Petri Lahtinen
Rawlsin teoria tiivistettynä
Kun puhutaan 1900-luvun oikeudenmukaisuusteorioista, ei yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin vaikutusta voida sivuuttaa. Rawlsin teoria ei ollut ainoastaan merkittävä irtiotto ja tuore vaihtoehto angloamerikkalaisessa ajattelussa pitkään vallassa olleelle utilitarismille, vaan se synnytti myös merkittävän määrän niin puolestapuhujia, teorian kehittelijöitä kuin kriitikoitakin. Rawlsin vuonna 1971 ilmestyneessä kirjassa Theory of Justice (suom. Oikeudenmukaisuusteoria) esittämä teoria edustaa niin sanottua sopimusteoreettista perinnettä, jossa yhteiskuntajärjestyksen periaatteita hahmotellaan kuvitteellisen alkutilanteen kautta, jossa sopijaosapuolet päättävät yksimielisesti sopia järjestäytyneen yhteiskunnan säännöistä. Alun perin sopimusteoreettisen perinteen voidaan katsoa syntyneen 1600- ja 1700-luvuilla sellaisten ajattelijoiden kuten Thomas Hobbesin (Leviathan, 1651), John Locken (Two Treaties of Government, 1689) ja Jean-Jacques Rousseaun (Du contrat social, 1762) kirjoituksissa. Siinä missä nämä vanhemmat sopimusteoriat ottivat lähtökohdakseen usein yhteiskuntajärjestyksen itsessään tai kansalaisten velvollisuudet hallitsijoita kohtaan, Rawlsin tulokulma oli oikeudenmukaisuuden periaatteiden hahmotteleminen sopimisen kautta. Historiallisiin teorioihin nähden Rawls hylkäsi ulkopuolisen, puolueettoman auktoriteetin ihanteen, ja korosti omassa teoriassaan vapaiden ja tasa-arvoisten ihmisten solmimaa yhteiskuntasopimusta. Puolueettomuus on kuitenkin merkittävästi läsnä myös Rawlsin teoriassa. Tämän teorian tunnetuin käsite lienee luultavasti tietämättömyyden verho. Tällä tarkoitetaan yhteiskuntasopimusta edeltävää hypoteettista sopimustilannetta, jossa osapuolet ovat sopimusta luodessaan tämän kuvitteellisen tietämättömyyden verhon takana. Siellä he eivät tiedä omia yksilöllisiä erityispiirteitään kuten sukupuoltaan, etnisyyttään, perhetaustaansa luontaisia kykyjään ja niin edelleen. Rawls esitti tähän liittyen vielä ajatuksen, jota hän nimitti luonnon arpajaisiksi; tässä ihmiselle jaetaan syntymässään erilaisia ominaisuuksia, jotka Rawls jakoi kolmeen luokkaan: 1) geneettisiin tai biologisiin ominaisuuksiin; 2) yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja 3) onnettomuuksiin eli tekijöihin, jotka heikentävät yksilön mahdollisuuksia kukoistaa. Alkutilannetta ei tule ymmärtää aktuaalisena mahdollisuutena vaan ennen kaikkea ajattelun työkaluna, jolla voidaan arvioida yhteiskunnallisten instituutioiden ja rakenteiden oikeudenmukaisuutta.
