Petri Lahtinen
Aktivismi
Keskeisimpiä anarkismiin kuuluvia keinoja vaikuttaa ja haastaa nykyinen tilanne on aktivismi ja sen eri muodot. Nykyajan anarkistista aktivismia teoretisoidaan tuloksena, joka on seurausta käytännöistä. Samalla siinä myös teoretisoidaan itse käytäntöjä sekä teoretisoidaan uudelleen historiallisia käytäntöjä muuttuneissa poliittisissa asiayhteyksissä. Karkean jaottelun perusteella nykyisestä anarkismista voidaan erottaa kuusi erilaisen aktivismin muotoa. Kapinallinen anarkismi tarkoittaa periaatteellista kieltäytymistä neuvotteluista tai kompromissien tekemisestä vastapuolten kanssa. Kapinallinen anarkismi ei ole niinkään ideologinen kanta vaan pikemminkin monimuotoinen virtaus, josta esiintyy lukuisia eri muunnelmia. Sitä kuvataan usein niin sanotuksi hyökkäyspolitiikaksi, jonka läsnäolo ilmenee yrityksiä ja valtion organisaatioita vastaan suunnatuissa sabotaaseissa ja poliittisissa tiedonannoissa. Luokkataistelun anarkismi on noussut esiin kriittisenä vastauksena feminististen, ekologisten ja muiden liikkeiden nousuun, joiden katsotaan sivuuttavan luokan käsite sorron analyyseissaan. Luokkataistelun anarkistit ovat yleensä feministejä, antirasisteja ja vihreitä arvomaailmaltaan, mutta ennen kaikkea he ovat porvarillista etuoikeutta ja valtiovaltaa vastaan taistelevia antikapitalistisia egalitaristeja. Feministisestä ja antirasistisista liikkeistä monet nykyiset anarkismin muodot ovat omaksuneet intersektionaalisuuden käsitteen analysoidessaan sorron eri muotoja. Intersektionaalisuus on näkemys, jonka mukaan rotuun, sukupuoleen, heteroseksuaalisuuteen ja luokkiin liittyvä sorto ovat sidoksissa toisiinsa ja risteäviä. Siksi tarvitaan integroitua analyysia ja käytäntöä, jotta voidaan torjua tärkeimpiä sortojärjestelmiä, jotka ovat vastuussa monien nykyisten epätasa-arvoisten ja epäoikeudenmukaisten olosuhteiden ja rakenteiden luomisesta ja ylläpitämisestä. Yhtä lailla monilla feminismin suuntauksilla on yhtäläisyyksiä anarkistisen ideologian kanssa: patriarkaatti nähdään lähes yksiselitteisesti feministisissä suuntauksissa sosiaalisena ja yhteiskunnallisena sortona.
Jälkivasemmistolainen anarkia pyrkii olemaan puolestaan yksiselitteisen epäpoliittinen, hedonistinen ja ylpeän individualistinen: yksilön vapaus ja onnellisuus ovat sen mukaan hyvän yhteiskunnan mittapuita. Sosiaalisella anarkismilla tarkoitetaan suuntausta, jonka mukaan anarkismi mahdollistaa keskinäisen avun ilmaisemisen ja kehittämisen. Se on sekä vaihtoehtoisten elintapojen harjoittamista että anarkistista huolenpidon etiikkaa; se on anarkististen ei-hallinnollisten kulttuurien rakentamista. Jälkianarkismi pyrkii ilmaisemaan vallankäytön kritiikkiä muotoilemalla uudelleen anarkistisia ajatuksia vapaudesta ja muutoksesta. anarkismi pienellä a:lla keskittyy erilaisiin liikkeisiin eikä niinkään teoriaan. Se kuvaa kuitenkin myös muutosta Anarkismiin isolla a:lla, jolla tarkoitetaan anarkismin niin sanottujen perustajien kuten Proudhonin, Bakuninin ja Kropotkinin anarkismia. anarkismi pienellä a:lla ymmärretään sekin monin eri tavoin: toisinaan se pyrkii osoittamaan anarkististen periaatteiden ja pyrkimysten kehittymistä ajan saatossa, ja toisinaan se korostaa vallankumouksen vanhentuneisuutta jälkimaterialistisella ja jälkiteollisella aikakaudella. Joskus sitä käytetään paljastamaan 1800-luvun anarkistisen teorian puutteellisuudet, joskus korostamaan anarkismin eettistä ydintä. anarkismin pienellä a:lla läpi kulkee kuitenkin ajatus siitä, että historiallinen anarkismi on marxilaisuuden kanssa kamppaileva ideologia, ja että anarkistinen aktivismi olisi ymmärrettävä monimuotoisena ja moniarvoisena.
