Max Tallberg
Olemme viimeisimmissä blogiteksteissämme ja podcast-jaksoissamme käsitelleet länsimaisia oikeudenmukaisuusteorioita sekä siihen liittyviä teemoja, jotka ovat vaikuttaneet – ja vaikuttavat edelleen – ajatteluumme oikeudenmukaisuuteen liittyen. Päätämme tämän kokonaisuuden tältä erää kahdella blogitekstillä, jossa ensimmäisessä tarkastelen sitä, onko nykymaailma oikeudenmukainen. Toisessa tekstissä pohdin puolestaan sitä, millainen oikeudenmukainen maailma voisi olla. Oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset voidaan perustellusti nostaa moraalia käsittelevän pohdinnan keskeisimmäksi teemaksi. Oikeudenmukaisuuteen ja etiikkaan liittyvä keskustelu ei kuitenkaan ole asiaankuuluvaa ainoastaan filosofisen pohdinnan näkökulmasta. Tätä keskustelua on harjoitettu ennen kaikkea siksi, että oikeudenmukaisuus on keskeinen käsite tarkasteltaessa ihmiselämää, sosiaalisia suhteita ja yhteiskuntia myös käytännöllisellä tasolla. Kaikilla ihmisillä vaikuttaa olevan käsitys moraalista – kyky arvioida, miten sosiaalisissa yhteyksissä tulisi toimia. Kokemus oikeudenmukaisuudesta – tai pikemminkin epäoikeudenmukaisuudesta – on tämän arvioinnin keskeisin osa: ihmiset tunnistavat ja reagoivat tilanteeseen, jonka he kokevat olevan epäoikeudenmukainen. Epäoikeudenmukainen yhteiskunta tai siihen sisältyvät ihmiselämän osa-alueet vaikuttavat puolestaan myös koko yhteiskunnan tilaan ja toimivuuteen. Esimerkiksi jos yksittäisen työpaikan työntekijät kokevat palkkauksensa olevan epäoikeudenmukainen verrattuna toiseen työpaikan sisäiseen ryhmään, laskee koko työpaikan työntekijöiden yhteen laskettu tuottavuus.
Oikeudenmukaisuuteen liittyy läheisesti myös muita eettisen pohdinnan käsitteitä kuin pelkkä epäoikeudenmukaisuuden kokemus. Tasa-arvo on näistä yksi tärkeimmistä. Oikeudenmukaisuuteen liittyykin aina myös käsitys jollain tasolla toteutuneesta tasa-arvosta, ainakin jos sitä tarkastelee nykypäivän ja samoin myös yhdistyksemme näkökulmasta. On myös selvää, että oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen maailma on sellainen, jossa universaalit ihmisoikeudet toteutuvat. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikille ihmisille taataan niin kansallisesti säädetyt, perustavaa laatua olevat perusoikeudet sekä perustarpeiden täyttyminen. Global Visionsin arvoihin kuuluukin juuri tämä kokonaisvaltainen lähestymistapa: kaikille maailman ihmisille tulisi taata hyvän elämän edellytykset ja kaikkien tulisi myös käytännön tasolla olla samanarvoisia. Siksi tämänkin tekstin lähestymistapa ja näkökulma on ennen kaikkea globaali. Kun tarkastelen oikeudenmukaista maailmaa, nostan tärkeänä vaatimuksena esiin sen myös, että kaikilla maailman ihmisillä tulisi olla todelliset, yhtäläiset, ja reilut mahdollisuudet rakentaa omasta elämästään mieluisaa, parempaa ja arvokasta – synnynnäisistä ja ulkoisista olosuhteista riippumatta.