Rawlsilla oikeudenmukaisuuden periaatetta tulisi tavoitella sellaisessa yhteiskunnassa, jonka perustana toimivat reilu yhteistyö ja vapaus sekä tasavertaisuus kansalaisten välillä. Rawls katsoi näitä periaatteita olevan kaksi: ensinnäkin jokaisella ihmisellä tulee olla yhtäläinen oikeus laajimpaan mahdolliseen yhtäläisten perusvapauksien kokonaisjärjestelmään, joka on yhdistettävissä jokaista koskevaan samanlaiseen vapauden järjestelmään. Toisekseen sosiaaliset ja taloudelliset eriarvoisuudet tulee järjestää kahden ehdon mukaan: niiden pitää liittyä virkoihin ja asemiin, jotka ovat kaikille avoimia mahdollisuuksien reilun yhtäläisyyden ehdoilla, ja niiden on tuotettava huonoimmassa asemassa oleville suurin mahdollinen hyödyn. Täten taloudellisesta näkökulmasta Rawlsin teorian lähtökohtana on tasainen tulonjako ja suhteellisten tuloerojen kasvun vastustaminen. Näitä oikeudenmukaisuuden periaatteita tulisi puolestaan toteuttaa ensin yhteiskuntien niin sanottujen perusinstituutioiden mukaisesti. Perusinstituutioilla Rawls tarkoitti kaikkia kansalaisia koskevia ja yleisesti yhteiskunnan toimintaa ohjaavia järjestelyitä kuten verotusta, terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa ja koulutusta.
Nämä oikeudenmukaisuuden periaatteet tulisivat Rawlsin mukaan valituksi kuvitteellisessa alkutilanteessa, jossa rationaaliset ja keskenään tasa-arvoiset sopijaosapuolet solmivat yhteiskuntasopimuksen tietämättömyyden verhon takana. Valituksi tulevat periaatteet määrittelevät, miten yhteiskunnan perusinstituutiot jakavat perushyödykkeet, joita kaikki ihmiset erottavista erityispiirteistään huolimatta tarvitsevat elääkseen hyvää elämää. Rawls itse katsoi näiden hyödykkeiden jakautuvan viiteen kategoriaan: 1) perusvapaudet ja -oikeudet; 2) oikeus vapaaseen liikkuvuuteen ja ammatin valintaan; 3) tietyt perusvaltaoikeudet; 4) perustulotaso ja hyvinvointi; 5) itsekunnioituksen sosiaalinen perusta. Tässä Rawls arvosteli kuvitteellista utilitaristista alkutilannetta, joka liittää oikeudenmukaisuuden laskennalliseen kokonaishyötyyn sen sijaan, että huolehdittaisiin hyvinvoinnin jakautumisesta yhteiskunnan sisällä. Oikeudenmukaisuuden periaatteiden kohdalla Rawls piti keskeisenä niiden valinnassa käytettävää menetelmää. Tässä Rawls katsoi erityisesti reiluuden olevan merkittävässä asemassa, koska sitä sovellettaessa myös valitut periaatteet olisivat reiluja ja täten rationaalisten sopijaosapuolien hyväksyttävissä. Tällaiseen teoriaan viitataan menetelmäoikeudenmukaisuutena. Rawls tulkitsi oman teoriansa edustavan puhdasta menetelmäoikeudenmukaisuutta, jossa tiedetään oikeudenmukaisen lopputuloksen saavuttava menetelmä, muttei tiedetä etukäteen, millainen tämä lopputulos tarkalleen ottaen olisi. Tietämättömyyden verhon kaltaisessa hypoteesissa rationaalisesti sopijaosapuolien voidaan olettaa toimivan yleisen edun tavoittelussa puolueettomasti, mikä tekee prosessista myös reilun.