Anarkismin ja Kommunismin historiallinen yhteys
Marxilaisuuteen liittyen voidaan todeta tässä kohtaa lyhyesti, että historiallisesti anarkismi ja kommunismi ovat aina olleet lähellä toisiaan. Molemmat katsovat kapitalismin merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, joka synnyttää ja ylläpitää vierautta työntekijöiden joukossa. Lisäksi se murtaa railon työntekijän, tämän työnteon ja sen tuotoksien välille. Anarkismissa erityisesti palkkatyö nähdään monesti historiallisen orjajärjestelmän jatkeena: palkkatyöjärjestelmässä työntekijä on vain pakotettu etsimään itselleen herra – tuotantovälineiden omistaja ja palkanmaksaja. Koska palkkatyöläisen materiaalinen olemassaolo on hyvin riippuvaista työnantajan pääomasta, on ensimmäisen siedettävä jälkimmäisen mielivaltaisuuksia, välinpitämättömyyttä ja paikoin jopa julmuutta. Samoin kuin valtiollisesti hallinnoidun koulutuksen tarkoitus on tuottaa rattaita yhtenäiskulttuurin rattaisiin, on kapitalistisilla työmarkkinoilla työläinen redusoitu ainoastaan kapitalistisen koneiston rattaaksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työntekijä on korvattavissa lähes poikkeuksetta toisella rattaalla. Työntekijän persoonallisuus, sosiaalisuus ja identiteetti ovat tässä yhtälössä merkityksettömiä, ellei työntekijä kykene tuotteistamaan ja myymään niitä työmarkkinoilla.
Yksi keskeisempiä aktivismin muotoja, jolla anarkistit haastavat nykyiset tuotannon ja työelämän käytännöt, on työstä kieltäytyminen. On erikseen huomautettava, että nyt tarkoitetaan erityisesti palkkatöistä kieltäytymistä. Palkkatyöt koetaan toisaalta orjajärjestelmän jatkeena, mutta toisaalta palkkatyöt ovat usein sidottuja kapitalistiseen tuotantoon, joka vieraannuttaa ihmiset oman työnsä tuotoksista, aiheuttaa erilaisia mielenterveysongelmia ja tuhoaa luonnon ympäristöjen elinkelpoisuutta. Lisäksi historiallisesti on jo pidempää puhuttu niin sanotuista paskaduuneista, joilla tarkoitetaan yleisesti epäitsenäistä ja epämielekästä työtä, jossa on huonot työehdot ja huono palkka. Nykyisin paskaduunin käsitteen rinnalle on noussut myös niin sanotun hevonpaskatyön (eng. bullshit job), joka on tullut tunnetuksi erityisesti antropologi David Graeberin tekstien myötä. Erotuksena paskaduuneihin hevonpaskatyö tarkoittaa sellaista työtä, joka koetaan pohjimmiltaan tarkoituksettomana ja turhana niin työntekijän kuin itse työn tuotoksen kannalta. Palkkatöiden, paskaduunien ja hevonpaskatöiden sijaan anarkistit suuntautuvat kohti mielekkäämpää työtä, joka voi tarkoittaa muun muassa työskentelyä osuuskunnissa, pienyhteisöissä, järjestöissä, viljelymailla, pyöräpajoilla ja muiden yleishyödyllisten toimintojen parissa, jotka usein jäävät perinteisen palkkatyön ulkopuolelle. Pääasia on se, että tehty työ palvelee tosiasiallisesti oman yhteisön, ihmisten, ei-inhimillisten eläinten ja luonnon ympäristöjen tarpeita ja hyvinvointia. Global Visionsin ajaman perustulon kaltainen sosiaaliturvan uudistus olisi yksi varteenotettava keino, joka helpottaisi palkkatöistä kieltäytymistä ja suuntautumista kohti edellä mainittuja esimerkkejä yleishyödyllisestä työskentelystä.
