Max Tallberg
Olen aiemmissa blogiteksteissäni kuvaillut hyvinvointivaltiota ja esittänyt argumentteja sen puolesta. Tässä tekstissä syvennyn tähän teemaan vielä viimeisen kerran ja jatkan sen selvittämistä, miksi hyvinvointivaltio toimii niin hyvin. Lähtökohtani on lähestyä aihetta siitä käsin, mitä me tänään tiedämme ihmisyksilön hyvinvoinnista. Tausta-ajatuksenani tässä on, että hyvinvoiva yhteiskunta koostuu hyvinvoivista yksilöistä. Tämä syy-seuraussuhde toimii tietenkin myös toisinpäin; hyvinvoivat yksilöt eivät ainoastaan rakenna hyvää yhteiskuntaa, vaan hyvin toimiva yhteiskunta luo myös hyvinvoivia jäseniä. Edellisessä teksteissäni syvennyin tarkemmin hyvinvointivaltion yhteiskunnalliseen tasoon, joten tässä tekstissä lähestyn aihetta vastakkaisesta tulokulmasta, ihmisyksilöstä käsin.
Varmasti kaikista keskeisin havainto ihmisyksilöä ja hänen hyvinvointiansa tarkasteltaessa on jälleen kerran se, että ihminen on sosiaalinen olento ja että kaikki ihmisyksilöt ovat lopulta riippuvaisia toisistaan. Jo se, että ihmisen persoonallisuutta tarkasteltaessa keskeistä on erotus introverttiuden ja ekstroverttiyden välillä kertoo tästä. Keskeistä ihmiselle on siis se, millainen suhteemme on toisiin ihmisiin. Tärkein tähän sosiaalisuuteen liittyvä tieto on lopulta kuitenkin varmaankin se, että ihmislapsen ensimmäiset elinvuodet ja niissä vallinneet olosuhteet ovat kriittisiä tulevan menestyksen tai epäonnen osalta. Lapsuuden kokemukset, olivat ne sitten hyviä ja myöhemmän hyvinvoinnin takaajia tai vahingollisia ja myöhemmän epäonnen selittäjiä, ovat myös asia, johon lapsi ei voi vaikuttaa. Tämä on myös erityisen keskeistä, kun pohditaan yksilön, hänen hyvinvointinsa tai pahoinvointinsa ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Tietenkin ihmisyksilöllä on myös henkilökohtainen vastuu ja vapaus määrittää omaa elämäänsä ja sen suuntaa, mutta silti lapsuuden kokemusten merkitystä ei tulisi väheksyä.
Tästä syystä tulisikin esittää, että yhteiskunta on velvollinen tukemaan kaikkia jäseniään, erityisesti silloin, kun he kokevat haasteita tai pahoinvointia elämässään. Samaan aikaan tulisi myös luoda aito mahdollisuus siihen, että kaikilla on lähtöasemastaan riippumatta mahdollisuus rakentaa itselleen arvokas ja omannäköinen elämä, kuten jo edellisessä tekstissäni esitin. Elämän alkuun tulisi myös keskittää erityistä huomiota. Onkin saavutettu tärkeä tutkimustulos siitä, että mitä aiemmin ihmisyksilön ongelmiin puututaan, sitä halvemmaksi se yhteiskunnalle käy.
On myös selvää, että jokainen ihmisyksilö tarvitsee elämäänsä turvaa sen varalta, että asiat kehittyvät vahingolliseen suuntaan esimerkiksi sairastumisen tai irtisanomisen myötä. Hyvinvointivaltio takaa yhteiskunnallisella tasolla tämän turvan. Tämä puolestaan luo turvaa myös heille, joiden ei tarvitse tukeutua yhteiskunnan turvaverkkoihin. Se, että tietää, ettei onnettomuuden sattuessa omalle kohdalle joudu esimerkiksi asunnottomaksi, johtaa siihen, että tyytyväisyys ja ennen kaikkea mielenrauha ei järky yhtä helposti verrattuna tilanteeseen, jossa näitä asioita ei ole taattu. Samaan aikaan tämä lisää varmasti mielenrauhaa sellaisessakin tilanteessa, jossa nämä perustavat hyvinvoinnin palaset on jo suurelta osin taattu.
Onnellisuustutkimuksessa on tehty erottelut tyytyväisyysonnen ja tunneonnen välillä. Ensimmäinen viittaa tyytyväisyyden tunteeseen, toinen puolestaan onnen kokemuksiin. Yhteiskunta pystyy oikeastaan ainoastaan vaikuttamaan tyytyväisyysonnen ja se tekee sen juuri tarjoamalla turvaverkkoja ja aitoja mahdollisuuksia yksilölle vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Voidaan myös esittää, että Pohjoismaat ovat pärjänneet hyvin onnellisuusvertailuissa juuri siitä syystä, että yhteiskunta vaikuttaa positiivisesti juuri tähän onnen lajiin. Voidaan myös esittää, että yhteiskunnalla ja siihen kuuluvilla yksilöillä on moraalinen velvollisuus taata kaikille jäsenilleen arvokkaan elämän minimivaatimukset, joten siltä osin hyvinvointivaltiota voidaan puolustaa myös moraaliselta näkökulmalta tarkasteltuna.
