Max Tallberg
Tunteaksemme nykyisyyttä on meidän katsottava menneisyyteen, ja tunteaksemme tulevaisuutta, on meidän katsottavaa sekä menneeseen että nykyiseen. Tämä on perinteisesti historiallisen materialismin ajatus suuntaukseen liitetty ajatus. Se pätee oman näkemykseni mukaan erityisen vahvasti, kun yritetään ymmärtää nykypäivän Globaalia etelää. Kun tehdään näin, ymmärretään samalla myös, että Afrikan nykyinen köyhyys selittyy menneillä tapahtuman kulun ketjuilla. Kun niitä puolestaan tutkii tarkemmin, ei voi olla päätymättä siihen lopputulokseen, että tähän kehitykseen on liittynyt suurta epäoikeudenmukaisuutta ja väärinkäyttöä, joka edelleen vaikuttaa nykymaailmassa.
Alkuun on paikallaan määritellä tarkemmin kolonialismin ja imperialismin termit, sillä ne ovat tähän teemaan liittyvät keskeisimmät käsitteet. Imperialismilla tarkoitetaankin sitä, että tietty toimija, nykypäivänä etenkin kansallisvaltio, hallitsee, hyväksikäyttää ja pitää voimakeinoin vallassaan jotain toista aluetta. Tällaista on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian. Kolonialismi kuvaa samaa asetelmaa, mutta se eroaa imperialismista siinä, että kolonialismissa hallitsevalla valtiolla on asutusta ja tukikohtia hallitsemansa alueen sisällä.
Modernin kolonialismin aikakausi alkoi noin vuonna 1500, kun eurooppalaiset ensin vuonna 1488 olivat löytäneet merireitin, jonka kautta Afrikan eteläkärjen ympäri pystyttiin purjehtimaan. Sen jälkeen, vuonna 1492, Amerikka löydettiin. Näiden tapahtumien myötä maailman merenkäynti keskittyi Välimeren sijaan Atlantille, ja uudet vallat, joihin kuuluivat Portugali, Espanja, Alankomaat, Ranska ja Englanti, vahvistivat asemiaan. Sen jälkeen nämä maat levittivät eurooppalaisia instituutioita ja kulttuuria maailmalle löytöretkien, valloitusten ja asutusten muodoissa.
Tästä alkoi eräs Euroopan, Afrikan ja Amerikan historian synkimmistä vaiheista, jonka vaikutukset näkyvät edelleen nykypäivänä. Kun eurooppalaiset ensimmäisen kerran saapuivat laajemmissa määrin Amerikkaan, ymmärsivät he sen mahtavan potentiaalin luonnonvaroihin, erityisesti kultaan ja hopeaan liittyen. Niiden hyödyntämistä varten tarvittiin kuitenkin työvoimaa. Eurooppalaiset tappoivat kuitenkin ensin Amerikassa – uudessa maailmassa – valtavan määrän ihmisiä, veivät heidän maansa, ja sen jälkeen eurooppalaisten levittämät taudit, kuten isorokko, joita vastaan amerikkalaisilla ei ollut vastustuskykyä, veivät vielä massiivisen määrän henkiä. Eurooppalaisten valloittajien levittämien sairauksien takia muun muassa alueen saarissa, kuten Kuubassa, alkuperäiskansa tuhoutui lähes kokonaan. Samaan aikaan Euroopan väkiluku oli pieni, eikä siitä voitu kasata sitä työvoimaa, jota tarvittiin Amerikan varallisuuden hyödyntämiseen. Amerikan alkuperäisväestö ei myöskään pärjännyt orja plantaaseissa ja kaivoksissa, koska he olivat juuri ja juuri edenneet yhteiskunnallisessa kehityksessään metsästäjäkeräilijöiden tilasta. Näistä syistä eurooppalaiset palasivat lähimpään maanosaan, jossa oli työvoimaa, eli Afrikkaan, joka oli tottunut paikalliseen maanviljelyyn ja kurinalaiseen työntekoon monella sen ajan työhön kuuluvalla osa-alueella.