Rawlsin alkutilanteen päätöksentekoa luonnehtii myös niin sanottu maksiminsääntö, jossa valintatilanteessa valitaan se vaihtoehto, jossa kaikkein huonoin lopputulos on paras kaikista vertailun kohteina olevista vaihtoehdoista. Ajatus voi tuntua intuitiivisesti ristiriitaiselta, mutta Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa tietämättömyyden verhon takana olevat sopijaosapuolet ovat ennen kaikkea kiinnostuneita huonoimmasta mahdollisesta lopputuloksesta, joka saattaa osua heidän kohdalleen, ja täten varmistaa sen olevan mahdollisimman hyvä. On kuitenkin huomioitava, että Rawls oli ainakin teoriassa valmis sallimaan epätasaisuuden tulojaossa niin kauan, kun se on jollain tavalla hyödyllistä myös kaikkein heikko-osaisimmille. Tätä kutsutaan myös eroperiaatteeksi, jonka mukaan sosiaaliset ja taloudelliset eriarvoisuudet voidaan sallia, kunhan ne hyödyttävät kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Rawlsin teoriassa on mukana myös ketjuuntumisen käsite, joka olettaa huono-osaisimpien tulotason kasvun johtavan myös muiden ryhmien tulotason kasvuun. Viimeinen käsite, joka Rawlsin teorian alkutilanteesta on syytä nostaa esiin, on harkintatasapaino. Tällä tarkoitetaan sitä, että oikeudenmukaisuusperiaatteita muodostavaa reilua alkutilannetta ei tule ensin pohtia valmiiksi ja sen jälkeen tyytyä siihen, mihin tahansa periaatteisiin tuo alkutilanne saattaa johtaa. Periaatteiden määrittely onkin prosessi, jossa punnitaan jatkuvasti sekä itse alkutilannetta että sen pohjalta harkittujen arvostelmien suhdetta. Harkintatasapaino onkin menetelmä eettisten arvostelmien oikeuttamiseksi ja sen avulla pyritään saavuttamaan tilanne, jossa teoreettisesti muotoilut oikeudenmukaisuusperiaatteet, niiden mukaiset käytännöt ja sopijaosapuolien rationaaliset vakaumukset on saatettu tasapainoon.
Rawlsin teoriassa kenen tahansa rationaalisen yksilön tulisi hyväksyä alkutilanteessa valikoidut periaatteet niin kauan, kunhan hän hyväksyy ensin itse alkutilanteen. Kun periaatteet on saatu valikoitua, johtaa niiden toteutuminen aiemmin kuvailtujen perusinstituutioiden kautta Rawlsin mukaan vakaaseen yhteiskuntajärjestykseen. Tämä vastavuoroisesti takaa perusinstituutioiden säilymisen sekä oikeudenmukaisuuden muista yhteiskunnallisista muutoksista riippumatta. Samalla Rawls kuitenkin tunnusti demokraattisten yhteiskuntien olevan arvoiltaan ja maailmankatsomuksiltaan moninaisia ja ristiriitaisia. Rawlsin ajattelussa, kuten on käynyt jo monesti ilmi, painotetaan usein rationaalisuuden (tai suomeksi järkevyyden) käsitettä. Hän valitsi sen poliittisen oikeudenmukaisuuden perustaksi totuuden käsitteen sijasta, koska hänen mukaansa se mahdollistaa moraalisesti järkevien näkemysten rinnakkaiselon tavalla, johon totuuden käsite ei pysty. On kuitenkin huomautettava, että Immanuel Kantia seuraten myös Rawls tekee erottelun käytännön rationaalisuuden ja moraalisen rationaalisuuden välillä. Jälkimmäisen pohjalta Rawls kehitti ajatuksen, jota on kutsuttu väittämäksi moraalisesti järkevästä ihmisestä. Tämä ajatus Rawlsin mukaan takaa poliittisten vakaumusten objektiivisuuden. Vaikka ihmiset olisivatkin moraalisesti järkeviä, voi heidän parissaan esiintyä merkittäviäkin erimielisyyksiä moraaliin liittyvissä kysymyksissä. Rawls viittasi tähän ilmiöön itse termillä kannanottamisen taakka. Jokaisen puolustaessaan omia rationaalisesti muodostettuja moraalipäätelmiään ja käsityksiään hyvästä, ei ole keinoja todistaa näiden olevan epäjohdonmukaisia tai kestämättömiä.
