Max Tallberg
Keskityin edellisessä tekstissäni vahvimmin siihen, miten nykymaailmassa voidaan tehdä oikeita poliittisia päätöksiä – sellaisia, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia, vastaavat nykypäivän globaaleihin uhkiin, perustuvat totuudelliseen tietoon ja johtavat tasa-arvoisiin, oikeudenmukaisiin ja kukoistaviin yhteiskuntiin. Samaan aikaan demokraattisten innovaatioiden ei tulisi kuitenkaan ainoastaan kannustaa hyviin päätöksiin ja päättäjiin, vaan myös suojella yhteiskuntaa sellaisilta päättäjiltä, jotka eivät sovellu johtajiksi. Tämän varmistaminen olisi itse asiassa vielä tärkeämpää kuin hyviin päätöksiin kannustaminen, sillä usein on helpompi arvioida, ainakin ääritapauksissa, milloin joku tietty henkilö ei sovellut tekemään päätöksiä tai milloin jokin tietty päätös sotii totuudellisia näyttöjä tai kestäviä arvoja vastaan kuin tietää, mikä yksittäinen päätös kussakin tilanteessa olisi paras.
Epistokraattinen lähestymistapa – se, että poliittisia päätöksiä tekevät ne, jotka soveltuvat tähän asemaan parhaiten ja jolla on siihen liittyvä suurin tietämys – voisi omalta osaltaan olla ratkaisu näihin edellä käsittelemiini ongelmiin, mutta myös itsessään kannustaa sopivia ihmisiä hakeutumaan valta-asemiin. Samaan aikaan valtaanpääsyyn voisi tässä mallissa sisältyä erilaisia kynnyksiä, jotka estäisivät sopimattomien ihmisten valtaanpääsyn. Epistokraattinen lähestymistapa voisikin tarjota ratkaisuja sekä siihen, että varmistetaan oikeanlaiset päätökset, että väärien ihmisten valtaanpääsyyn estämiseen.
Keinona estää vääränlaisten poliitikkojen nousu valta-asemiin voisi olla ensinnäkin se, että kaikki poliittisiin virkoihin ehdolla olevat ihmiset tulisi asettaa persoonallisuustestiin, jonka läpäisy olisi edellytys valta-asemaan pyrkimiseen. Samoin tulisi vaatia, että ehdokkaiden tulisi edistää demokraattisia arvoja ja ihmisoikeuksia ja myös omaksua ne. Tämä lisäksi pitäisi luonnollisesti myös varmistua siitä, että valta-asemaan pyrkivällä olisi tarpeellinen yhteiskunnallinen taustatieto ja tuntemus, jota voitaisiin myös mitata kokeella. Ilman tällaista taustaa hyviä päätöksiä onkin lähes mahdotonta tehdä.
Tähän liittyen voisi myös olla paikallaan estää vallassa olevaa poliitikkoa muuttamasta valta-asemaansa tulevaisuudessa. Voitaisiinkin päättää, että vallassa istuva poliitikko ei voisi tehdä muutoksia asemaansa – etenkään valtaoikeuksiinsa – ja sen jälkeen säilyttää asemansa näiden muutosten tultua voimaan. Tällä tavalla vallankäyttö olisi myös suojeltu ajallisesti yksittäisen persoonan intresseiltä. Poliitikoilla ei koskaan saisi ollakaan oma etunsa pelissä poliittisia päätöksiä tehdessä, vaikka asian laita on valitettavasti edelleen usein tällainen. Jo Max Weber nosti esiin, että politiikassa mukana oleva tavoittelee valtaa. Hän tavoittelee tätä usein joko siksi, että sen kautta voidaan tavoitella muita asioita, kuten aatteellisia tai egoistisia intressejä, tai sen itsensä vuoksi, esimerkiksi arvostukseen ja asemaan liittyen. Nykydemokratioissa useimpien poliitikkojen motiivit ovat varmasti sekoitus näitä.