Nykypäivän maailmaa tarkasteltaessa on hyvä alkuun kääntää katse siihen, millaiset historialliset kehityskulut ovat johtaneet nykyhetkeen. Voidaankin perustellusti esittää, että maailman kehityksessä on tapahtunut valtavasti edistystä kahden viimeisen vuosisadan aikana. Maailmassa vallitsevan köyhyyden historiallinen tarkastelu on ilmeinen osa tätä kehitystä ja muutenkin oman näkemykseni mukaan keskeinen mittari oikeudenmukaisuutta tarkasteltaessa. Vuonna 1820 suurin osa maailman väestöstä eli absoluuttisessa köyhyydessä, jossa arvokkaan elämän vähimmäistavoitteita ei pystytty täyttämään, samaan aikaan kun vain pieni eliitti nautti korkeammasta elintasosta. Vuonna 1970 absoluuttisessa köyhyydessä elävien ihmisten määrä oli puolestaan historian suurin, kun se käsitti 2,2 miljardia yksilöä. Näin ollen 150 vuodessa ei ollut tapahtunut myönteistä kehitystä tällä saralla. Kun maailmanpankki puolestaan vuonna 1981 aloitti datankeruun globaaliin köyhyyteen liittyen, selvisi, että 44 % ihmiskunnasta eli absoluuttisessa köyhyydessä. Vuonna 1990 tämä luku oli 36 %.
2000-luvulle tultaessa köyhyyden vastaisessa taistelussa on kuitenkin edistytty valtavasti. Vuonna 2000 YK:n vuosituhattavoitteissa määriteltiin tavoite, että vuoteen 2015 mennessä globaali absoluuttinen köyhyys tulisi puolittaa vuoden 1990 tasosta. Tämä saavutettiinkin jo etuajassa vuonna 2010. Myös muilla oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon ilmeisesti liittyvillä aloilla on edistytty merkittävästi. Koulutus on näistä keskeisin, sillä se voidaan perustellusti nostaa yksilön keskeisimmäksi keinoksi rakentaa itselleen parempi elämä. Vuonna 1800 ainoastaan alle 100 miljoonaa ihmistä osasikin lukea ja kirjoittaa, kun taas nykyään 4,6 miljardia ihmistä on lukutaitoisia. 2000-luvulle tultaessa puolestaan 16 % maailman lapsista ei käynyt koulua ja nykyisin tuo luku on puolet pienempi, 8 %. Voidaankin siis perustellusti esittää, että nykymaailmassa on edistytty oikeudenmukaisuuteen liittyen monilla eri alueilla. Köyhyyttä on selkeästi vähemmän, samaan aikaan kun yhä suuremmalla osalla maailman ihmisistä on mahdollisuus kouluttautua. Maailmassa on myös yhä suurempi määrä toimijoita, jotka keskittyvät paremman maailman rakentamiseen. Näihin kuuluvat monet YK:n piiriin kuuluvat organisaatiot, rahastot ja ohjelmat, erilaiset hyväntekeväisyys- ja avustusjärjestöt mutta myös oikeudenmukaista maailmaa vahvistavat säännöstöt, kuten kansainväliset ihmisoikeussopimukset, oikeusjärjestelmät ja demokraattiset poliittiset hallintamuodot. Voitaisiinkin mahdollisesti esittää, että nykymaailma on oikeudenmukaisempi kuin milloinkaan ennen.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nykymaailmaa voitaisiin pitää tosiasiallisesti oikeudenmukaisena, vaikka siis ilmeistä edistystä onkin historiallisesta näkökulmasta tapahtunut. Esimerkiksi vuonna 2023 9,2 % maailman väestöstä elää edelleen alle 2,15 dollarin päivittäisillä tuloilla. Tällainen absoluuttinen köyhyys – jota määrittää elämä, jossa yksilöllä ei ole varaa täyttää perustarpeitaan kuten ruoan, suojan ja vaatetuksen hankintaa – on keskittynyt Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan. Jos puolestaan tarkastellaan haavoittuvaisessa asemassa eläviä, joiden elinolosuhteita määrittävät köyhtyneet elinolot ja niukat elinolosuhteet, voidaan todeta tällaisissa oloissa elävän 24 % maailman väestöstä eli 1,9 miljardia ihmistä. Koulutuksen suhteen tulee todeta, että vaikka koulua käymättömien lasten määrä on puolittunut, on tuo luku edelleen 58 miljoonaa. On siis selvää, että nykymaailmassa ei pystytä takaamaan kaikille maailman kansalaisille arvokasta ja hyvää elämää tai aitoa mahdollisuutta tavoitella sitä. Ihmisiä myös syrjitään edelleen esimerkiksi etnisyyteen, uskontoon ja sukupuoleen liittyen, vaikka tässäkin on 1900-luvulla ja 2000-luvun alussa tapahtunut edistystä.