Sisäisistä ristiriidoista huolimatta Rawls uskoi yhteiskunnan kykenevän toimimaan, kunhan yhteiskunnan perusrakennetta ohjaa poliittisen oikeudenmukaisuuden käsite, joka puolestaan perustuu limittäiselle yhteisymmärrykselle (eng. over-lapping consensus). Tällä tarkoitetaan yhteisymmärrystä, jonka rationaaliset yhteiskunnan jäsenet voivat saavuttaa tavoitellessaan yhteiskunnallista järjestystä huolimatta tosistaan poikkeavista arvoistaan ja maailmankatsomuksistaan. Saavuttaaksemme limittäisen yhteisymmärryksen ja toimivan yhteiskunnan on eri totuusteorioiden ja normien edustajien hyväksyttävä kuitenkin ihanteekseen vapauden ja kansalaisten tasa-arvon periaatteet. Vielä yleisemmin Rawls katsoi, että suvaitsevaisuutta voi tosiasiallisesti esiintyä ainoastaan sellaisten ihmisten välillä, joiden käsitys hyvästä perustuu moraaliseen rationaalisuuteen. Rawls painottaa tässä jälleen jo moneen kertaan mainittua rationaalisuuden käsitettä, joka tulee ymmärtää toisaalta järkevyytenä ja toisaalta kohtuullisuutena: erilaisia arvoja ja maailmankatsomuksia omaavien yksilöiden on otettava vaatimuksissaan toisten vaatimukset huomioon. Vastavuoroisuus on tässä kohtaa tärkeää: yhteiskunnan jäsenien tulisi osallistua reiluun ja oikeudenmukaiseen yhteistyöhön, joka hyödyttää kaikkia sen sijaan, että yksilöt tavoittelisivat ainoastaan omaa etuaan. Yhtä lailla tässä julkinen perustelu (eng. public reason) on tärkeä käsite. Poliittisen oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesti se edellyttää kaikille yhteisiin perusteluihin vetoamista yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Rawlsin teoriat liittyen kansainvälisiin suhteisiin ja globaaliin politiikkaan
Vuoden 1999 teoksessaan The Law of Peoples (suom. Kansojen oikeus) Rawls palasi Theory of Justice -teoksessaan kehittelemäänsä poliittisen filosofian teoriaansa ja laajensi sitä koskemaan myös erityisesti kansainvälisiä suhteita ja globaalia politiikkaa. Aluksi Rawls hahmottelee kansainvälisen järjestelmän hajautetun ja anarkistisen luonteen. Hän yrittää mukauttaa alkuperäisen alkutilanteen periaatteen koskemaan kansainvälistä tilannetta, jolloin eri yhteisöjen edustajat päättäisivät kansainvälisen oikeuden periaatteista tietämättömyyden verhon takana. Samoin kuin yksilöiden kohdalla Rawls tunnustaa myös eri yhteisöjen välisten eroavaisuuksien olemassaolon: hän erottaa toisistaan niin sanotut kunnolliset ja liberaalit kansat: liberaalien kansojen poliittista järjestelmää voidaan luonnehtia poliittiseksi liberalismiksi, kun taas kunnollisilla kansoilla on erilaisia poliittisia järjestelmiä, vaikka ne kaikki yhä kunnioittavatkin oikeudenmukaisuusperiaatteita. Samoin kuin yksittäisen yhteiskunnan jäsenet voivat saavuttaa limittäisen yhteisymmärryksen, myös kunnolliset että liberaalit yhteisöt voivat elää sovussa kansainvälisen järjestelmän puitteissa.