Tämä oli eurooppalaisen orjakaupan tausta. Euroopan kapitalistien luokka käyttikin valtaansa sen ajan kansainvälisessä kaupassa varmistaakseen, että Afrikka erikoistui vangittujen orjien vientiin. Eurooppalaisten valta ei kuitenkaan ollut sotilaallista, koska he eivät onnistuneet valtaamaan Afrikkaa orjakaupan ensimmäisten vuosisatojen aikana, lukuun ottamatta pieniä, eristettyjä alueita. Euroopan valta löytyikin heidän tuotantojärjestelmästään, kun heidän yhteiskuntansa oli jättämässä feodaalisen järjestelmän ja siirtymässä kohti kapitalismia, kun taas Afrikka oli siirtymässä kohti feodaalisuutta muistuttavaa tilannetta. Koska tämä muutos kapitalismiin tapahtui ensiksi Euroopassa, saivat he myös etulyöntiaseman tähän liittyen muuhun ihmiskuntaan verrattuna ja pystyivät hyödyntämään asemaansa. Euroopan tekninen kehitys ei ulottunut kaikkiin tuotannon osiin, mutta heidän etumatkansa tietyillä keskeisillä aloilla oli ratkaisevaa, esim. suurten laivojen valmistukseen liittyen. Lukutaidon levinneisyys oli myös etu.
Jotkut Afrikan hallitsijat olivat valmiita vaihtamaan vankeja eurooppalaisiin tuotteisiin. Käytiin myös paikallisia sotia, joiden tarkoituksena oli saada haltuunsa vankeja, joita voitaisiin myydä eurooppalaisille. Hallitsijoilla saattoi myös olla kiusaus vangita omia alamaisiaan ja myydä heitä eteenpäin. Poliittiset jakolinjat sen ajan Afrikassa tekivät myös paikallisten hallitsemisesta helpompaa eurooppalaisille, varsinkin orjakaupan osalta. Eurooppalaiset hyötyivät myös riippumatta siitä, kumpi konfliktin osapuoli Afrikassa sisäisissä konflikteissa voitti, joten konflikteista voitiin aina hyötyä ja näin niiden lietsomiseen oli myös kannustin. Eurooppalaisten Afrikan hyödyntäminen orjakaupassa oli kuitenkin hidas prosessi ja välillä kohdattiin myös vastarintaa, myös paikallisten hallitsijoiden osalta.
Afrikka orjuutettiin siis taloudellisista syistä, sillä ilman sitä olisi ollut mahdotonta hyödyntää Amerikan, uuden maailman, rikkauksia. Kaupan ensimmäisillä vuosisadoilla Afrikka koki menetyksen kehityksessä ja siihen liittyvissä mahdollisuuksissa, ja tällä oli suuri merkitys myös myöhemmin. Eurooppalaisten harjoittamaa hyväksikäyttöä rationalisoitiin myöhemmin omasta takaa rasismin avulla, kertomalla tarinaa afrikkalaisten rodullisesta alempiarvoisuudesta. Hyväksikäyttöä seuraakin usein loogisesti sorto, joka puolestaan oikeuttaa hyväksikäytön. Rasismi vahvistikin jo aiemmin alkanutta taloudellista sortoa.
Kun siis tarkastellaan syitä Afrikan nykyiseen alikehitykseen, voidaan kysymystä lähestyä kahden vastauksen kautta. Ensimmäisen vastauksen mukaan historiallinen imperialismi on suurin syy Afrikan taloudelliseen alikehitykseen. Tämä on tapahtunut, kun siirtomaavallat ovat riistäneet Afrikan varallisuutta ja samalla tehneet mahdottomaksi sen, että maanosan maat olisivat itse nopeammin kehittyneet omia resurssejaan hyödyntäen. Toinen vastaus nostaa esiin ne toimijat, jotka ovat aktiivisesti manipuloineet järjestelmää tai tehneet tähän liittyen yhteistyötä muiden samankaltaisten toimijoiden kanssa. Länsi Euroopan kapitalistit ovat tähän usein liitetty ilmeinen ryhmä, kun he aktiivisesti ulottivat riistonsa Euroopasta koko Afrikkaan.
