Liberalismi eilen ja tänään

Kannatamme muutoksia, jotka ovat kaikkien hyväksyttävissä.

Uskomme rakentavan keskustelun voimaan.

Global Visions > Blogi > Liberalismi eilen ja tänään

Liberalismi eilen ja tänään

Petri Lahtinen & Max Tallberg

Käsite liberalismi voidaan helposti ymmärtää ainoastaan poliittiseksi ilmiöksi, mutta kyse on laajemmalti joukosta historiallisia ja nykyisiä uskomusjärjestelmiä ja teorioita. Lisäksi näitä järjestelmiä ja teorioita voidaan kontekstista riippuen luonnehtia filosofisiksi, poliittisiksi, yhteiskunnallisiksi tai ideologisiksi. Liberalismin luonteen ja monimuotoisuuden vuoksi sille on vaikea löytää yksiselitteisiä ja kokonaisvaltaisia määritelmiä ja rajoja, jotka onnistuisivat sisältämään kaikki sen ajalliset ja paikalliset muunnelmat. Liberalistisen ajattelun ytimeen voidaan kuitenkin hahmottaa seitsemän suurta käsitettä: vapaus, rationaalisuus, yksilöllisyys, edistys, sosiaalisuus, yhteinen etu sekä rajoitettu ja tilivelvollinen valta. Näistä keskeisimmäksi voidaan käsittää usko yksilön vapauteen keskeisimpänä arvona. Vapauden käsite antaa koko ideologialle ja aatteelle sen nimen latinan sanasta liber, joka tarkoittaa ’vapaata’. Poliittisen ajattelun historiaa ei voida kuitenkaan palauttaa yksittäisten sanojen historiaan. Onkin syytä huomioida tässä kohtaa, että ’liberalismi’ ja ’liberaali’ selvästi poliittisina termeinä ilmaantuivat Euroopan kieliin vasta 1800-luvun alussa. Ennen sitä liberalitas oli yksi hyveistä eli anteliaisuus, ja samalla se oli myös hallintatekniikka, joka iskostettiin renessanssiruhtinaiden sydämeen. 1700-luvulla ’liberaali’ yhdistettiin myös vapauteen ennakkoluuloista; liberaali merkitsi  suvaitsevaista ja avointa mutta myös tietyllä tavoin joustavaa ihmistä. Myös vapauden ollessa itsessään abstrakti käsite, on senkin määritelmä muuttunut liberalismin eri kehitysvaiheissa. Kun vapaus otetaan liberalismia selkeimmin määrittäväksi arvoksi, voidaan liberalismin juuret länsimaisessa kulttuurissa jäljittää peräti antiikkiin ja keskiaikaiseen kristillisyyteen asti. Antiikin kreikkalaiseen poliittiseen perintöön laskettavat tekstit keskittyivät monesti hahmottelemaan tyranniaan eli yksinvaltaan johtavia inhimillisiä impulsseja sekä keinoihin hillitä siihen johtavia kehityskulkuja hyveiden kultivoinnin ja itsenäisyyden kautta. Toimivan ja terveen kaupunkivaltion kehittyminen ja sen olemassaolon jatkuminen edellyttivät kreikkalaisten ajattelijoiden mukaan niin sanotun neljän kardinaalihyveen eli viisauden, oikeudenmukaisuuden, rohkeuden ja kohtuullisuuden toteuttamista ja ylläpitämistä. Hyveellisyyden ei tulisi jäädä ainoastaan valtion tehtäväksi vaan sen pitäisi yltää hallitsemaan kaikkien kansalaisten sieluja; kreikkalaisten mukaan kansalaisten itsehallinto kyetään toteuttamaan vain sellaisessa valtiomuodossa, joka ymmärtää kansalaisuuden itsessään olevan hyveisiin totuttautumista, mikä tapahtuu yhteiskunnan tarjoamien lakien, käytäntöjen ja kasvatuksen kautta.