Rawlsin globaalin politiikan teoriassa keskeinen käsite on teoksellekin nimen antava kansojen oikeus. Tällä Rawls tarkoitti niitä periaatteita, jotka ohjaavat valtioiden toimintaa kansainvälisellä areenalla. Näitä periaatteita ovat muun muassa puuttumattomuuden, avunannon ja ihmisoikeuksien edistämisen velvoitteet. Täten valtioiden ei tulisi puuttua muiden maiden sisäpolitiikkaan ilman niiden suostumusta, mutta niillä on kuitenkin velvollisuus auttaa toisiaan hätätilanteissa sekä edistää universaalien ihmisoikeuksien toteutumista. Rawlsin mukaan puuttumattomuuden politiikka perustuu sille ajatukselle, että valtioiden tulisi kunnioittaa toisten valtioiden niin poliittista kuin moraalista itsemääräämisoikeutta. Keskinäinen avunanto tulee ymmärtää puolestaan solidaarisena velvollisuutena auttaa sellaisia yhteisöjä, jotka eivät syystä tai toisesta kykene itsenäisesti ylläpitämään oikeudenmukaista poliittista järjestelmää. Avunanto voi käsittää sellaisia toimenpiteitä kuten humanitäärinen avustus ja kehitysapua. Tällainen avunanto voidaan ymmärtää myös jossain tapauksissa poikkeuksena puuttumattomuuteen, mikäli kohdemaa ei kykene järjestämään omaa yhteiskuntaansa oikeudenmukaisesti. Erityisesti äärimmäiset ihmisoikeusrikkomukset oikeuttaisivat Rawlsin mukaan tällaisen puuttumisen. Yleisesti Rawls pitikin ihmisoikeuksia kansainvälisen oikeuden perustavana periaatteena: kansainvälisen yhteisön tulisi kunnioittaa kaikkien yksilöiden perusihmisoikeuksia, ja kansainvälisen lain tulisi puolestaan perustua näiden oikeuksien turvaamiselle. Kuitenkin juuri suvaitsevaisuuden kohdalla Rawls oli merkittävästi varovaisempi kuin yhteiskunnan sisäisen järjestäytymisen kohdalla. Rawls tunnusti liberalismin oletetun yleispätevyyden rajallisuuden esittäessään, että on kohtuutonta vaatia kaikkia hallituksia sitoutumaan liberalismiin, ja totesi myös ei-liberaalien yhteiskuntien kykenevän ylläpitämään järjestystä ja oikeudenmukaisuutta.
Globaalin oikeudenmukaisuuden tavoittelussa Rawls korosti ennen kaikkea erilaisten kansainvälisten instituutioiden ja organisaatioiden tärkeyttä, jotka ovat vastuussa eri valtioiden välisestä yhteistyöstä ja yleisesti globaalin politiikan kysymyksistä. On syytä korostaa, ettei Rawls kannattanut teoriassaan maailmankansalaisuuden ideaa, koska se olisi edellyttänyt sellaisen valtion olemassaoloa, jossa kaikille maailman ihmisillä kuuluu ”oikeudenmukaisuus reiluutena”, henkilökohtainen vapaus (ihmisoikeudet) ja vähintään ”vähimmäistulot”. Rawls ei vaivaudu keskustelemaan maailmanhallituksen käsitteestä, jota tämä edellyttäisi eikä mistään siihen liittyvistä ongelmista, koska hän hylkää ajatuksen kokonaan. Maailmanvaltion olemassaolo nimittäin edellyttäisi edellä mainittua vaatimusta sitoutua poliittiseen liberalismiin, mikä olisi puolestaan ristiriidassa moninaisuuden ja suvaitsevaisuuden periaatteiden kanssa.
Kritiikki
Vaikka John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria on ollut kiistattoman vaikutusvaltainen 1900-luvun oikeudenmukaisuuden kysymyksiä koskevassa ajattelussa, ei hänen teoriansa ole kuitenkaan säästynyt kritiikiltä. Rawlsin teoriaa on kritisoitu monilla ja lukuisilla tavoilla, eikä kaiken kritiikin tarkasteleminen edes pikaisesti ole mahdollista tässä yhteydessä. Sen sijaan esittelen seuraavaksi muutamia merkittävimpiä kriittisiä huomioita, joita Rawlsin ajattelu on saanut osakseen.