Miten demokratian toimivuus voitaisiin sitten näiden edellä mainittujen uudistusten lisäksi nykymaailmassa parhaiten varmistaa ja taata? Keskeisintä olisi varmasti varmistaa juuri se, että päätökset tehdään oikeista lähtökohdista – että ne perustuvat tutkittuun tietoon, avoimeen keskusteluun, oikeanlaiseen johtamiseen ja oikeanlaisiin arvoihin. Tähän liittyen on esitetty myös sellaisten neuvostojen käyttöönottoa, joilla olisi valta estää vääränlaiset päätökset ja vääränlaisten ihmisten nousu valta-asemiin. Tällaiset epistokraattiset neuvostot suojelisivat myös aina demokraattisia arvoja. Tämä voisi valmiiksi jo lannistaa monet epämoraaliset ihmiset ja estää heidän tavoittelemistaan politiikan valta-asemiin. Demokratian tulisikin nykyään pystyä tekemään parhaita mahdollisia päätöksiä, ja epistokraattiset neuvostot auttaisivat tässä. Epistokratia voisi myös tuoda esiin sellaisia päättäjiä, joita tarvitsemme tulevaisuudessa tehtäviin tärkeisiin päätöksiin liittyen, esimerkiksi ilmastonmuutoksen osalta, jos myös päättäjiä käsiteltäisiin mediassa ennen kaikkea heidän päätöksentekoonsa ja tietotaitoonsa liittyen. Populismin voisi myös ajatella häviävän epistokratiassa, tai ainakin muuttuvan pienemmäksi uhaksi. Populisteille, jotka kannattavat autoritaarisuutta, ei koskaan tulisikaan antaa pääsyä valtaan. Demokratian heikentäjät toimivatkin nyt sen sisällä sen sääntöjen puitteissa, mikä tekee heistä entistä vaarallisempia.
Sen lisäksi, että poliitikot asetettaisiin kokeisiin, voitaisiin myös nähdä, että tehtäisiin kokeita äänestäjille, jossa testattaisiin heidän perustietämystään ja joiden läpäisemin olisi edellytys äänestämiselle. Voitaisiin myös ottaa käyttöön järjestelmä, jossa arvottaisiin pieni, edustava osa kansalaisista osallistumaan vahvemmin poliittiseen päätöksentekoon. Tähän voitaisiin myös yhdistää pätevyysvaatimus. Voitaisiin esimerkiksi ennen vaaleja valita ryhmä, joka saisi lisää koulutusta ja äänestysoikeuden, jos läpäisee kokeen. Tämän idean toisena variaationa voitaisiin nähdä menettely, jossa annettaisiin enemmän ääniä heille, joilla on suurempi tietämys. Näilläkin ihmisillä voi toisaalta olla epärationaalisia tai ainakin vahvasti tunnelatautuneita mielipiteitä, tai he voivat ainoastaan ajaa omaa etuaan.
Näiden uudistusten lisäksi on nostettu esiin epistokraattinen neuvosto, jonka jo mainitsin aiemmin, johon kaikki tiukan testin läpäisseet saisivat ottaa osaa, ja jolla olisi ainoastaan veto-oikeus yhteiskunnallisiin päätöksiin tai uusien poliitikkojen hyväksymiseen liittyen. Se voisikin estää huonot tai hutiloiden tehdyt lait, tai vääränlaisten johtajien valinnan. Epistokraattiset neuvostot voisivat myös hylätä poliitikkoja jo ennen vaaleja tai asettaa heidät paremmuusjärjestykseen. Tämän uudistuksen etuna voisi olla, että se ei loisi eriarvoisuutta äänestäjien kesken. Siihenkin liittyy kuitenkin ongelmia, kuten silloin, jos kansalaiset eivät esimerkiksi uskoisi tällaisen neuvoston mielipiteeseen tai päätökseen. Haasteena voisi myös olla, että tavalliset kansalaiset eivät kokisi tällaista järjestelmää tarpeeksi demokraattiseksi. Toisaalta tällainen järjestelmä muistuttaisi kuitenkin nykyistä Suomessa käytettyä mallia, jossa lakiesitys tulee hyväksyä perustuslakivaliokunnassa ja monessa muussa maailman maassa perustuslakituomioistuimessa. Epistokraattisen neuvoston ero olisi kuitenkin se, että se ei ainoastaan katsoisi jotain tiettyä kysymystä lakinäkökulmasta.