Roomalaiset ja keskiaikaiset kristilliset filosofit jatkoivat kreikkalaisten perinnettä keskittymällä hyveen kultivoimiseen keskeisimpänä tapana puolustautua tyrannian eri muotoja vastaan. Tämän perinteen päälle pyrittiin kehittämään erilaisia instituutioita, joiden tehtävänä olisi pyrkiä hillitsemään hallitsijoiden valtaa tarjoamalla keinoja ilmaista epämuodollisesti ja paikoin jopa muodollisesti mielipiteensä julkisesti poliittiseen valtaan liittyen. Esimerkiksi Britanniassa luotiin jo vuonna 1215 julkista valtaa rajoittava säädöskokoelma Magna Carta, jossa määriteltiin muun muassa, että kuninkaankin vallan tulisi olla rajattu laissa. Näistä historiallisista juurista huolimatta protoliberalisteiksi hahmotetaan nykyisin modernin tutkimuksen parissa ryhmä 1600- ja 1700-lukujen taitteen Euroopassa eläneitä ajattelijoita kuten Thomas Hobbes, John Locke ja David Hume, joiden keskeinen päämäärä oli purkaa tiettyjä irrationaalisiksi koettuja uskonnollisia ja sosiaalisia normeja. Tämän rinnalla näiden ajattelijoiden kehittelemien liberalismin perusteiden tarkoitus oli pyrkiä kohti yhteiskunnallista rauhaa, joka puolestaan edistäisi vakautta, kukoistusta ja lopulta yksilöllistä omatunnon ja toiminnan vapautta. Klassinen ja kristillinen hyveellisyys alettiin kokea toisaalta holhoavana, toisaalta tehottamana, koska se perustui normien ja sosiaalisten rakenteiden vahvistamiseen. Näiden normien ja rakenteiden katsottiin läpäisevän yhteiskunnan perusteellisesti niiden koskiessa politiikkaa, sosiaalista todellisuutta, uskontoa, taloutta ja perhe-elämää. Samanaikaisesti Francis Baconin artikuloiman maailmankatsomuksellisen muutoksen myötä syntyi ajatus siitä, että ihmiset pitäisi laajemmalti vapauttaa luonnon hallinnasta ja sen rajoituksista. Sen sijaan ihmisten tulisi tieteellisten keksintöjen ja taloudellisen vaurauden kautta alistaa luonto ja sen resurssit oman valtansa alle.

Suurin osa liberalismin teoreetikoista läpi historian on katsonut, että jonkinlaisella valtiomuodolla on merkittävä tehtävä ihmisten vapauden toteutumisessa. Keskeisenä haasteena liberalismissa on aina ollut – ja on yhä – luoda järjestelmä, joka tasapainottelee vapauden lisäämisen ja rajoittamisen välillä. Klassinen liberalismi hahmottaa, että luonnostaan vapaat ja tasa-arvoiset yksilöt luovat yhteisellä suostumuksella rajallisen valtion sitoutumalla yhteiskuntasopimukseen. Jo antiikissa Platonin ja Aristoteleen kaltaiset ajattelijat katsoivat, että yhteiskunta järjestäytyy, koska ihmisillä on lukuisia yhteisiä tarpeita, joiden tyydyttäminen on helpompaa kollektiivisesti kuin omavaraisesti. Protoliberalistit kuten Hobbes ja Locke puolestaan ajattelivat ihmisten solmivan yhteiskuntasopimuksen eivät ainoastaan turvatakseen selviytymisensä mutta tehdäkseen omasta vapauden harjoittamisestaan varmempaa. Täten liberaalin valtion yksi tehtävä on vapauttaa yksilöt mahdollisista rajoittavista olosuhteista ja säädellä yhteiskunnallista hyvinvointia. Samalla sen tulisi varmistaa puolueeton suhtautuminen kansalaisten eri käsityksiin hyvästä samalla kuitenkin puuttumatta liian aktiivisesti yksilöiden asioihin. Toisaalta uusliberalismin myötä valtion ja vapauden välinen suhde on alettu ymmärtää enenevissä määrin talouden kautta: valtion tehtävä on taata kaupan ja kaupankäynnin vapaus – ei niinkään olosuhteita ihmisten kukoistamiselle ja hyvinvoinnille. Samalla valtio laajentaa kaupanteon ulottuvuuksia erityisesti kasvattamalla liiketoiminnan, tuotannon ja liikkuvuuden skaalaa.

Eroavaisuudet eri liberaalien ajattelijoiden ja perinteiden välillä liittyvät usein siihen, miten tämä henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen vapaus määritellään. Nykyisin vapauden suhteen tehdään usein erottelu positiivisen ja negatiivisen vapauden kesken, jotka pohjautuvat erityisesti Isaiah Berlinin ajatuksiin. Negatiivisella vapaudella tarkoitetaan vapautta jostakin ja esteiden poissaoloa, kun taas positiiviseen vapauteen viitataan vapautena johonkin ja itsensä toteuttamisen vapautena. Samalla liberalistit voidaan karkeasti jaotella kahteen leiriin: konservatiivisiin ja progressiivisiin liberaaleihin. Konservatiivit suhtautuvat lähtökohtaisesti kielteisesti valtion laajentumiseen, kun taas progressiiviset liberaalit haluavat usein edistää valtion laajentumista yksilöllisen vapauden turvaajana. Jännitteet liittyen liberalistiseen vapauden määrittelyyn ja yksilön ja valtion väliseen suhteeseen synnyttävät kilpailua ja vastakkainasettelu eri toimijoiden välillä – liittyi se sitten poliittisten puolueiden, poliitikkojen, oikeudellisten tai taloudellisten toimijoiden väliseen toimintaan. Liberalismiin kuuluu kuitenkin myös olettamus sen sisäisestä itsekorjaavuudesta, johon kuuluvat kaksi liberalismin suurta käsitystä rationaalisuudesta ja edistyksestä. Esimerkiksi sosiaaliliberalismissa on keskeinen teoria yhteiskunnallisesta evoluutiosta, jonka mukaan ihmisistä tulee rationaalisempia ja sosiaalisempia ajan saatossa. Lähtökohtaisesti ihmiset oletetaan niin rationaalisiksi, moraalisiksi, autonomisiksi kuin tarkoitushakuisiksi toimijoiksi.