Kehittyneissä maissa on myös edelleen perustavaa laatua olevia ongelmia, kun niitä tarkastellaan tämän tekstin vaatimusten valossa. Yhdysvalloissa esimerkiksi vuonna 2021 yli 37 miljoonaa ihmistä eli köyhyydessä. Tästä luvusta 11,1 miljoonaa oli lapsia. Voidaan myös perustellusti esittää, että elämme edelleen luokkayhteiskunnissa, ja sosiaalinen luokka periytyy edelleen vahvasti. Esimerkiksi Englannissa sosiaalinen liikkuvuus on tänään vain hiukan suurempi kuin teollistumista edeltäneenä aikana. Edelleen epäedullisiin oloihin syntyneillä ihmisillä on siis vähemmän tosiasiallisia mahdollisuuksia parantaa elämäänsä merkittävästi. Eurooppalaisissa OECD-maissa epäedullisimpaan sosioekonomiseen asemaan syntyvät lapset tienaavat aikuisina jopa 20 % vähemmän verrattuna parempiin oloihin syntyneisiin. OECD-maissa nähdään myös, että matalapalkkaisiin perheisiin syntyneillä lapsilla kestää melkein viisi sukupolvea saavuttaa maansa keskiansioita nauttivien taso. Samoin OECD-maiden kansalaiset uskovat luokkayhteiskunnan määrittämään voimaan: he arvioivat, että kuusi kymmenestä köyhästä lapsesta pysyy köyhänä saavutettuaan aikuisuuden. Yleisesti myös OECD-maissa varallisuus on epätasaisesti jakautunut: rikkain kymmenys omistaa yli puolet koko maiden kotitalouksien rahallisesta omaisuudesta. Varallisuuden epätasainen jakautuminen heijastuu OECD-maissa (Organisation for Economic Co-operation and Development) myös koulutukseen ja siihen liittyvään köyhimpien perheiden nuorten odotuksiin: puolet heistä ennakoi suorittavansa korkeamman koulutuksen, kun varakkaiden perheiden lapsilla tämä luku on yli neljä viidennestä. Nämä eroavat odotukset eivät heijastu ainoastaan myöhempään tulotasoon (kuten olemme nähneet) mutta myös terveyteen. Tällaiset odotukset vaikuttavat osaltaan myös siihen, että korkeakoulututkinnon suorittaneiden vanhempien lapset valmistuvat yliopistosta 45 % suuremmalla todennäköisyydellä verrattuna niihin lapsiin, joiden vanhemmat eivät ole suorittaneet toisen asteen tutkintoa. On siis perusteltua esittää, että suurella osalla OECD-maiden ihmisistä ei ole riittävän aitoa mahdollisuutta tavoitella itse merkittävästi parempaa elämää. Elämän kulkua määrittää siis edelleen vahvasti periytyvä varallisuuden taso ja sosioekonominen asema.
Näiden tietojen valossa voidaankin seuraavaksi siirtyä pohtimaan sitä, voidaanko nykymaailmaa pitää oikeudenmukaisena. On selvää, että tähän kysymykseen vastaaminen perustuu jokaisen omaan maailmankatsomukseen ja arvoihin. Samoin kuin ei ole mahdollista luoda tyhjentävää ja lopullista oikeudenmukaisuusteoriaa, ei myöskään todellisen maailman voida tuskin koskaan väittää olevan yksiselitteisen oikeudenmukainen. Kun kuitenkin keskitytään arvoihin ja niihin liittyviin taustoihin, voidaan päästä lähemmäksi hyvin perusteltua vastausta. Kuten aiemmin todettiin, ihmisillä on luontainen moraalinen kompassi sekä vahva kokemus jos ei suoraan oikeudenmukaisuudesta niin ainakin epäoikeudenmukaisuudesta. Tähän liittyen omaksun itse ensisijaisesti juuri aiemmin mainitun globaalin näkökulman oikeudenmukaisuuteen: esitän, että kaikkia maailman ihmisiä tulisi kohdella arvokkaasti, oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti.
