Max Tallberg
Olen aiemmissa blogiteksteissäni tarkastellut yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta monesta eri näkökulmasta. Olen esimerkiksi käsitellyt ajatussuuntauksia, jotka puhuvat minimaalisen valtion puolesta. Näihin kuuluvat uusliberalismi ja libertarismi. Vastapainona olen myös käsitellyt näkemyksiä, jotka korostavat yksilöiden tasa-arvoa ja keskinäisriippuvaisuutta. Esimerkiksi Marxin ajattelun voidaan nähdä painottavan tällaista näkemystä. Olen myös nostanut esiin näkökulman siitä, että ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen olento, joka ei voi elää yksin. Yhteiskunnan tehtävä onkin puolestaan vastata kysymykseen, miten voimme elää yhdessä niin, että yhteiselo parantaa myös jokaisen yksilön sisäistä hyvinvointia.
Seuraavissa blogiteksteissäni nostan esiin hyvinvointivaltion mallina siitä, miten tämä yksilöiden yhteiselo voidaan järjestää yhteiskunnallisella tasolla. Teksteissä käy ilmi, että tässä mallissa myös yksilöiden hyvinvointi saavuttaa optimaalisen tason. Tästä syystä on selvää, että kun tavoitellaan oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa maailmaa, on hyvinvointivaltiomalli eräs keskeinen ratkaisu.
Hyvinvointivaltion käsitteellä on viitattu sellaiseen yhteiskuntamalliin, jossa kyseisen maan valtiovalta on keskeisessä asemassa yksilöidensä taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin suojaamisessa ja vahvistamisessa. Hyvinvointivaltion keskeisiin periaatteisiin kuuluu mahdollisuuksien tasa-arvo, vaurauden tasa-arvoinen jakaminen sekä julkinen vastuu niistä, jotka eivät pysty itse rakentamaan itselleen arvokasta elämää tai takaamaan siihen liittyviä vähimmäisvaatimuksia. Hyvinvointivaltion politiikkaan kuuluu näin ollen keskeisenä sosiaaliturva, työttömyysvakuutusohjelmat sekä tuki niille, jotka eivät pysty työskentelemään. Hyvinvointivaltioon liittyvä sosiaalivakuutus toimii niin, että se takaa yksilön tuen tilanteessa, jossa hänen tulonsa laskevat tai hän menettää ne. Se on samalla vastaus palkkatyöntekijöiden ja heidän perheidensä epävarmuuteen, sillä se takaa kaikille turvan. Hyvinvointivaltio vastaa yleensä myös kansalaistensa peruskoulutuksesta ja voi tarjota esimerkiksi edullisempaa asumista. Hyvinvointivaltio rahoittaa myös julkisesti lastenhoitoa, julkista liikennettä ja oikeusapua sekä muun muassa julkisia puistoja, kirjastoja, museoita ja urheilua.
Hyvinvointivaltio osallistuu myös maan julkisen talouden toimintaan. Sen toiminta edellyttää laaja-alaista valtiollista puuttumista talouteen, esimerkiksi teollisuuden kansallistamiseen liittyen, mutta myös taloudelliseen suunnitteluun, omistusoikeuksien jakamiseen, verolakeihin, finanssipolitiikkaan, rahapolitiikkaan, työmarkkinapolitiikkaan, hintapolitiikkaan, maatalouden tukiin, finanssitalouden säätelyyn sekä minimipalkkaan. Kaikkia näitä on tehty tai tehdään edelleen hyvinvointivaltioissa. Keskeistä on myös huomio siitä, että hyvinvointivaltio muokkaa niitä taloudellisia ja sosiaalisia lopputulemia, joita kapitalistiset markkinat muuten loisivat.
Suurin osa nykymaista harjoittaa jonkinlaista politiikkaa, joka liittyy hyvinvointivaltion käsitteeseen. Tähän liittyen on kuitenkin esitetty myös kritiikkiä siitä, että hyvinvointivaltio kannustaa ihmisiä toimettomuuteen, mikä pahimmillaan johtaa siihen, että yksilö ei halua ottaa vastaan töitä. Keskustelussa on myös nostettu esiin, että valtio on vain harvoin tehokkain palveluntarjoaja. Samalla on kuitenkin totta, että valtiovalta on ainoa toimija, joka voi huolehtia kaikista kansalaisistaan ilman, että se ajaa jotakin muuta intressiä. On myös selvää, että sellaista valtiota ei ole helppo johtaa, jossa suuri osa ihmisistä kamppailee ravinnon, koulutuksen tai hoivan saamisesta.
On myös paikallaan huomata, että teollistuneiden maiden joukossa ei ole yhtäkään maata, jossa ei olisi kehittynyttä hyvinvointivaltion mallia ja siihen liittyviä toimijoita. Samaan aikaan nämä toimet vaativat suuren osan julkisista menoista. Hyvinvointivaltiot vaihtelevat kuitenkin suuresti keskenään, minkä vuoksi niitä on vaikea määrittää yhdellä yleisellä tasolla, ja ne myös muuttuvat ajan saatossa. Ne ovat monimutkaisia ja vaikeasti määriteltäviä. Niitä voidaan pitää pikemminkin vahinkoja minimoivina ongelmanratkaisutyökaluina kuin ihanteellisina yhteiskuntajärjestyksinä. On myös esitetty, että maan hyvinvointiyhteiskunnan voima on suoraan suhteessa sen työvoimaliikkeeseen.