Liberalismilla on myös läheinen mutta monimutkainen suhde demokratiaan. Niin sanotulla ”liberaalidemokratialla” ei viitata niinkään poliittiseen ideologiaan vaan tiettyyn hallintotyyppiin, institutionaalisten poliittisten järjestelyjen joukkoon ja sääntöperusteiseen järjestelmään. Liberalismin voitto 1900-luvun ideologisessa kamppailussa fasismia ja kommunismia vastaan on johtanut tilanteeseen, jossa monet pitävät liberaalidemokratiaa ainoana perusteltuna poliittisen organisoitumisen muotona; historiallisesti valloilla olleet epäilykset demokratiasta rappeutuneena ja korruptoituneena hallitusmuotona ovat laajalti unohdettu, ja silloinkin kun niitä kohdataan, pidetään tätä kritiikkiä taantumuksellisena, autoritaarisena ja peräti epäinhimillisenä. Tästä huolimatta liberaalidemokratiaa on uskallettu kritisoida tätä nykyään enemmän. Sen yhtenä merkittävänä ongelmana on pidetty tavallisten kansalaisten ja äänestäjien niin sanottua demokraattista pätevyyttä, joka tarkoittaa käytännössä puutetta kansalaislukutaidosta, äänestämisestä ja kiinnostuksesta julkisia asioita kohtaan. Näiden synnyttämiä oireita on kuvattu myös sellaisilla käsitteillä kuten enemmistön tyrannia ja keskinkertaisuuden valta. Liberalismin omat keinot hillitä enemmistön valtaa liittyvät vallan kolmijakoon, jakoon lainsäädäntövallan, hallitusvallan ja tuomiovallan välillä sekä punnusten ja vastapunnusten järjestelmään, jonka tarkoitus on estää yhden toimijan jakamaton ja rajoittamaton valta. Tätä kolmijakoa murentaa kuitenkin nykyisin niin kutsuttu illiberaalinen demokratia, jolla tarkoitetaan sellaista kansanvaltaa, joka yksilön perusoikeuksien koskemattomuuden ja vallan kolmijako-opin sijasta perustuu suvereenin valtiovallan kykyyn rikkoa tarvittaessa näitä oikeusvaltion perustuksia. Oikeusliberalismia ja demokratiaa ei kuitenkaan voida eikä tulisikaan erottaa: demokratiaa ei voi olla ilman poliittisia perusoikeuksia, ja ilman demokratiaa ei ole mahdollista käsitellä oikeuksien muotoilua ja toteuttamista reilusti ja tasa-arvoisesti. Illiberaaleissa demokratioissa kansa jää vallanpitäjien ja heidän mielivaltansa armoille, ja vaikka tällaiset johtajat saattavat silloin tällöin toteuttaa oikeusvaltion piirteitä, voivat he myös vetää ne pois minä hetkenä hyvänsä, mikäli se palvelee heidän etuaan.