Tässä yhteydessä voi olla hyödyllistä erottaa toisistaan kaksi eriävää näkökulmaa oikeudenmukaisuuteen, joita itse nimitän yksilölliseksi ja yhteiskunnalliseksi. Yksilöllinen näkökulma puoltaa lähestymistapaa, jonka mukaan jokainen ihmisyksilö on vastuussa omasta onnestaan ja pystyy itse ratkaisevalla tavalla vaikuttamaan elämänsä kulkuun. Tämän näkökulman mukaan onnellisuus on ensisijaisesti myös subjektiivinen, yksilöllinen kokemus. Täten muiden kokema onnellisuus tai hyvinvointi ei vaikuta yksilön omaan onnellisuutteen. Poliittisen filosofian piirissä uusliberalistit ja libertaristit kannattavat tällaista lähestymistapaa. Yksilöllinen lähestymistapa ei myöskään antaisi suurta painoarvoa perimän vaikutukselle, mitä tulee ihmisten mahdollisuuksiin menestyä elämässä; näkökulman mukaan menestymisessä on pikemminkin kyse omasta ahkeruudesta ja sen kautta saavutetuista eduista. Tällaisen ajattelutavan mukaan oikeudenmukainen maailma olisi sellainen, jossa ainoastaan itsemääräämisoikeus, valinnanvapaus ja mahdollisuuksien tasa-arvo turvataan.
Toista, vastakkaista näkökulmaa voitaisiin puolestaan nimittää yhteiskunnalliseksi. Se esittäisi, että ihmisen hyvinvointi on aina ensisijaisesti sidottu yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin olosuhteisiin; sekä yksilön että muiden hyvin- ja pahoinvointi säteilevät jokaiseen yksilöön. Näin ollen yhteiskunnista tulisi rakentaa sellaisia, että ne mahdollistaisivat kollektiivisen hyvinvoinnin. Näkökulma esittäisi myös, että ihmisen tausta ja perimä vaikuttavat vahvasti tulevaan menestykseen ja elämässä pärjäämiseen. Näin ollen menestys ei olisi riippuvainen ainoastaan yksilön omasta toiminnasta. Tämä johtaisi myös näkemykseen siitä, että ihmisten eroja perhetaustassa, lahjakkuudessa, synnynnäisissä ominaisuuksissa ja persoonassa tulisi kompensoida yhteiskunnallisella tasolla esimerkiksi progressiivisen verotuksen ja eri tukimuotojen kautta. Ainoastaan mahdollisuuksien tasa-arvon toteutuminen ei siis tarkoittaisi, että maailma olisi oikeudenmukainen. Onkin mielestäni epäselvää, mitä mahdollisuuksien tasa-arvon toteutuminen käytännössä edes tarkoittaisi, kun asiaa tarkastellaan sellaisesta yhteiskunnallisesta näkökulmasta, jossa nostetaan esiin ihmisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin riippuvaisuus muista ihmisistä. Yhteiskunnallinen näkökulma korostaisi myös sitä, että ihmiset eivät aina osaa käyttää vapauttaan muiden tai edes omaa onnellisuutta ja hyvinvointia edistävillä tavoilla. Siksi myös yhteiskunnallisella tasolla ihmisiä pitäisi kannustaa tekemään järkeviä valintoja ja vaikeuttaa liiallisten riskien ottamista. Samalla myös sellaisia yksilöitä tulisi tukea, joiden onnellisuus ja hyvinvointi kärsivät omien huonojen valintojen takia. Näin siirryttäisiin uusliberalismin rajattoman vapauden painottamisesta valistuneeseen vapauden käsitteeseen ja näkemykseen siitä, että ihminen löytää pohjimmiltaan merkityksensä yhteydessä muihin. Hyvinvoivaa yhteiskuntaa määrittäisi siis ennen kaikkea se, että kaikista sen jäsenistä huolehdittaisiin; heikoimmassa asemassa olevista huolehtiminen hyödyttäisi lopulta myös hyväosaisia. Ihmisen ollessa sosiaalinen olento, ei hänen menestystään tai epäonnistumisiaan voitaisi nähdä erillisinä hänen suhteestaan muihin. Kannatan itse vahvasti tätä näkökulmaa oikeudenmukaisuuteen ja siihen liittyviä arvoja.