Kansan asemaan demokratiassa liittyviin ongelmiin voisi olla myös yhtenä ratkaisuna se, että kaikki kiinnostuneet ja vaikuttamiseen halukkaat saisivat aitoja mahdollisuuksia tehdä tätä, mutta että passiivisten kansalaisten rooli ja vaikutusmahdollisuudet olisivat pienemmät. Voisimmekin ottaa tavoitteeksi aidosti poliittisesti inklusiivisen yhteiskunnan demokraattisen yhteiskunnan sijaan, tai sen jatkeena. Siinä kaikki saisivat osallistua politiikkaan, mutta tähän liittyen olisi myös ehtoja. Nyt demokratioissa onkin monesti valittu yksilön vapaus järjen ja vastuun painottamisen sijaan.
Epistokratian kannattajat ovat myös yrittäneet rauhoitella huolestuneita demokratian kannattajia sillä, että he haluavat ainoastaan minimoida demokratian huonoja puolia. He esittävätkin, että samoin kuin muutenkin elämässä ja yhteiskunnassa, myös politiikassa halutaan osaavia päättäjiä. Yleinen äänioikeus – johon epistokraatit ovat siis myös ehdottaneet muutoksia – on kuitenkin nykypäivänä niin vakiintunut tapa, että sitä on hankala muuttaa. Valistuneet kansalaiset voisivat pitää siihen liittyviä muutoksia moraalittomina ja tietämättömät puolestaan henkilökohtaisena loukkauksena. Äänioikeus on myös keskeinen legitimiteetin takaaja, kuten olemme aiemmin nähneet. Ehkä siksi yllä esittämistäni uudistuksista ainoastaan kokeet poliittisia valta-asemia hakeville ehdokkaille voisi olla realistinen uudistus.
Nykyään myös yksilön yhden äänen vaikutusmahdollisuus on minimaalinen, oikeastaan olematon. Esimerkiksi eri järjestöjen asemaa tai aktivismia voitaisiinkin tämän vaikuttamismahdollisuuden ohella vahvistaa. Tämän tulisi myös päteä globaalilla tasolla. Näin yhä useampi voisi tuoda näkökulmaansa esiin ja puolustaa omaa asemaansa. Tässäkin pitäisi kuitenkin täyttää tietyt järkevyyden ehdot. Samalla ihmisiä tulisi subsidiariteettiperiaatteen mukaan – jossa päätökset tulisi tehdä niin lähellä kansalaista kuin mahdollista – kannustaa vaikuttamaan vahvemmin myös paikallisiin päätöksiin. Pienempien yhteisöjen paikallinen demokratia tietyissä kysymyksissä voisi näin ollen olla yksi osa vastausta laajojen demokratioiden joukkoihin liittyviin ongelmiin.
Samaan aikaan se tosiasia, että moni tavallinen kansalainen ei tiedä politiikasta paljoakaan, osoittaa epistokratiaa kohti, kuitenkin sellaista, jossa yksilön vapaus ja oikeudet taattaisiin. Ehkä suurin osa tavallisista kansalaisista onkin epäpoliittisia, niin demokratioissa kuin diktatuureissakin, ja heille riittää se, että valtiovalta antaa heidän tavoitella itse parempaa elämää ja takaa tähän liittyvät toimivat olosuhteet. Tämä voi myös olla perimmäinen syy liberaalin demokratian toimivuuteen, kun se ottaa huomioon tavallisen ihmisen yhteiskunnallisen olemuksen. Kun taas näin ei tapahdu, aktivoituvat kansalaiset usein ja tällä voi olla haitallisia seurauksia, kuten esimerkiksi Brexitin suhteen on nähty. Yhtenä opetuksena tähän liittyen on se, että kansalaisille tulee taata toimiva yhteiskunta ja hyvinvointi. Kun näitä perusasioita ei taata, johtaa se usein tuhoisiin seurauksiin, kuten esimerkiksi historiassa on nähty Hitlerin valtaan nousuun liittyen hyperinflaation ja siihen liittyvän kurjuuden seurauksena. Tärkeää olisi myös, että erilaiset yhteiskunnalliset muutokset tulisi pystyä perustelemaan hyvin – varsinkin sellaiset, jotka moni tavallinen kansalainen kokee haitallisina.