Kuten jo aiemmin mainittiin, on liberalismi nähty 1900-luvun ideologisen kamppailun voittajana: fasismi kukistui ainakin näennäisesti Euroopassa Espanjan diktaattorin Francisco Francon kuoltua vuonna 1975, ja kommunistisen Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 sai Francis Fukuyaman surullisen kuuluisasti kuuluttamaan naiivisti ja ennen aikaisesti ”historian loppua”. On kuitenkin selvää, etteivät liberalismi ja sen mieluisin liittolainen kapitalismi ole onnistuneet vakiinnuttamaan hyvinvoivaa ja kestävää hallintomuotoa. Monet liberaalidemokratioissa elävät pitävät hallituksiaan etäisinä ja välinpitämättöminä, varakkaiden kaappaamina, ja hallintoina, jotka ajavat ainoastaan jo vallassa olevien etuoikeuksia. Samaan aikaan liberalismi aiheuttaa tyytymättömyyttä luomalla ja ylläpitämällä niin sanottua antikulttuuria, jonka ytimessä on kolme ideaa: 1) laajamittainen luonnon valloitus, mikä tekee luonnosta itsenäisen objektin, joka vaatii pelastusta ihmisyyden käsitteellisen eliminoinnin kautta; 2) uusi kokemus ajasta nykyisyytenä ilman menneisyyttä, jossa tulevaisuus on tuntematonta maaperää; 3) järjestys, joka tekee paikasta korvattavan ja tunnusmerkityksellisyydensä kadottaneen. Antikulttuuri on seurausta sellaisesta hallinnosta, joka yhdenmukaistaa lait ja korvaa laajalle levinneet epämuodolliset normit, jotka se kokee erilaisina sorron muotoina. Antikulttuuri seuraa universaaleista ja homogeenisistä markkinoista, jotka johtavat monokulttuuriin, joka puolestaan kolonialisoi ja tuhoaa todellisia, kokemukseen, historiaan ja paikkaan juurtuneita kulttuureita. Universaalit ja homogeeniset markkinat ovat myös liberalismissa rajoittamattomat, ja tämä yhdessä varallisuuden kasautumisen kanssa ilman yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta johtavat keinotteluun ja uusiin säätelemättömiin valtakeskittymiin. Vaikka liberalismi lupaa purkaa perinteisiä valtarakenteita, nostaa yleisesti kaikkien elintasoa ja kehittää kaikkien vapautta, jakaa se edelleen ihmiset elintasokilpailussa häviäjiin ja voittajiin. Valta periytyy edelleen yhteiskunnissa, koska eliittikouluissa ja ennen kaikkea eliittikorkeakouluissa käyminen on tapa sosiaalistua ja oppia maailmasta tavalla, jota perinteiset eliitit arvostavat; vanha, historiallinen eliitti on vain korvattu uudella aristokratialla.

Liberalismin epäonnistuminen on synnyttänyt muun muassa populistis-nationalistisia, autoritäärisiä liikkeitä sekä sotilaallista autokratiaa. Samalla äärioikeistolaiset toimijat harjoittavat liberalismin tahallista misappropriointia poliittisena aseena, jolla peitetään ideologian todelliset aikeet ja tehdään sen retoriikasta helpommin nieltävää. Samoin monet marxistit ja jälkimodernit ajattelijat usein luovat liberalismista vihamielisen karikatyyrin, jota vasten päinvastaisia kantoja on helpompi puolustaa. Silti nykyisin monet ovat perustellusti huolestuneita autoritaaristen hallintojen tai diktaattorien esiintymisestä näennäisten demokratioiden sisällä. Näitä jo edellä mainittuja illiberaaleja demokratioita on alkanut esiintyä huolestuttavissa määrin Euroopassa ja sen rajoilla muun muassa Puolassa, Unkarissa, Venäjällä ja Turkissa. Keinoiksi vastustaa liberaalidemokraattisten valtioiden kehittymistä autoritaarisiksi valtioiksi on esitetty muun muassa liberalismiin perustuvien poliittisten instituutioiden vahvistamista, Euroopan ylikansallista integraatiota sekä erilaisia painostustoimia. On kuitenkin ymmärrettävä, ettei mikään näistä keinosta ratkaise suoranaisesti kansan tahdon ongelmaa eli sitä, että ihmiset vastustavat liberaalidemokraattisia instituutioita ja kannattava illiberaaleja poliittisia ääriliikkeitä. Sisällöllisiä myönnytyksiä ei tarvitse tehdä sellaisissa tilanteissa, joissa kukaan ei todella tiedä tarkkaan, miksi jotkut kansalaiset äänestävät populistipuolueita. Aina ei myöskään tarvitse vedota ”totuuteen” tai ”järkeen” sinänsä argumentoidessaan populisteja vastaan. Tarvitaan selvää erottelua hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän asenteen välillä, mikä lähettää ihannetilanteessa yksiselitteisen signaalin myös populisteille: heidän kanssaan ei tule koksaan olemaan mahdollista työskennellä, elleivät he hylkää epätasa-arvoista ja mahdollisesti tuhoisaa antipluralismiaan. Illiberaaleja demokratioita analysoidessa on syytä muistaa liberalismin historialliset juuret: ironisesti liberalismin voidaan katsoa nimittäin syntyneen alun perin vastareaktiona tällaisiin mielivaltaisiksi ja epäoikeudenmukaisiksi koettuja hallintomuotoja vastaan.