Rawlsin teorian alkuasetelmaa on arvosteltu siitä, että hän rajaa fyysisesti ja psyykkisesti vammaiset yksilöt sekä eläimet sen ulkopuolelle. Esimerkiksi amerikkalainen filosofi Martha Nussbaum on kritisoinut Rawlsin yhteiskuntasopimusteoriaa siitä, että se olettaa sopijaosapuolien olevan jokseenkin samanlaisia rationaalisuudeltaan, kyvyiltään ja tarpeiltaan. Nussbaum huomioi, että sopimusosapuolet saattavat ottaa myös vammaiset ihmiset huomioon, mutta yhtä lailla voidaan kysyä, miksi he eivät kuuluisi sopijaosapuoliin; on kuitenkin eri asia kokea itse vammaisuus kuin kuvitella se. Yhtä lailla Nussbaum ajattelee, että myös ei-inhimilliset eläimet pitää sisällyttää globaaliin oikeudenmukaisuuteen. Jälleen Nussbaumin mukaan voidaan kysyä, ketkä sopivat yhteiskunnan periaatteista ja ketä varten yhteiskunnan periaatteet laaditaan. Samoin tulisi arvioida, tarkoittavatko nämä kysymykset, että ei-inhimillisten eläimien pitäisi jäädä yhteiskuntasopimuksen periaatteiden ulkopuolelle. Kuitenkin valintamme vaikuttavat ei-inhimillisten eläimien elämään; nämä ovat itsessään aktiivisia toimijoita ja ihmisten toiminta usein vaikeuttaa tavalla tai toisella näiden elämää.
Ylipäätään Rawlsin teorian alkuasetelmaa ja sen tietämättömyyden verhoa voidaan aiheellisesti kritisoida siitä, että ne ovat lähinnä teoreettisia ja hypoteettisia konstruktioita. Niitä on usein syytetty liiallisesta idealismista, ja on esitetty esimerkiksi räikeämpien epäoikeudenmukaisuuksien poistamisen olevan tärkeämpää kuin oikeudenmukaisen yhteiskunnan ihannemallin hiominen. Sen sijaan Rawlsin teorian sovellettavuus oikeassa, eletyssä todellisuudessa on kyseenalaista. Erityisesti kommunitaristista ajattelusuuntausta edustaneet ajattelijat ovat kritisoineet Rawlsin teoriaa tästä näkökulmasta. Kommunitarismi korostaa, että yhteisön moraali on luontaisesti sidoksissa kyseisen yhteisön kulttuuriin ja sen tapoihin: täten moraalia ei voida määritellä ajasta ja paikasta irrallisten, abstraktien ja universaalien periaatteiden mukaisesti. Vaikka Rawls kunnioittikin maailmankatsomusten ja arvojen moninaisuutta ja ristiriitaisuutta, hän epäonnistui tunnustamaan sen tosiasian, että moraalipäätelmät eivät ole yhteismitallisia ja ajattomia. Sen sijaan todella oikeudenmukainen yhteiskuntasopimus vaatii rakentavaa keskustelua ja argumentaatiota. Tähän sisältyy monikulttuurisuuden hyväksyvä kyky puolueettomuuteen sekä erilaisten oikeudenmukaisuusnäkemysten huomioon ottaminen kansainvälisissä kysymyksissä.
Ajatusta luonnonarpajaisista ja siitä johdetusta ajatusketjusta, jonka mukaan yksilöiden erityisominaisuuksia tulisi hyödyntää yhteiskunnan hyväksi, on arvosteltu. Tällainen päättely johtaa kriitikoiden mukaan helposti näkemykseen, jossa yksilöiden ominaisuudet ovat yhteiskunnan kollektiivisessa omistuksessa. Täten yhteiskunta voi hyödyntää näitä ominaisuuksia ja niiden tuottamaa hyötyä parhaaksi katsomallaan tavalla. Tämä edellyttäisi vähintäänkin vahvaa valtiota, ja pahimmillaan tällainen ajattelu voi johtaa totalitaristiseen hallintaan, jossa yksilöiden itsemääräämisoikeus vaarantuu ja tämä redusoidaan yhteiskunnalle hyödynnettäväksi resurssiksi. Erityisesti yksi Rawlsin varhaisemmista kriitikoista, amerikkalainen, libertarismia edustanut filosofi Robert Nozick nosti tämän kritiikin esiin. Lisäksi hän arvosteli eroperiaatetta sillä perusteella, että se vaatisi tulonsiirtoja tulojen tasaamiseksi.