Kun puolestaan voidaan ajatella, että nämä molemmat vastaukset perustuvat historialliseen totuuteen, voidaan myös ymmärtää, että ne ovat yhdessä vahvistaneet toisiaan. Näin ollen on siis selvää, että Afrikan maiden nykyinen alikehitys voidaan selittää historiallisten ilmiöiden ja tapahtumaketjujen kautta. Onkin näytetty toteen, että Afrikan nykyinen alikehitys on seurausta Euroopan ja muutaman muun maailmankolkan hyväksikäytöstä, eikä syy näin ollen löydy esimerkiksi tarkastelemalla maanosien sisäistä kehitystä.
On myös esitetty, että maailman alueiden kehitys on ollut ja on edelleen yhteydessä tuotantoon liittyviin sosiaalisiin suhteisiin, erityisesti siihen, miten ihmiset luovat varallisuutta. Silloin, kun maailmassa ainoastaan pieni osa ihmisistä omisti maata ja suurin osa vain vuokrasi sitä, ainoastaan harvat omistajat keskittyivät viljelymaan laadun parantamiseen. Aiemmin, silloin kun yksilöt kuuluivat Afrikassa paikallisyhteisöihin, kaikille annettiin riittävä määrä maata tarpeidensa täyttämiseen jo yksin siitä syystä, että jokainen yksilö kuului perheeseen tai yhteisöön, joka tuki häntä. Tämä syy sekä se, että maata oli suhteellisen paljon tarjolla, johti siihen, että ihmisyksilöillä oli myös täällä vain vähän sosiaalista painetta ja kannustimia viedä läpi teknisiä muutoksia, jotka olisivat kasvattaneet maanviljelyyn liittyvää tuottavuutta. Tilanne Afrikassa oli siis samankaltainen kuin tilanne muualla maailmassa silloin, kun maata omistivat vain harvat.
Miten sitten Euroopan maiden oli mahdollista käyttää Afrikkaa hyväkseen niin häikäilemättömästi? Vastaus löytyy, kun käännämme katseemme maailmankaupan historiallisiin olosuhteisiin. Se, mitä kutsuttiin kansainväliseksi kaupaksi, oli todellisuudessa eurooppalaisten intressien ulottamista maailman merille. Kansainväliseen kauppaan liittyvä strategia ja sitä tukeva tuotanto oli eurooppalaisten käsissä, erityisesti merenkäynnin suurvaltojen. He omistivat ja ohjailivat suurinta osaa maailman laivoista, sekä neljän maanosan kaupankäynnin rahoitusvirtoja. Eurooppalaisilla oli monopoli siihen tietoon liittyen, joka ohjasi kaupankäyntiä kokonaisvaltaisesti, sillä länsi-Eurooppa oli ainoa toimija, joka pystyi tarkastelemaan ja näin hallinnoimaan järjestelmää kokonaisuudessaan. Afrikka ei osallistunut tähän.
Historiasta voidaankin tunnistaa joukko aiemmin mainittuja eurooppalaisia maita, jotka tekivät päätökset Afrikan talouden asemasta. Samaan aikaan Afrikka toimi eurooppalaisen kapitalistisen markkinan ulokkeena. Afrikkalaiset olivat riippuvaisia Euroopasta ulkomaankaupan osalta, siitä, mitä eurooppalaiset olivat valmiita myymään ja ostamaan. Eurooppalaiset veivät Afrikkaan tuotteita, joita jo tuotettiin ja käytettiin Euroopassa, kuten alankomaalaista pellavaa, espanjalaista terästä ja portugalilaista viiniä. Afrikkaan vietiin myös sellaisia tuotteita, joita ei saatu Euroopassa myytyä, kuten esim. vanhentuneita aseita. Afrikkalaiset ymmärsivät myöhemmin mahdollisuuden vaatia parempia tuotteita, mutta asiaan ei silloinkaan kuitenkaan tullut suurta muutosta, vaan Euroopan tuotanto ja kulutustottumukset määrittivät lähes yksinään, mitkä tuotteet jättivät eurooppalaiset satamat.