Solidaarisuus ja sisäinen yhtenäisyys ovatkin keskeisessä asemassa jokaisen yhteiskunnan sisäistä tilaa tarkasteltaessa, muuten häviäjät alkavat kapinoimaan demokratiaa ja eliittejä vastaan. Haasteena onkin se, että ihmisten mielipiteet eivät ole järkeviä silloin, kun he kokevat asemansa heikentyneen merkittävästi. Tästä syystä kaikista jokaisen yhteiskunnan jäsenestä tulisi aina huolehtia ja nähdä tämän eteen tarpeeksi vaivaa. Se, miten ihmiset pärjäävät ja miten heistä huolehditaan, on keskeistä myös demokratian onnistumisen arvioinnissa. Lisäksi nämä asiat liittyvät myös ihmisoikeuksiin ja hyvinvointivaltioon.
Kaiken tämän mahdollistajana – toimivan yhteiskunnan, jossa myös tehdään valistuneista päätöksiä – ja sen taustalla tulisi myös nähdä se valtava määrä tietoa, joka yhteiskunnilla nykyään on käytettävissään. Tieteellisen tiedon tulisikin jatkossa hallita yhä vahvemmin myös poliittisia päätöksiä, kuten myös faktapohjaisen julkisen keskustelun. Tärkeää olisi ennen kaikkea taata toimiva julkinen tila ja keskustelu. Se, että demokratia toimii hyvin, vaatiikin tämän lisäksi sen, että koko siihen liittyvä yhteiskuntamalli toimii siltä osin, kun kirjoitin siitä aiemmin. Ilman tätä voi helposti tulla sellainen tilanne vastaan, jossa äänestäjät äänestävät kykenemättömän johtajan valtaan, joka on päässyt valtaan populismin keinoin. Kansan rooli demokratioissa voisikin olla tärkeämpi vallassa pitäjien erottamisen suhteen tai jatkomandaatin estämisen suhteen, kuin itse valintaan liittyen, ja se voisi toimia tässä yhdessä juuri epistokraattisen neuvoston kanssa. Demokratia voisikin pelkistetyimmässä muodossaan jossain mielessä vain taata kansalaisille kaikki ne oikeudet, jotka nykyäänkin liberaaleissa demokratioissa taataan ja puolustaa niitä toimillaan.
Demokratian toimivuutta parantaisi tähän liittyen myös esimerkiksi koulutukseen panostaminen. Näin ollen myös moni muu tämänkaltainen asia – joiden tukemista välttämättä ei aina kannateta suorien taloudellisten vaikutusten kautta, vaikka niiden epäsuorat vaikutukset yhteiskunnalliseen hyvinvointiin olisivatkin suotuisia – tukee toimivaa yhteiskuntaa ja näihin tulisi aina panostaa. Demokratian vahvistaminen tekee samaan aikaan yhteiskunnasta toimivamman ja yksilöstä hyvinvoivan, ja tämä pätee varmasti myös vastakkaiseen suuntaan. Näin ollen voitaisiin erottaa tässä yhteydessä positiivinen spiraali, mutta myös negatiivisen spiraalin mahdollisuus. Demokratian edistämiseen ja sen takaamiseen ja vahvistamiseen liittyvät periaatteet auttaisivat myös varmasti globaalia etelää todella paljon ja voisivat johtaa siellä kestävään yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tähän voitaisiin yhdistää myös vaatimus inklusiivisista poliittisista instituutioista, joihin kaikki saisivat ottaa osaa.