Tässä kohtaa voidaan nostaa esiin myös yksi keskeinen kritiikki, joka ei koske ainoastaan Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa vaan myös laajemmin Global Visionsin tähän mennessä tarkastelemia historiallisia oikeudenmukaisuusteorioita yleensäkin. Feministinen kritiikki huomauttaa, että moderni yhteiskuntafilosofia keskittyy lähinnä pelkästään miesvaltaiseen ja eurosentriseen näkökulmaan: ensinnäkin tällaista ajattelua leimaa usein dikotomia julkisen eli miesvaltaisen politiikan ja yksityisen eli naisvaltaisen kotitalouden välillä. Oikeudenmukaisuusteoriat koskevat lähinnä julkista puolta, kun taas yksityisen piiriin jäävät kysymykset ovat historiallisesti olleet pitkään marginalisoituja. Nykyään pitäisi olla itsestään selvää, että esimerkiksi kotona tehty työ on yhteiskunnan kannalta arvokasta, ja että kodin sisällä voi ilmetä monia erilaisia epäoikeudenmukaisuuden muotoja. Monet feministiset teoriat esittävätkin oikeudenmukaisuuskeskustelun rinnalle huolenpidon etiikkaa, jossa korostetaan muista huolehtimista ja välittämistä perustuen yleisinhimilliseen empatiaan ja velvollisuuteen. On kuitenkin huomioitava, etteivät feministiset teoriat muodosta yhtenäistä ajatussuuntausta, vaan sen sisällä esiintyy monenlaisia painotuksia ja näkemyksiä. Toisekseen yleisessä oikeudenmukaisuuskeskustelussa keskitytään yleensä lähinnä länsimaisen kulttuurin piirissä esitettyihin teorioihin. Näissä teorioissa usein oletetaan itseisarvoisesti sellaisten keskeisten käsitteiden kuin moraalin ja rationaalisuuden perustuvan länsimaisessa yhtenäiskulttuurissa kuviteltuihin arvoihin ja maailmankatsomuksiin. Nykyisessä äärimmilleen globalisoituneessa maailmassa maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja sen periaatteita tavoiteltaessa pitäisi kyetä huomioimaan myös länsimaisen kulttuurin ulkopuoliset käsitykset, moraaliarvostelmat ja normit liittyen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Ilman tätä on mahdotonta kuvitella todellista globaalia oikeudenmukaisuutta.
On vielä korostettava sitä, että Rawlsin teoriassa ei käsitellä oikeudenmukaisuutta kunnolla talouselämästä irrallaan vaan niiden väillä on merkittävä yhteys: Rawls piti taloudellista tehokkuutta kannatettavana päämääränä, mutta eroperiaatteen mukaisesti sen tulee hyödyttää kaikkia. Tästä näkökulmasta Rawlsin visioima oikeudenmukaisuus ei ole toteutunut: viimeistään 1980-luvulta alkaen tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet maailmanlaajuisessa mittakaavassa, ja erityisesti jo aiemmin rikkaiden ja varakkaiden asema on vahvistunut entisestään. Esimerkiksi sellaiset taloustieteilijät kuten Branco Milanovic ja Thomas Piketty ovat osoittaneet, että globalisaation ja sijoittajavetoisuuden kaltaiset ilmiöt ja niiden lisäämä talouskasvu ovat toisaalta hyödyttäneet kehittyvien maiden keskiluokkaa mutta toisaalta myös erityisesti vauraiden maiden yläluokkaa. Myös ekologisesta ja erityisesti vahvan kestävyyden näkökulmasta oikeudenmukaisuuden perustaminen talouskasvulle on kyseenalaista erityisesti nykyisten ympäristökriisien valossa. Jos planetaaristen rajojen kunnioittaminen ja arvokkaan elämän mahdollistavien elinolosuhteiden varmistaminen katsotaan kuuluvan moraalin ja etiikan piiriin, on aiheellista katsoa esimerkiksi kulutuspäätöksillä olevan eettisiä ulottuvuuksia. Täten oikeudenmukaisuuden kysymykset eivät voi jäädä enää ainoastaan talouden piirin, vaan niitä tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti elämän edellytyksien näkökulmasta.