Miltä nykymaailma siis näyttää oikeudenmukaisuuden näkökulmasta? Mielestäni on selvää, ettei nykymaailmaa voida pitää oikeudenmukaisena. Tämä pätee ennen kaikkea, kun tarkastellaan oikeudenmukaisuuden toteutumista maailmanlaajuisella tasolla; on selvää, että suurella osalla maailman väestöstä ei ole aitoa mahdollisuutta tavoitella arvokasta ja hyvää elämää – koski tämä sitten köyhyysrajan ylittämistä tai realistisia kouluttautumismahdollisuuksia. Näin ollen esiin nostamani yksilöllisen näkökulman lähestymistapa oikeudenmukaisuuteen ei ole kestävä näkökulma – varsinkaan globaaleita olosuhteita tarkasteltaessa. Täten siis hahmottelemani yhteiskunnallinen näkökulma ja siihen liittyvä arvot ovat mielestäni hedelmällisempi ja rakentavampi lähestymistapa oikeudenmukaisuuden tarkasteluun.
Mielestäni on tämän lisäksi myös perusteltua esittää, ettei kehittyneidenkään maiden tilanne ole oikeudenmukainen yksilön tai yhteiskunnan näkökulmasta. Perhetausta, perityt edut ja ominaisuudet määrittävät edelleen liikaa yksilön tulevaisuutta ja siihen liittyviä mahdollisuuksia. On myös selvää, että suurempaan kollektiiviseen hyvinvointiin panostaminen mahdollistaisi myös yksilön suuremman hyvinvoinnin. On esimerkiksi nähty, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa myös etuoikeutetut voivat paremmin verrattuna tilanteeseensa epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Tämä on myös selvää globaalilla tasolla: Saharan eteläpuoleisen Afrikan ja vielä laajemmalti niin sanotun globaalin etelän ihmisten auttaminen kestävän kehityksen tielle hyödyttäisi esimerkiksi länsimaisia yrityksiä, kun sitä kautta näiden maiden yksilöt kuluttaisivat suuremmassa määrin näitä tuotteita ja palveluja. Lisäksi tämän avun antaminen on myös moraalisesta näkökulmasta katsottuna parempiosaisten ehdoton velvollisuus. Jo vuonna 1948 laadittu YK:n ihmisoikeusjulistus velvoittaa tällaisen maailman tavoittelun. Hallitsematon ilmastonmuutos ja muut ympäristökatastrofit tulevat myös johtamaan tilanteeseen, jossa globaalin etelän kansalaiset kärsisivät näiden ekologisten kriisien vaikutuksista. Tämä puolestaan heikentäisi laajemmalti maailmanlaajuista tilannetta ja turvallisuutta. Siksi on entistä tärkeämpää, että kaikille maailman ihmisille turvataan nykypäivänä arvokkaan elämän edellytykset ja mahdollisuus tavoitella arvokasta ja hyvää elämää.
Lopuksi on myös paikallaan nostaa esiin, että maailmassa tapahtuu paljon sellaisia epäoikeudenmukaisia tapahtumia, joihin ihmiskunta ei suoraan voi vaikuttaa. Ihmiset tulevat aina vahingoittamaan toisiaan ilman, että sitä voidaan kokonaan ennaltaehkäisevästi estää ulkopuolelta käsin. Luonnonkatastrofit ja onnettomuudet ovat myös ilmeisiä esimerkkejä traagisista tapahtumista, joita ei voida aina ennakoida. Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja tsunamit ovat aiheuttaneet historian saatossa valtavasti inhimillistä kärsimystä ja aiheuttavat sitä myös tulevaisuudessa. Näiden tapahtumien estämisen sijaan voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten kansallinen ja kansainvälinen politiikka ja sen rakenteet toimivat: miten ihmiskunta kohtelee jäseniään yleisellä tasolla ja miltä oikeudenmukainen maailma näyttäisi – siltä osin kuin ihmiskunta voi siihen yhdessä vaikuttaa. Tämä onkin seuraavan blogitekstin aihe.
Lähteet:
Cohn, Alain, Fehr, Ernst & Goette, Lorenz (2008). Fairness and Effort-Evidence from a Field Experiment. Management Science.
Cohn, Alain ym. (2011). Social Comparison in the Workplace: Evidence from a Field Experiment. IZA Discussion Paper No. 5550. SSRN.
Soininvaara, O. (2021) 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka. Helsinki: Teos.
Wilkinson, R. & Pickett, K. (2011) The spirit level : why greater equality makes societies stronger. New York: Bloomsbury Press.
https://www.oecd.org/stories/social-mobility/
https://www.oecd.org/dac/states-of-fragility-fa5a6770-en.htm