Liberalismin viehätyksen voidaan edelleen katsoa piilevän sen jatkumossa, joka on yhteydessä länsimaisen poliittisen perinteen syvimpiin vakaumuksiin, erityisesti pyrkimyksiin turvata vapaus ja ihmisarvo rajoittamalla tyranniaa, mielivaltaista hallintoa ja sortoa. Ideologian historiallinen nousu ja globaali vetovoima perustuvat liberalismin perustavanlaatuiseen sitoumukseen vapautta kohti. Ihmiset, jotka ovat mielivaltaisen vallan, epätasa-arvon ja köyhyyden alla ymmärrettävästi tuntevat vetoa liberalismia kohtaan, koska sen pitäisi ainakin teoriassa kyetä tarjoamaan varallisuutta, suhteellisen vakaata politiikkaa ja yksilöllistä vapautta. Liberaalidemokratian vahvistaminen vaatiikin vapauden sekä muiden liberalismin tärkeimpien käsitteiden kriittistä uudelleenarviointia. Samalla kansalaisten valistusta, kiinnostusta yhteiskunnallisia asioita kohtaan, äänestysprosenttia ja poliittista aktivismia tulisi kasvattaa, mikäli halutaan saavuttaa todellinen demokratia. Koska liberalismi korvaa kulttuuria jo aiemmin mainitulla antikulttuurilla, se heikentää myös koulutusta – erityisesti yleissivistystä. Täydellisesti toteutettu liberalismi siis redusoi kulttuurin vapaudeksi tietynlaisena itsenäisyytenä, ja vapaiden ihmisten koulutus korvataan koulutuksella, joka tekee vapaista yksilöistä palvelijoita halulle, levottomuudelle ja luonnon tekniselle herruudelle. Yleissivistävällä koulutuksella, valistuksella, kriittisellä kasvatuksella ja tutkittuun tietoon perustavalla päätöksenteolla voidaan ajatella olevan antiikista lähtöisin oleva myönteinen vaikutus, jonka avulla ihmiset ikään kuin oppivat harjoittamaan ja käyttämään omaa vapauttaan valistuneesti, viisaasti tai hyveellisesti. Yhteiskunnallinen vapaus voidaankin ymmärtää hyvin toimivan yhteiskunnan yhteishyvänä, jota vastaan yksilöiden tulisi käyttää vapauttaan vastuullisesti. Samalla on kuitenkin tärkeää vältellä taantumusta historialliseen eksklusiivisuuteen, jossa suuri osa kansalaisista suljettiin pois poliittisesta päätöksenteosta sillä olettamuksella, että ainoastaan järkevät eli koulutetut ja riippumattomat eli taloudellisesti turvallisessa asemassa olevat miehet saattoivat toimia poliittisesti vastuullisesti. Tässä yhteydessä voidaan puhua myös yleisestä säädyllisyydestä tai valppaasta kansalaisuudesta, joka on tärkeä vaatimus ja asenne demokratioissa ei ainoastaan poliittisesti huonoina aikoina vaan myös näennäisen vakauden aikoina, kun ihmiset alkavat pitää liian monia asioita poliittisesti itsestään selvinä. Lähes tulkoon kaikki yhteiskuntasopimukset olettavat, ettei yksilön oman vapauden toteuttaminen saisi rajoittaa muiden vapautta tai vahingoittaa heitä. Sen sijaan yksilön itselleen suoraan tai epäsuoraan tuottama vahinko on erityisen ongelmallinen kysymys liberalismille; tulisiko liberalismin sallia vapauden periaatteen mukaisesti sallia yksilölle täydellinen itsemääräämisoikeus, vai tulisiko yhteiskunnan rajoittaa yksilön vapautta silloin, kun sen katsotaan olevan tälle itselleen vahingollista? Nykyisin erityisesti epäterveelliseksi luokitellut elintarvikkeet ja huumausaineiden väärinkäyttö ovat polttavia aihealueita kyseisen teeman sisällä.