Lopuksi
Kuten on jo monta kertaa todettu, on John Rawls ja tämän teorioiden vaikutus kiistaton ja tärkeä moderniin yhteiskuntafilosofiaan ja oikeudenmukaisuusteorioihin. Theory of Justice oli merkittävä irtiotto aiemmin valloillaan olleesta utilitarismista sen kääntäessä huomion hyödystä juurikin oikeudenmukaisuuteen ja palauttaessaan yhteiskunnallisen keskustelun takaisin sopimusteoreettiseen perinteeseen. Samoin Rawls ehti ottaa myöhemmin kantaa myös kansainväliseen politiikkaan ja sen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin teoksessaan Law of the People. Rawlsin ajattelun merkittävyydestä huolimatta hänen teoriansa ovat saaneet alusta asti kritiikkiä osakseen. Onkin siis selvää, ettei Rawls hyvistä ja jaloista tarkoitusperistään huolimatta onnistunut ratkaisemaan tyydyttävästi eikä lopullisesti niin sanotun oikeudenmukaisuuden ongelmaa: kyseessä lienee ikuisuusongelma, joka vaatiikin jatkuvasti kehittämistä ja kriittistä uudelleenarvioimista. Seuraavassa tekstissä tarkastellaankin tiettyjä oikeudenmukaisuusteorioita, jotka ovat kriittisiä vastauksia ja vaihtoehtoja Rawlsin teoriaan.
LÄHTEET:
Barry, Brian: Theories of Justice. London: Harvester – Wheatsheaf, 1989.
Garzón Valdés, Ernesto: Onko moraalisesta järkevyydestä moitteettoman moraalin mittapuuksi. niin & näin 4/98, s. 65-73.
Herne, Kaisa: Mitä on oikeudenmukaisuus. Gaudeamus, Helsinki 2012.
Herne, Kaisa: Oikeudenmukaisuusteoriat kohtaavat talouden. niin & näin 1/16, s. 122-123.
Miklaszewska, Justyna: “Rawls on Cosmopolitanism and Global Justice.” Teoksessa Uncovering Facts and Values. Vol. 107. United States: BRILL, 2016. 323–335.
Mäkinen, Jukka & Saxén, Heikki (toim.): John Rawlsin filosofia. Oikeudenmukaisuus moniarvoisessa yhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus, 2012.
Nozick, Robert: Anarchy, State, and Utopia. Oxford: Blackwell, 1974.
Nussbaum, Martha: Frontiers of Justice. MA: The Belknap Press, 2006.
Rawls, John: A Theory of Justice. (Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terho Pursiainen. Porvoo: WSOY, 1988) Oxford: Oxford University Press, 1971.
Rawls, John: The Law of Peoples. With “The Idea of Public Reason Revisited”. (Kansojen oikeus: julkisen järjen puolustus. Suom. Leo Näreaho. Helsinki: Gaudeamus, 2007) Cambridge: Harvard University Press, 1999.
Sandel, Michael: Liberalism and the Limits of Justice. Cambridge: Cambridge University Press, 1982.