Hyvinvointivaltion puolesta puhuu myös havainto siitä, että kaikkea ihmisyksilön elämän kannalta tärkeää ei tulisi mitata ainoastaan rahassa. Tähän liittyy pääsy terveydenhuoltoon ja koulutukseen, mutta myös esimerkiksi riippumaton media ja ihmisoikeuksien kunnioitus. Voidaankin esittää, että vaikka näiden tekijöiden takaaminen ei olisi yksiselitteisesti kannattavaa talouden kannalta, ovat ne keskeisiä silloin, kun tarkastellaan yhteiskunnan yksilöiden hyvinvointia. Yhteiskunnan ja sen johtajien tulisikin ottaa tehtäväkseen taata hyvinvoiva yhteiskunta, johon kuuluu hyvinvoivat yksilöt. Edellä mainittujen asioiden takaaminen johtaa myös harmonisempaan yhteiskuntaan. Niiden epääminen puolestaan johtaa pahoinvoivaan yhteiskuntaan, jossa sen hyvinvoivatkin jäsenet kokevat haittaa, esimerkiksi vähentyneen turvallisuuden tai vihamielisen yhteiskunnallisen ilmapiirin myötä.
Vaikka hyvinvointivaltiota ei tulisi tarkastellakaan ainoastaan taloudellisesta näkökulmasta, kuten olen aiemmin esittänyt, tarvitsee se kuitenkin tarpeeksi elinvoimaisen talouden selvitäkseen ja pystyäkseen pysymään elossa. Jos valtiovalta joutuu tekemään tähän liittyen leikkauksia, niitä ei kuitenkaan koskaan kannattaisi kohdentaa sinne, missä ne tekevät pidemmällä aikavälillä enemmän haittaa. Tähän liittyy erityisesti juuri ihmiselämän alkuun liittyvät päätökset ja priorisoinnit, mutta varmasti myös koulutukseen panostaminen. Voidaan esittää, että näistä asioista leikkaaminen johtaa vahingolliseen spiraaliin, jonka myötä lopulta kaikesta muusta joudutaan lopulta leikkaamaan enemmän, kuin olisi muuten ollut tarpeellista.
Kuitenkin nykypäivänä Suomessa – jonka kotimaanani nostan erityisesti esiin – on käsillä kehitys, jossa talous on kehittynyt pitkään niin heikosti, että hyvinvointivaltiota on mahdollisesti pakko tulevaisuudessa ajaa alas. Silloin esimerkiksi vanhuksista ei pystyttäisi huolehtimaan tarpeeksi arvokkaalla tavalla. Ehkä ratkaisu tähän voisi olla yhteisöllisyyden lisääminen esimerkiksi niin, että tavalliset kansalaiset velvoitettaisiin suorittamaan kansalaispalvelua, jossa esimerkiksi jokainen nuori saisi vastuulleen vanhuksen, jota hän auttaisi. Tämä voisi toimia vastavuoroisesti niin, että jokainen nuori, joka on tällä tavalla osallistunut yhteiskuntaan, saisi myös vastaavanlaista apua, kun hän itse on vanha. Toinen mahdollinen ratkaisu olisi lisätä sukulaisten ja lähipiirin vastuuta vanhuksista. Näin toimitaan jo nyt esimerkiksi Italiassa. Tämän tyyppiset ratkaisut voisivat joka tapauksessa lisätä yhteisöllisyyden tunnetta yhteiskunnassa ja olisivat siltäkin osin toivottuja. Se skenaario, joka tulisi luonnollisesti välttää, olisi vanhukset, jotka jäisivät heitteille.
Toinen ratkaisu hyvinvointivaltion säilyttämiseen sen ollessa uhattuna olisi eläkeiän nosto. On tutkittu, että eläköityminen vaikuttaa vain vähän onnellisuuden kokemukseen, joten siitäkin syystä tätä ratkaisua voitaisiin kannattaa. Nykypäivänä unohdetaan usein myös nostaa esiin se, miten tärkeäksi moni työntekijä kokee työnsä. Tällaisen työn tekijät ovat kuitenkin usein kouluttautuneet verrattain korkealle, jotta heillä on siksi mahdollisuus tehdä työtä, joka on mielenkiintoista ja merkityksellistä. Eikä myöskään olisi välttämätöntä vanhana tehdä täysipäiväistä työviikkoa, vaan pienempikin työnteon määrä johtaisi hyvään yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Lopuksi on vielä tärkeää nostaa esiin ajatus siitä, että ihmisyksilön kokemat haasteet ovat usein monimutkaisia ja välillä vaikeasti selitettävissä. Niihin voi usein myös liittyä koko elämän mittaisia tekijöitä. Olemmekin nähneet, että monet näistä taustatekijöistä voivat myös olla sellaisia, joihin yksilö on voinut vaikuttaa ainoastaan vähän tai ei ollenkaan. Useimmiten ongelmat kuitenkin ovat selätettävissä ja yhteiskunnan tulisi siitä syystä aina tarjota yksilölle riittävä tuki. Usein ihminen myös tietää itse parhaiten, millaista apua hän tarvitsee, kun taas yhteiskunta ei aina osaa tätä yhtä selkeästi arvioida. Perustulo voisi olla tähänkin liittyen varteenotettava ratkaisu, kun se mahdollistaisi sen, että ihminen saa enemmän mahdollisuuksia ja vapautta vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja työstää haasteitaan. Samoin ihmisten vapaan liikkuvuuden mahdollistama talouden kasvu olisi merkittävä tekijä nykyisten hyvinvointivaltioiden elinvoimaisuuden säilyttäjänä ja tämän mallin levittämisellä kaikkiin maailman maihin.