Liberalismin epäonnistuminen näkyy erityisen vahvasti nykyisten ympäristökriisien valossa, jotka ovat saattaneet niin ihmiset kuin muutkin elolliset oliot eksistentiaalisen uhan partaalle. Syitä liberalismin ja nykyisten ekologisten kriisien välillä on lukuisia ja ne ovat monimutkaisia; siksi niitä voidaan tämän tekstin yhteydessä tarkastella ainoastaan pintapuolisesti. Ensinnäkin klassisessa liberalismissa on vallinnut jo pitkään tietynlainen vapautusprojekti, jossa ihmiset halutaan irrottaa luonnon ”tyranniasta”, ja sen sijaan pyritään kohti luonnon hallintaa. Täten liberalismi esimerkiksi kannustaa ihmisiä opiskelemaan perinteisempien yleissivistävien oppiaineiden sijaan niin sanottuja kovia tieteitä, jotka se kokee hyödyllisiksi, koska ne edistävät luonnon hallintaa. Jälleen kärjistäen konservatiiviset liberaalit hahmottavat luonnon valloituksen luonnon teknologisena hallintana, kun taas progressiiviset liberaalit menevät pidemmälle pyrkien kohti ihmisen geneettisen koodin hallintaa. Puhuessamme teknologista voimme palata vielä yksilön vapauden pariin ja todeta, että näiden teemojen suhteen on esitetty argumentteja, joiden mukaan alati laajeneva yksilöllinen vapaus on itse asiassa rönsyilevien ja monimutkaisten teknologiajärjestelmien luomus: ne samaan aikaan näennäisesti vapauttavat ihmisen sekä luonnosta että velvollisuuksista mutta myös saavat meidät tuntemaan olomme voimattomiksi, äänettömiksi, yksinäisiksi – ja ei-vapaiksi. Erityisesti viihde- ja tietoteknologian kehitys on johtanut sellaisiin lieveilmiöihin, jotka aiheuttavat ihmisissä eristyneisyyden, vieraantuneisuuden ja yksinäisyyden kokemuksia. Tiivistäen: moderni teknologia heikentää yhteisöllisyyttä ja tekee meistä enemmän individualisteja.

Nykyisen liberalismin mutaatio eli uusliberalismi on sitoutunut uskomukseen, että markkinoiden tulee olla organisoiva periaate kaikille poliittisille, yhteiskunnallisille ja taloudellisille päätöksille. Uusliberalismissa kaikki on joko kaupan tai ryövättävissä voitonteolle. Vahvan kestävyyden periaatteiden mukaan resurssi tulisi kuitenkin ymmärtää rajallisena käsitteenä planetaaristen rajojen puitteissa. Täten nykyinen liberalistinen luontosuhde, jossa luonto ymmärretään ensisijaisesti hallittavana ja hyödynnettävä resurssivarantona, ei ole kestävä. Keskeiseksi tässä kohtaa nousee liberalismin ja kapitalismin välinen liitto, joka hyväksikäyttää ja tuhoaa luonnon yhteishyvää kestämättömillä tavoilla. Olemme kirjoittaneet aiheesta jo muualla, eikä tässä ole mahdollista kerrata kaikkea oleellista kritiikkiä aiheeseen liittyen. Riittänee todeta tässä yhteydessä, että tämän valossa keskeiseksi kysymykseksi liberalismissa nousee sen ainainen sisäänrakennettu problematiikka vapauden ja sen rajoittamisen välisestä suhteesta; tuleeko yhteiskunnan rajoittaa markkinoita, taloudellista toimintaa ja kulutuskäyttäytymistä, jos se edistää elämän jatkuvuutta planeetallamme? Myönteiseltä kannalta voidaan myös perustellusti vaatia, että yhteiskuntien tulisi tukea yksilöiden vapautta tehdä realistisesti ympäristön kannalta kestävämpiä valintoja. Esimerkiksi verotuksen kautta valtiot voivat tukea muun muassa vähäpäästöisempää liikkumista ja asumista sekä kasvisperäistä ruokavaliota. Ympäristökriisien osalta liberaalidemokratioita tuleekin uudelleenarvioida: on otettava huomioon, että nykyiset liberaalidemokratiat ovat paikoin hyvin erilaisia verrattuna niihin yhteiskuntiin ja hallintomuotoihin, joita vastaan liberalismi alun perin asettui. Jälleen sivistyksen ja riippumattoman tutkitun tiedon rooli on tässä merkittävä, kun vahvaa kestävyyttä halutaan tavoitella niin valtiollisella kuin yksilöllisellä tasolla. Yhteiskunnalla on vastuu sekä muuttaa suuria rakenteita kestäväksi sekä ohjata yleisesti kulttuuria kohti kulutuksellisesti että energeettisesti niukempaa suuntaa – perustui se sitten verotukseen, tutkittuun tietoon perustuvan päätöksentekoon tai yksilöiden kulutusvalintoihin. Samoin kuin itse ympäristökriisit myös itse edellä mainitut toimet muodostavat toisiinsa liittyvän verkoston, jossa vain yhdellä yksittäisellä asialla ei voi vielä vaikuttaa tarpeeksi. Tärkeää on tässä kohtaa tiedostaa, että elämme aikana, jolloin ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit muodostavat ihmiskunnan historiassa uniikin ja akuutin uhan; siihen vastatessa ei voida kääntyä enää pelkästään klassisen liberalismin ja sen demokratian keinoihin, mikäli elämän edellytykset halutaan säilyttää jälkipolville.