Saksalainen, 1800- ja 1900-lukujen johtava anarkismin teoreetikko Gustav Landauer katsoi, että sorretut olivat suuri joukko työläisiä, joilla ei ollut mitään osuutta kapitalismissa: he elivät jatkuvan työttömyyden uhan alla, heitä uhkasi köyhyys vanhuuden, työtapaturman tai sairauden vuoksi, ja heillä ei ollut käytettävissään tuloja eikä mahdollisuuksia henkiseen tai kulttuuriseen elämään. Landauerin aikalainen, australialainen David Andrade puolestaan ajatteli, että työläiset perustaisivat osuuskuntia, jotka ostaisivat tavaroita irtotavarana ja pyörittäisivät anarkistista taloutta myymällä niitä yleisölle kapitalistisen valtiojärjestelmän sisällä. Osuuskunnat loisivat oman pääomansa, ostaisivat oman maansa, perustaisivat omat tehtaansa ja myymälänsä ja rakentaisivat omat asuintilansa. Liikkeen laajeneminen ajan mittaan riippuisi sekä yritysten taloudellisesta menestyksestä että niiden poliittisten järjestelyjen kestävyydestä.
”antiutopistisina utopisteina”
Anarkistisessa poliittisessa ajattelussa onkin läsnä vahva suuntaus kohti erilaisia utopioita ja niiden hahmottelua. Monet anarkistit suhtautuvat kuitenkin varauksellisesti utopian käsitteeseen: nykyään monet anarkistit puolustavat anarkiaa hyvänä ajatuksena juurikin sen takia, että he eivät katso sen olevan utopia vaan aktuaalinen mahdollisuus. Utopiaa kannattavat anarkistit määrittelevätkin itsensä tyypillisesti ”antiutopistisina utopisteina” eli utopististen suunnitelmien kriitikkoina. Yksi keskeinen versio anarkistisesta utopiasta on malli, joka on lähtökohtaisesti suunniteltu kestämään. Tämä malli projisoidaan yleensä tulevaisuuteen, ja siinä on vahva organisatorinen elementti. Tavoitteena on siis kuvitella elinkelpoisia anarkioita, jotka voimaannuttavat yksilöitä ja välttävät samalla niin sanottuja ”kuolleita rakenteita”. Eräs tunnetuimpia teorioita anarkistisesta utopiasta on P. M. Widmerin bolo’bolo. Yleisesti voidaan huomioida anarkistisiin utopioihin liittyen, että Widmer toteaa utopian rajojen olevan väistämättömiä, koska todellisuutemme rajoittaa vaihtoehtojamme. Unelmat, ihanteelliset visiot, utopiat, kaipaukset ja vaihtoehdot ovat Widmerin mukaan vain uusia illuusioita. Jos luotamme niihin, meidät vain vietellään osallistumaan edistyksen järjestelmään. Vaihtoehtona on luoda kokonaan toinen todellisuus. Ihmisten ei pitäisi ajatella lähitulevaisuutta, ei mitään näköpiirissä olevaa vaihtoehtoa, eikä kyse ole todellisuudesta vaan yksilöllisten toiveiden ymmärtämisestä – riippumatta niiden käytännöllisyydestä.
Toisena vaikutusvaltaisena anarkistisena utopiateoriana voidaan mainita yleisesti siirtymäutopiat. Tunnetuin yksittäinen, teoreettinen esimerkki tästä on niin kutsuttu TAZ, joka on lyhenne sanoista ”Temporary Autonomous Zone” eli vapaasti suomennettuna ”tilapäinen autonominen vyöhyke”. Käsitteen on esitellyt amerikkalainen anarkisti ja kirjailija Hakim Bey (Peter Lamborn Wilsonin salanimi) vuonna 1991 julkaistussa esseessään The Temporary Autonomous Zone, Ontological Anarchy, Poetic Terrorism. TAZ:n taustalla oleva ajatus on sosiaalisen ja poliittisen teorian muoto, jossa tutkitaan väliaikaisten, vapautettujen tilojen luomista keinona vastustaa ja kumota hierarkkisia ja alistavia rakenteita. TAZ-teorian keskeisiä kohtia ovat muun muassa 1) väliaikainen luonne: TAZ-alueita pidetään tilapäisinä ja ohimenevinä tiloina, jotka ovat olemassa virallisten yhteiskuntarakenteiden ulkopuolella tai reunoilla. Niiden ei ole tarkoitus olla pysyviä tai kiinteitä, vaan pikemminkin syntyä spontaanisti ja kadota ennen kuin viranomaiset ehtivät reagoida niihin; 2) autonomia: TAZ-alueet ovat autonomian tiloja, joissa yksilöt voivat kokoontua vapaaehtoisesti yhteen ja harjoittaa toimintaa ja suhteita, jotka ovat vapaita valtavirran instituutioiden ja valvontajärjestelmien asettamista rajoituksista. Pääpaino on itsehallinnossa ja itseilmaisussa; 3) vastarinta: TAZ-alueiden perustaminen nähdään eräänlaisena vastarintana vallitsevia valtarakenteita vastaan. Perustamalla näitä tilapäisiä vyöhykkeitä yksilöt voivat kokeilla vaihtoehtoisia tapoja elää ja järjestäytyä ja haastaa vakiintuneita normeja ja auktoriteetteja; 4) luovat ja runolliset elementit: Bey sisällyttää luovuuden, taiteen ja runouden elementtejä TAZ:n käsitteeseen. Ajatuksena on, että näiden vyöhykkeiden tulisi olla tiloja, joissa yksilöt voivat ilmaista itseään vapaasti ja luovasti, mikä edistää vapautumisen tunnetta; 4) runollinen terrorismi: Bey esittelee myös ”runollisen terrorismin” käsitteen, johon kuuluu kumouksellisia ja luovia tekoja, joiden tarkoituksena on haastaa vallitseva järjestys ja saada aikaan muutoksia. Näillä teoilla ei ole tarkoitus aiheuttaa fyysistä vahinkoa vaan pikemminkin häiritä vallitsevia valtarakenteita symbolisin ja kulttuurisin keinoin.