Oikeanlainen deliberaatio olisi varmasti myös tervetullutta. Ihmisten kohdatessa kasvotusten syntyykin vähemmän vastakkainasettelua. Ihmisjoukoilla on usein myös järkeviä mielipiteitä silloin, kun he saavat totuudelliset taustatiedot ja keskustelumahdollisuuden kasvokkain. Tätä pitäisi joka tapauksessa kaikista muista uudistuksista riippumatta vahvistaa. Samaan aikaan moni mielipide perustuu kuitenkin asenteisiin, jotka ovat ihmisille todella perimmäisiä ja jotka voivat liittyä esimerkiksi uskontoon, syviin arvoihin tai aiempiin kokemuksiin ja näihin voi siksi olla vaikea vaikuttaa ulkopuolelta, vaikka jokin tietty ratkaisu olisikin ilmiselvästi perusteltavissa monella vastakkaisella tavalla. Kansalaisten voidaankin esittää olevan parhaimmillaan demokratioissa sellaisissa kysymyksissä, joihin heillä ei ole vahvaa omaa intressiä.
Kun pohditaan maailman tulevaa kehitystä, voidaan esittää pessimistisesti, että on vain ajan kysymys, milloin populistit saavuttavat yhä enemmän ja vahvempia valta-asemia, esim. Euroopassa mutta myös muualla päin maailmaa. Tästä syystä nykymalleja parantavia uudistuksia tulisi pohtia huolella ja ottaa nämä uudistustarpeet ja ehdotukset vakavasti. Demokratiassa tähän mennessä tärkein kansan tehtävä onkin ollut johtajan – nimenomaan sopivan – valinta. Tässä valinnassa ei kuitenkaan tulisi sallia räikeitä virheitä. Demokratian säilyttämisen varmistamiseksi tulisi samalla myös pohtia sitä, miten sitä voidaan kehittää tai parannella. Perustulo – kuten olemme aiemmin nostaneet esiin – voisi myös vahvistaa demokratiaa lisäämällä yksilön hyvinvointia ja vähentämällä vastakkainasettelua. Yhteiskuntaa tarkasteltaessa on myös tärkeää muistaa, että kaikki liittyy kaikkeen. Siitä syystä asioita tulisi tarkastella monipuolisesti ja samoin yksittäisten muutostenkin vaikutuksia tarkastella monesta eri näkökulmasta. Tämä on myös yhdistyksemme tulokulma – haluamme monipuolisesti tarkastella sitä, miten maailman tilaa voitaisiin parantaa.
Lopuksi on myös paikallaan todeta, että demokratiaa vahvistavia ja kehittäviä uudistuksia tulisi ottaa käyttöön globaalisti yhä suuremmassa osassa maailman maita. Tähän voisi liittyä myös yhdessä globaalisti määriteltyjä perusarvoja tai demokratian osia, joita ei voisi muuttaa tai rikkoa. Nämä liittyisivät ennen kaikkea demokratian taustalla oleviin arvoihin. Tähän liittyen voitaisiin nähdä tarve esimerkiksi globaalin perustuslain laatimiselle. Tämän lisäksi, vaikka globaalia politiikkaa ja siihen kuuluvia kansainvälisiä instituutioita olisikin vaikea demokratisoida, tulisi kuitenkin taata, että siihen kuuluvat toimijat olisi valittu demokraattisesti kestävällä tavalla ja että ne vähintään toimisivat demokratian ihanteiden ja vaatimusten mukaan. Demokratian haasteena ovatkin sen korkeat ja monipuoliset vaatimukset. Se on kuitenkin ehdottomasti tavoiteltavan arvoinen yhteiskuntamuoto, etenkin silloin kun sen nykyisiin ongelmiin vastataan. Demokratia onkin varmasti paras mahdollinen malli maailman järjestämiseen, mutta sen toteutumisen eteen tulee jatkuvasti nähdä vaivaa ja tehdä työtä. Demokratia on ennen kaikkea laaja, monia eri elementtejä sisältä yhteiskuntamuoto, joka ei koskaan saavu päätepisteeseen vaan joka on prosessi, jonka kehitykseen pitää jatkuvasti kiinnittää huomiota.
Lähteet
Brennan, J. (2017) Against democracy / Jason Brennan ; with a new preface by the author. [Online]. Princeton, NJ: Princeton University Press.
Stenbäck, P. & Korvela, P.-E. (2019) Demokratia on pelastettava / Pär Stenbäck ; suomentanut Paul-Erik Korvela. Jyväskylä: Docendo.