Alusta lähtien eurooppalaiset ottivat siis haltuunsa valta-aseman, jonka turvin pystyttiin tekemään päätöksiä kansainvälisen kaupan toimivuuden ja logiikan osalta. Esimerkkinä toimii se, että kansainvälinen merenkulkua säätelevä laki oli lopulta pelkkää eurooppalaisten laatimaa lakia. Afrikkalaiset eivät osallistuneet sen laatimiseen vaan olivat sen uhreja. Eurooppalaiset myös päättivät sen, mitä tuotteita Afrikan tuli viedä muualle maailmaan ja tämänkin määritteli eurooppalaisten tarpeet.
Jos ollaan jäljessä teknologisen kehityksen osalta, usein on lainattu sitä muilta. Suurinta osaa ihmiskunnan suurista tieteellisistä löydöistä ei ollakaan keksitty itsenäisesti eri paikoissa eri ihmisten toimesta, vaan keksinnöt ovat levinneet muualle maailmaan. Eurooppalaisten kaupan luonne Afrikkaan esti kuitenkin tämän, eikä maanosan omaa tuotantoa pystytty riittävästi kehittämään. Japani olikin ainoa yhteiskunta, joka lainasi ja omaksui kapitalistisen järjestelmän Euroopasta.
Eurooppalaisilla oli kuitenkin myös muita keinoja hallita afrikkalaisia yhteiskuntia ja niiden väestöä. Uskontoa onkin historiassa Afrikkaan liittyen käytetty ihmisjoukkojen mobilisointiin ja kurissa pitämiseen ja se on ulottunut myös kansallisvaltioiden luomiseen. Muutamassa tapauksessa uskonto on kuitenkin myös auttanut toimijoita lisäämään ymmärrystä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvän kamppailun suhteen.
Orjakauppaan liittyvää syyllisyyttä on eurooppalaisten osalta yritetty lievittää esittämällä, että suurin osa vastuusta kuuluu afrikkalaisille itselleen, koska heidän joukossaan tehtiin myös yhteistyötä eurooppalaisten kanssa. Tätä ei voi kuitenkaan oman näkemykseni mukaan pidä millään tavalla nähdä sorron oikeuttajana. Yhteistyötä tekivät lähinnä he, jotka olivat valta-asemassa; on mahdotonta nähdä, että tavalliset ihmiset olisivat edesauttaneet kehitystä, jossa oli suuri riski sille, että heidän vangittaisiin ja myytäisiin eteenpäin orjina.
Oma näkemykseni on myös se, että kun tarkastellaan syyllisyyttä kollektiivisena tunteena, on se hyvin usein helppo häivyttää syrjään. Silloin tapahtuu sama tekosyiden keksiminen ja oikeutuksen ilmapiirin synnyttäminen, kuten kävi Eurooppalaisten Afrikkaan kohdistaman rasismin suhteen. Ihmisjoukkojen voi myös olla vaikeaa toimia syyllisyyden ajamina ja syyllisyyttä tunteva yhteiskunta voi myös olla vaikea mobilisoida uusien hankkeiden ja kehityksen taakse. Tästä syystä kollektiivinen syyllisyyden tunne on varmaankin usein sellaista, jota yhteiskunnat haluavat välttää ja tämä näkyy myös Euroopan suhteessa Afrikkaan. Vaikka nykypäivän länsimaissa asuva yksilö ei ole vastuussa aiemmin tapahtuneista asioista, on hänellä oman näkemykseni mukaan kuitenkin vastuu rakentaa maailmasta aidosti oikeudenmukainen. Tämä pätee etenkin siksi, että nykymaailma edelleen toimii sellaisten rakenteiden mukaan, jotka ovat epäoikeudenmukaisia ja ylläpitävät vanhoja, epäreiluja asetelmia. Nykypäivän ihmisten tulisikin tehdä töitä sen eteen, että meidän sukupolvemme olisi se, joka korjaisi menneiden sukupolvien virheet.
Lähteet:
Rodney, W. (2011) How Europe underdeveloped Africa / Walter Rodney. Baltimore: Black Classic Press.