On myös tarpeellista haastaa käsitys siitä, ovatko yksilöt niin ”vapaita” nykyisessä liberalismissa kuin mitä usein tahdotaan ajatella. Nykyisin liberaali valtio ulottaa kontrollinsa lähes jokaiselle elämän osa-alueelle, kun taas kansalaiset pitävät hallitusta kaukaisena ja hallitsemattomana valtana, joka vain laajentaa kansalaisten voimattomuuden tunnetta edistäessään heltymättömästi ”globalisaation” projektia. Liberalismi ikään kuin teeskentelee olevansa neutraali väittäen, ettei sillä ole mieltymyksiä ja kieltäen aikomuksensa muovailla ihmisyyttä perustavanlaatuisesti. Moni katsoo, ettei liberalismi edistä enää todellista vapautta, vaan se pyrkii mielistelemään ihmisiä helpoilla, näennäisillä vapauksilla, harhautuksilla sekä erilaisilla tuotteistetuilla vapauden, nautinnon ja rikkauden houkutuksilla. Sen sijaan, että ihmiset loisivat omaa kulttuuriaan, joka on maadoitettu paikallisuuteen, juurtunut aikaan, ja yleensä kehitetty sukulaisten, naapureiden ja yhteisön perinnöstä, suurin osa liberaalidemokratioissa elävistä ihmisistä kuluttaa valmiiksi pakattuja, markkinatestattuja ja massamarkkinoituja kulutustavaroita. Liberalismi olettaakin, että paraneva ostokyky ostaa halpoja ja usein kertakäyttöisiä tuotteita hyvittää taloudellisen epävakauden ja kasvavan epätasa-arvoisen vaurauden jakautumisen. Vaikka liberalismi olisi onnistunutkin purkamaan vanhoja historiallisia valtarakenteita, sen myötä kehittynyt uusi aristokratia ja varallisuuden epätasa-arvoinen jakautuminen ylläpitävät olosuhteita, joissa ihmisen perimä ja sosiaalinen asema asettavat väistämättä reunaehdot yksilön toimintamahdollisuuksille.

Liberalismin oletus ihmisistä rationaalisina ja tarkoitushakuisina toimijoina on myös kyseenalainen nykypäivän kehitysten myötä. Ihmisten päätöksiin vaikutetaan muun muassa populismin keinoilla, tunteisiin vetoamalla, mainonnalla, uusien halujen luomisella ja markkinoinnilla. On myös aiheellista kysyä, onko esimerkiksi libertanismin ajama äärimmäinen yksilön vapaus, individualismin korostaminen, yksilöiden korkeamman rationaalisuuden sekä toimintavapauden olettaminen ja yksityisomaisuuden pakonomainen puolustaminen kannatettavaa. Vapauden voidaan yhä perustellusti väittää säilyttäneen asemansa keskeisenä ja tavoiteltavana arvona ja peräti hyveenä, mutta sen luonteesta pitäisi keskustella nykymaailmassa enemmän – etenkin, kun sen käyttö liittyy ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta ratkaiseviin kysymyksiin. Painottamalla erityisesti yksilön vapautta nykyaikainen liberalismi synnyttää individualistista kulttuuria, sosiaalista ja yhteiskunnallista itsekkyyttä sekä oman edun tavoittelua. Vapautta tulisikin tarkastella monimuotoisena käsitteenä, joka voi tarkoittaa hyvin erilaisia asioita elämän eri osa-alueilla, eri aikoina ja eri paikoissa. Vapauden kohdalla liberalismin antikulttuuriset piirteet tulisi haastaa ja ymmärtää, ettei vapaus voi olla nykypäivän monimutkaisessa globaalissa maailmassa universaali, yhteismitallinen ja ajaton. Oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen maailman kannalta yksilön vapautta voidaan tarkastella rakentavasti perustarpeiden tyydytyksen ja inhimillisten toimintakykyjen kannalta muistaen kuitenkin edelleen, että muiden vapaus ja mahdollisuus samoihin arvokkaan ihmiselämän edellytyksiin ei tulisi vaarantua.