Anarkistit kiistelevät edelleen väkivallasta ja sen roolista anarkistisessa aktivismissa. Useat johtavat anarkismin teoreetikot ovatkin väittäneet, että kääntyminen väkivallattomuuteen on vahvistanut taipumusta arvioida aktivistien toimia väkivallan näkökulmasta. On jälleen huomautettava, että väkivallalla ei tässä tarkoiteta ainoastaan tunteviin olentoihin kohdistuvaa kivun ja kärsimyksen tuottamista vaan laajemmalti myös esineisiin ja omaisuuteen kohdistuvaa sabotaasia ja ilkivaltaa. Myös omaisuuden tuhoaminen on väkivaltaa, koska siinä käytetään tarkoituksellisesti fyysistä voimaa vahingoittamaan sellaista esinettä, jonka omistaa joku, joka ei halua, että näin tapahtuu. Samalla voidaan kuitenkin todeta, että se on luonteeltaan erilaista kuin väkivalta, joka kohdistuu tuntevan olennon kehoon tai mieleen. Sabotaasi ja vandalismi ovatkin monissa anarkistissa suuntauksissa edelleen varteenotettavia aktivismin muotoja, koska niillä pyritään suoraan iskemään haitallisiin rakenteisiin. Esimerkiksi nykyisten ympäristökriisien valossa sabotaasin ja vandalismin potentiaali ovat merkittäviä: erityisesti ekologiaan sitoutuneet anarkistit katsovat, että nykyisten ilmastoliikkeiden pitäisi julistaa ja panna täytäntöön kaikkien uusien hiilidioksidipäästöjä aiheuttavien laitteiden kieltäminen: nämä laitteet tulisi poistaa käytöstä ja tuhota, samalla kun rikkaimman 1-10 prosentin omaisuus pakkolunastettaisiin. Tämä hävittäisi lähes puolet kaikista päästöistä kerralla ja rahoittaisi moninkertaisesti globaalin siirtymän kohti planetaarisia rajoja kunnioittavaa kestävyyttä.
LÄHTEET:
Deneen, Patrick J.: Why Liberalism Failed. New Haven and London: Yale University Press, 2018.
Eurooppa kieltäytyy työstä: haastatteluja ja vallitsevan työn kritiikkiä. haastattelut: Lasse Poser, Ilona Raivio, Henri Salonen; esseet: Klaus Maunuksela, Pontus Kurokuru; valokuvat: Henri Salonen. Helsinki: Khaos Publishing 2023.
Haymarket Statements of the Accused: Address of Albert Parsons. https://www.marxists.org/subject/mayday/articles/speeches.html#PARSONS
Kinna, Ruth: The Government of No One: The Theory and Practice of Anarchism. London: Pelican, an imprint of Penguin Books, 2020.
Make Rojava Green Again. Rojavan Internationalistinen Kommuuni. Suom. Tulirinta, Sirpa Elina & Rantanen, Ville. Lode Kustannus 2022.
Malm, Andreas: The Progress of This Storm: Nature and Society in a Warming World. New York: Verso 2018.
Malm, Andreas: How to Blow Up a Pipeline. Verso, London 2021.
