiivinen vaikutus kansalaistensa hyvinvointiin, antaa tämä tutkimustulos vahvan syyn kannattaa hyvinvointivaltiota.
Pohjoismaissa monet hyvinvointivaltioon liittyvät etuudet on myös suunniteltu niin, että ne kannustavat työntekoon. Tämä toteutuu siten, että monet edut ovat sidoksissa yksilön tulojen suuruuteen. Näin on sairauspäivärahojen, työttömyystukien, vanhempainvapaiden ja eläkkeiden osalta. Tästä syystä myös hyvin pärjäävät yksilöt kannattavat Pohjoismaissa hyvinvointivaltiota: myös he hyötyvät siitä.
Pohjoismaiset perheet ovat myös tilastollisesti toimivia, oli kyse sitten rakastavuudesta, hyvinvoivista lapsista tai välittävistä yhteisöistä. Tämä onkin Pohjoismaiden normi. Kaikille lapsille taataan täällä halpa ja toimiva päivähoito, jota tuetaan valtion puolesta ja josta maksetaan perheen tulojen mukaan. Esimerkiksi Suomessa ei myöskään ole yksityiskouluja. Suomessa taataan myös ilmainen ja korkeatasoinen koulutus kaikille lapsille, mikä on turvattu perustuslaissa.
Kaikki tämä on johtanut siihen, että Pohjoismaat ovat maailman rikkaimpien ja onnellisempien maiden joukossa. On myös selvää, että hyvinvointivaltioon liittyvä politiikka ja hankkeet ovat tärkeä syy tämän hyvinvoinnin takana. Vuodesta 2013 lähtien Pohjoismaat – Suomi, Tanska, Norja, Ruotsi ja Islanti – ovat aina kuuluneet Maailman Onnellisuusraportin kärkikymmenikköön. Vuosina 2017–2019 Pohjoismaat ovat myös muodostaneet kolmen kärjen. Tämä menestys ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan onnellisuuteen, vaan Pohjoismaat erottuvat edukseen myös, kun katsotaan demokratian tilaa, poliittisia oikeuksia, korruption vähäisyyttä, luottamusta ihmisten välillä, turvallisuuden tunnetta, sosiaalista koheesiota, sukupuolten tasa-arvoa ja tulojen tasa-arvoista jakautumista. Näin ollen myös Human Development Indeksin kärkipaikoilla nähdään usein Pohjoismaita.
Mikä sitten yksityiskohtaisemmin selittää Pohjoismaiden yksilöiden hyvinvointia ja tyytyväisyyttä elämään? Miten hyvinvointivaltio konkreettisesti vaikuttaa tähän? Tärkeimmät selittävät tekijät liittyvät paitsi edelle esitettyihin asioihin myös instituutioiden laatuun, niin valtiollisella kuin yleisemmällä yhteiskunnallisella tasolla, luotettaviin ja laajoihin sosiaalietuuksiin, vähäiseen korruptioon sekä hyvin toimivaan demokratiaan. Pohjoismaissa elävät yksilöt kokevat myös vahvaa autonomian tunnetta ja vapautta, kuten myös korkeaa sosiaalista luottamusta toisiinsa, millä on myös suuri merkitys tyytyväisyyden kannalta. Nämä tekijät myös korreloivat keskenään ja vahvistavat toisiaan, mikä johtaa siihen, että syy-seuraussuhteita voi olla vaikea tyhjentävästi hahmottaa. Siksi ei myöskään riitä, että nostettaisiin vain yksi selittävä tekijä esiin. Pohjoismaiden hyvinvointia on myös yritetty selittää viittaamalla historiallisesti hyvin toteutuneeseen modernisaatioon, kykyyn tukea heikosti pärjääviä ja korkeaan sosiaaliseen pääomaan. Mahdollinen syy Pohjoismaiden menestykselle voisi myös olla, että niissä ei 1900-luvun alussa ollut yhtä suuria luokkaeroja tai taloudellista eriarvoisuutta kuin monessa muussa maailman maassa silloin oli.
Nämä hyvinvointivaltion mahdollistamat positiiviset saavutukset vaikuttavat olevan samaan aikaan myös sellaisia, jotka voitaisiin saavuttaa kaikkialla maailmassa. Ei ole esimerkiksi löydetty todisteita siitä, että maan kansan koko olisi yhteydessä tyytyväisyyteen, tai että homogeeniset kansat olisivat tyytyväisempiä. Näin ollen nämä eivät selitä Pohjoismaiden onnistumisia. On myös saatu tutkimustuloksia siitä, että etninen moninaisuus ei välttämättä vaikuta ollenkaan sosiaaliseen luottamukseen. Maailman Onnellisuusraportti vuodelta 2018 nosti esiin myös sen, että maahanmuuttajien määrä tietyssä maassa ei vaikuta mitenkään kantakansalaisten onnellisuuteen. On myös havaittu jopa positiivista vaikutusta tähän liittyen. Samaan aikaan myös maahanmuuttajat ovat suurin piirtein yhtä onnellisia kuin kantaväestö. Pohjoismaiden toimivat instituutiot ja se, että ne ovat samat myös maahanmuuttajien kohdalla, on yksi selitys tälle.