On myös esitetty, että hyvinvointivaltiot tekevät taloudesta vähemmän tehokkaan puolustaessaan tasa-arvoa ja että talouden kokonaistuotos näin pienenee pitkällä aikavälillä. Tästä ei kuitenkaan ole vahvaa tieteellistä näyttöä, ja esimerkiksi Ruotsin esimerkki osoittaa, ettei tämä ole väistämätöntä. Vakavampi ongelma voi kuitenkin olla se, että sosiaalituen piirissä olevat ihmiset alkavat nähdä itsensä kykenemättöminä työhön ja että heiltä puuttuu tähän liittyvä tahto, mielenlujuus sekä sosiaaliset verkostot ja tuki. Tulojen uudelleenjaon paradoksi viittaa siihen, että mitä suurempi osa sosiaalipolitiikasta kohdistuu köyhyyteen, sitä enemmän sitä voi esiintyä. Tähän voidaan kuitenkin vaikuttaa tukemalla yksilöä hankkimaan valmiuksia ja autonomiaa ilman, että hänen halukkuutensa osallistua työmarkkinoille heikkenee.
Hyvinvointivaltio on joka tapauksessa keskeinen ja perustava osa moderneja hallintoja ja olennainen kapitalististen yhteiskuntien taloudellisen toiminnan ja sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta. Jonkinlainen hyvinvointivaltion malli on siten elintärkeä osa toimivaa modernia valtiota. Ongelmallisimpia eivät myöskään ole suurimmat hyvinvointivaltiot, vaan ne, joissa hyvinvointivaltion mekanismit ovat heikosti integroituneita vahvoihin markkinatalouksiin. Voidaan myös esittää, että hyvinvointivaltio ei estä taloudellisesti ja sosiaalisesti elinvoimaisen yhteiskunnan syntyä, vaan on keskeinen osa sen mahdollistamista. Hyvinvointivaltion nerokkuus on siinä, että se tekee kapitalistisesta markkinataloudesta yhteensopivan ihmisten ja modernin demokratian kanssa kollektivisoimalla keskiarvoja ja riskejä. Sen kannatus keskiluokan keskuudessa kuitenkin edellyttää, että sen tarjoamat palvelut ja etuudet ovat laadukkaita.
Hyvinvointivaltiota on tärkeä pitää elinvoimaisena ja kehittää ennen kaikkea siksi, ettei palattaisi luokkayhteiskuntiin. Se liittyy olennaisesti demokratiaan, sillä sen arvot ja tarpeet synnyttävät hyvinvointivaltion. Voimavarojen jakautuminen yhteiskunnassa heijastaa samalla hyvinvoinnin jakautumista. Köyhyys ja rikkaus – erityisesti niiden ääripäät – tiivistävät tämän. On kuitenkin tärkeää huomata, että hyvinvointi on subjektiivinen kokemus, eikä sitä voi mitata pelkästään rahassa. Ihmissuhteet ovat tässä erityisen keskeisiä. Raha ei kerro, mikä ihmisille on tärkeää, mutta se kuvaa melko tarkasti ihmisen asemaa sosiaalisessa hierarkiassa. Ne, joilla on enemmän rahaa, kouluttautuvat yleensä pidemmälle, panostavat enemmän ruokaan, asumiseen ja harrastuksiin sekä ovat keskimäärin terveempiä ja jossain määrin onnellisempia.
Kuluttaminen ei kuitenkaan ole olennaista, vaan se, miten ihmisen tarpeet kytkeytyvät yhteisöön ja sen arvoihin. Monilla ei myöskään ole suuria materiaalisia tarpeita, vaan terveellinen ruoka, mukavat vaatteet ja kunnollinen koti riittävät. Onkin selvää, että moni hankkii nykymaailmassa tuotteita, joita ei todellisuudessa tarvitse hyvinvointinsa lisäämiseksi, vaan esimerkiksi mainonta tai riippuvuus ohjaa kuluttamista. Kuluttaminen ja raha voivatkin merkitä monille mahdollisuutta erottua ja rakentaa omaa sekä läheistensä hyvinvointia.
Suomalaisen hyvinvointivaltion ajatus on lopulta yksinkertainen. Se perustuu siihen, että kaikki maksavat ja kaikki saavat, ja että kaikilla tulisi olla aito mahdollisuus molempiin: sekä tarpeidensa täyttämiseen että kykyjensä hyödyntämiseen. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon on kuulunut keskeisenä ajatuksena täystyöllisyys sekä sen taustalla moraalinen periaate: jokainen osallistuu kykyjensä mukaan ja saa tarpeidensa mukaan. Tämä muistuttaa Marxiin liitettyä lausetta: “jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Yhteisöllisyys – joka voi vahvistua tällaisen politiikan seurauksena – on keskeistä ja toivottavaa, sillä sen puute lisää stressiä ja väkivaltaa. Tämä on usein unohtunut moderneissa länsimaissa, mutta hyvinvointivaltion vahvistaminen voi myös vahvistaa yhteisöllisyyttä. Köyhyyden ehkäisyyn liittyvissä järjestelyissä on aina kyse vastavuoroisuudesta, ihmisten välisestä läheisyydestä ja näihin liittyvästä moraalista. Tässäkin yhteydessä käy ilmi, että sosiaaliset suhteet ovat keskeisiä hyvinvoinnin selittäjiä.
Lähteet:
Garland, David. The welfare state. A very short introduction. Oxford University Press. UK 2016.
Hiilamo, Heikki. Uusi hyvinvointivaltio. Into Kustannus 2011 Helsinki