Tavoitellessamme parempaa maailmaa meidän ei välttämättä tarvitse hylätä liberalismia, vaan pikemminkin kriittisesti kysyä, millaisia yhteiskuntajärjestelmiä sen pohjalta voidaan rakentaa. Tällöin meidän tulisi ensinnäkin tiedostaa liberalismin saavutukset ja tunnistaa sen myönteiset arvot. Samalla voimme kysyä, olisiko meidän mahdollista päästää irti ideologiasta liberalismin kehityksessä. Sen sijaan, että etsisimme liberalismille korvaavaa ideologiaa, voisimme keskittyä kehittämään käytäntöjä, jotka edistävät uudenlaisia kulttuurin muotoja, kotitalouksia, ja kansalaiselämää. Illiberaaleja demokratioita analysoitaessa voimme kääntyä sellaisten filosofien ja sosiologien kuten Hannah Arendt, Erich Fromm ja Robert Nisbet puoleen, jotka ymmärsivät yhden keskeisen modernin totalitarismin piirteen olevan se, että se syntyi ja saavutti valtaa eristyneisyyden ja yksinäisyyden synnyttämän tyytymättömyyden kautta. Erityisesti Nisbet argumentoi, että perinteisten ihmisyhteisöjen aktiivinen häviäminen ja instituutiot ovat synnyttäneet olosuhteet, jossa ihmisten perustarve yhteisöllisyydelle on jäänyt tyydyttämättä. Judith Shaklar ajatteli, että oikeudenmukaisen yhteiskunnan kaavojen yhä pidemmälle menevän hiomisen sijaan meidän tulisi ensin ymmärtää epäoikeudenmukaisuuden ja arkielämän nöyryytyksen kokemuksia mutta myös historiallisten totalitaaristen hallintojen suuria rikoksia. Niin tulee selväksi, että tärkein erottelu yhteiskunnassa on aina heikkojen ja vahvojen ero. Sen myötä tunnustetaan myös, että ainoastaan tehokas vallanjako ja valtaoikeuksien laaja hajauttaminen voi estää pahimman eli suurimman inhimillisen ja yhteiskunnallisen julmuuden. Nykyisten liberalismin kehityskulkujen sijaan meillä on mahdollisuus keskittyä vaalimaan hoivan harjoittamista, yhteisöllisyyttä, kärsivällisyyttä, nöyryyttä, arvostusta and vaatimattomuutta. Samalla me voimme toimia aktiivisemmin kotitalouksissa, paikallisissa yhteisöissä ja markkinoilla ja löytää niissä uudelleen vanhoja käytäntöjä ja luoda uusia, jotka edistävät sellaisia uusia kulttuurin muotoja, joita liberalismi muuten pyrkii tyhjentämään.

Lähteet:

Deneen, Patrick J.: Why Liberalism Failed. New Haven and London: Yale University Press, 2018.

Freeden, Michael: Mitä on liberalismi?  Suomentanut Kilpeläinen, Tapani. Tampere: niin & näin -kirjat, 2020.

Giroux, H., A.: ‘The Terror of Neoliberalism: Rethinking the Significance of Cultural Politics.’ College Literature 32(1), 2005.

Müller, Jan-Werner: Pelko ja vapaus. Kohti uudenlaista liberalismia. Suomentanut Kilpeläinen, Tapani. Tampere: niin & näin -kirjat, 2021.

Suuronen, Ville: ”Demokratiaa ilman liberalismia? Carl Schmitt parlamentarismin kriisistä ja illiberaalin demokratian aatehistorialliset juuret”. niin & näin 4/21: 37-47.

https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/berlin-vapaudesta#Kaksi%20vapauden%20k%C3%A4sitett%C3%A4:%20Negatiivinen%20ja%20positiivinen%20vapaus

https://www.investopedia.com/terms/c/checks-and-balances.asp

https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:checks_and_balances_-oppi

https://plato.stanford.edu/entries/liberalism/

https://www.britannica.com/topic/liberalism

Jaa somessa

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn
Share on whatsapp
WhatsApp

SINUA SAATTAVAT KIINNOSTAA MYÖS SEURAAVAT ARTIKKELIT

Mitä demokratia on?

Max Tallberg Kun tarkastellaan sitä, millainen hyvä yhteiskunta olisi, tietyt suuret taustakysymykset nousevat aina esiin, niin historiallisesta kuin nykypäivän näkökulmasta tarkasteltuna ja varmasti myös tulevaisuudessakin.

Globaaliin etelään kuuluvien ihmisten arjesta (osa 2)

Max Tallberg Käsittelin edellisessä tekstissäni Globaalin etelään kuuluvien ihmisten arkea pääosin siihen liittyvistä ongelmista käsin. Tässä tekstissä nostan puolestaan vahvemmin esiin ratkaisuja, sekä pohdin sitä,

Oletko ihminen, jonka mielestä on tärkeää pyrkiä parantamaan maailman tilaa?

Jos näin on asian laita, silloin Uuden ajan kansalainen: Visio paremmasta maailmasta on kirja, joka sinun tulisi lukea. Kirjassa Max Tallberg esittää konkreettisen poliittisen vision paremmasta maailmasta. Kirja on ladattavissa ilmaiseksi.