Moni tutkimus esittääkin, että Pohjoismaiden hyvinvointi linkittyy juuri hyvinvointivaltion instituutioihin. Ihmiset ovat yleensä tyytyväisempiä maassa, jossa on suhteellisen helppoa saada verrattain suuria sosiaalietuuksia ja missä työmarkkinat ovat säännellyt, jotta työntekijöiden hyväksikäytöltä vältyttäisiin. Ei kuitenkaan myöskään yllättäen ole löydetty tilastollista yhteyttä hyvinvointimenojen ja onnellisuuden välillä. Tätä voi selittää myös se, että menot ovat tiiviissä yhteydessä talouden sykleihin ja demografisiin muutoksiin sen sijaan, että ne mittaisivat kunnolla sitä, miten tuotteita ja palveluja jaetaan.
Hallinnon laatu on toinen keskeinen selitys Pohjoismaissa koettuun onnellisuuteen. Tähän liittyy selittävänä tekijänä myös se, että Uusi-Seelanti ja Sveitsi, joissa nämä asiat myös toteutuvat, ovat usein myös näissä mittauksissa kärjessä. Hallinnon laatu on usein jaettu demokraattisiin tekijöihin (siihen liittyviin oikeuksiin eritoten) ja siihen, miten valtaa käytetään. Tähän liittyy esimerkiksi matala korruptio ja oikeusvaltion toimivuus. Pohjoismaissa on myös vähän eriarvoisuutta, mutta ei olla varmoja, kuinka hyvin tämä selittää siellä koettua tyytyväisyyttä. Myös se, että hyvinvointivaltiossa yksilöt kokevat harvemmin taloudellista epävarmuutta on nostettu esiin selittävänä tekijänä. Samaan aikaan on myös saatu selville, että autonomia ja vapaus selittävät hyvinvointia tehokkaammin kuin kansallinen vauraus. Sosiaalinen koheesio selittää myös hyvinvointia. Se on laajempi käsite kuin luottamus. Pohjoismaissa vaikuttaa myös siltä, että kansalaiset kokevat suhteellisen usein positiivisia tunteita, mutta että ne eivät ole maita, joissa näitä tunteita koettaisiin kaikista useimmin. Tyytyväisyys on kuitenkin suurta.
Muissa maissa, joissa ollaan tyytyväiskyselyjen kärjessä – kuten juuri Sveitsissä ja Uudessa Seelannissa, mutta myös Alankomaissa, Kanadassa ja Australiassa – on myös monta samaa tekijää käytössä kuin Pohjoismaissa. Pohjoismailla ei siis ole mitään salaista reseptiä menestykselleen. Sen sijaan resepti vaikuttaisi olevan, että valtiollisten instituutioiden tulisi olla laadukkaita, niiden tulisi välttää korruptiota, pystyä toteuttamaan lupauksensa ja pitämään huolta kansalaisistaan erilaisten vaikeuksien noustessa esiin.
Luottamuksen tärkeydestä kertoo myös se, että yhteiskunnat, joissa on vain vähäistä keskinäistä luottamusta, joutuvat usein helposti negatiiviseen spiraaliin, jossa korruptio johtaa pienempään haluun maksaa veroja ja kannattaa uudistuksia, jotka auttaisivat valtiovaltaa pitämään huolta kansalaisistaan. Tästä spiraalista on vaikea ponnistaa parempaan. Instituutioihin liittyvät muutokset mahdollistaisivat kuitenkin tämän, jos niiden avulla saataisiin kansalaiset osallistumaan ja edustamaan itseään päätöksissä. Demokratian laatu, kuten myös vapaa lehdistö, koulutettu kansa ja vahva kansalaisyhteiskunta auttavat myös tässä. Kulttuurisella tasolla tärkeimpiä tekijöitä ovat yhteisöllisyys, luottamus ja koheesio. Jakautunut yhteiskunta ei pysty helposti tarjoamaan niitä julkisia asioita, jotka auttaisivat elämään onnellista elämää. Sellaisessa yhteiskunnassa ei myöskään kannateta sosiaalietuuksien jakoa, sillä pelätään, että se hyödyttäisi ihmisiä, joita ei lasketa omaan ryhmään kuuluviksi. Kun luotetaan ja välitetään kanssaihmisistä, on siis hyvinvointivaltiotakin paljon helpompi kehittää.
Kaiken tämän tiedon myötä on oman näkemykseni mukaan vaikeaa päättää olla kannattamasta Pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Moni yhdysvaltalainen vaikutta myös olevan samaa mieltä Pohjoismaisten asenteiden kanssa. Moni esimerkiksi kannattaa sitä, että rikkaiden veroja tulisi korottaa. Yhdysvalloissa myös 40 prosenttia alhaisimpaan tulotasoon syntyneistä miehistä pysyi siinä, kun taas Pohjoismaissa tuo luku on 25 prosenttia. Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että yhteiskunnissa, joissa on pienempi tulojen eriarvoisuus, myös sosiaalinen liikkuvuus on korkeampi. Näin voitaisiinkin esittää, että amerikkalainen unelma toteutuu paremmin Pohjoismaissa kuin itse Yhdysvalloissa.
Lähteet:
Greve, B. et al. (2021) Nordic welfare states—still standing or changed by the COVID‐19 crisis? Social policy & administration. [Online] 55 (2), 295–311.
Partanen, A. (2016) The Nordic theory of everything : in search of a better life / Anu Partanen. First edition. New York, NY: Harper, an imprint of HarperCollinsPublishers.
Saari, Juho. (2009) Hyvinvointivaltio : Suomen mallia analysoimassa / Juho Saari (toim.). 3. p. Helsinki: Gaudeamus.
