Petri Lahtinen
Klassinen utilitarismi
Utilitarismia pidetään usein yleisenä moraaliteoriana, mutta sitä on myös sovellettu oikeudenmukaisuusajatteluun ja sen kysymyksiin. Teorian keskeisenä käsitteenä toimii hyöty, jonka englanninkielinen vastine utility on antanut nimensä koko ajattelulle. Klassisen utilitarismin juuret jäljitetään yleensä 1700- ja 1800-luvun vaihteen Englantiin ja sen ensimmäiseksi merkittäväksi edustajaksi mainitaan usein englantilainen valistusfilosofi Jeremy Bentham: Ranskan vallankumouksen ja sen periaatteiden innoittamana Bentham alkoi ajaa omassa ajattelussaan tiettyjen perusoikeuksien turvaamista kaikille säätyyn, varallisuuteen tai sukupuoleen katsomatta. Benthamin vaikuttajina toimivat erityisesti kasvatuksesta ja laista kirjoittaneet ranskalaiset ajattelijat Claude Adrien Helvétius ja Cesare Beccaria. Benthamin utilitarismin peruslähtökohtana oli ensisijainen oikeus välttyä kärsimykseltä ja saada osakseen mielihyvää. Hän katsoi ihmisluonnon perustuvan olettamukselle, jonka mukaan ihminen toimii aina maksimoidakseen mielihyvänsä ja minimoidakseen kärsimyksensä. Benthamin käsitystä mielihyvästä ei kuitenkaan tarvitse tulkita ainoastaan aistimellisena hedonismina, vaan se voidaan ymmärtää laajemmin onnellisuutena. Tässä kohtaa voidaan länsimaisen oikeudenmukaisuuden historiallista jatkumoa ajateltaessa palauttaa mieliin Platonin ja Aristoteleen näkemykset eudaimoniasta hyvän elämän perustana. Kuten aiemmissa teksteissä totesimme, vaikka eudaimonia on tapana kääntää termillä ’onnellisuus’, on osuvampaa ymmärtää kyseinen käsite ’hyvin pärjäämisenä’. Samoin myös klassisen utilitarismin kohdalla puhutaan yleensä onnellisuuden rinnalla myös hyvinvoinnista: koko yhteisön hyvinvointia pidetään kaikkien siihen kuuluvien yksilöiden hyvinvointien summana. Utilitarismin yleiseksi muodostuneiden periaatteiden mukaisesti Bentham ajoi moraaliteoriassaan olosuhteita, jotka takaisivat mahdollisimman suuren onnellisuuden mahdollisimman monelle.
Benthamin teorian kehittelyn pohjalla toimi Ranskan vallankumouksen ihanteiden lisäksi tieteellinen tarve kehittää moraaliajattelua laskennalliseen suuntaan: Bentham kuvitteli, että mielihyvää tai hyvinvointia voidaan mitata ja laskea, minkä pohjalle moraali myös rakentuisi. Benthamin kehittämä laskennallisuus perustui olettamukselle, että laadullisesti kaikki mielihyvät ja kärsimykset ovat samanlaisia, kun taas niiden määrälliset ominaisuudet vaihtelevat. Bentham ei kuitenkaan mennyt ajattelussaan niin pitkälle, että olisi hahmotellut mielihyvien ja kärsimysten tarkkaa ja eksaktia matemaattista laskennallisuutta. Pikemminkin Benthamin laskennallisuus tulisi ymmärtää ennen kaikkea tietynlaisena ihanteena. Bentham katsoi ihmisen psykologian luonnostaan pyrkivän egoistisesti oman edun tavoitteluun oman mielihyvän maksimoiseksi. Utilitaristisen projektin toteuttamiseksi, jossa kaikkien mielihyvä pyritään maksimoimaan ja kärsimys minimoimaan, Bentham ehdotti valistuksen, kasvatuksen, lainsäädännön ja sosiaalipolitiikan keinoja.
Vuonna 1861 englantilainen filosofi ja taloustieteilijä John Stuart Mill kirjoitti teoksen Utilitarismi, joka rakentui Benthamin ajattelun kommentoinnin pohjalle. Mill seurasi Benthamia siinä perusolettamuksessa, että onnellisuus tai hyvinvointi on oleellisesti sidoksissa moraaliin. Hyödyn Mill puolestaan määritteli nautinnoksi yhdistettynä tuskan puuttumiseen. Lisäksi nautinnoista tietyn tyyppiset nautinnot ovat toisia arvokkaampia, ja täten ihmisten tulisi keskittyä niiden tavoitteluun. Mill laski tällaisiksi nautinnoiksi erityisesti älyyn, tunteisiin, mielikuvitukseen ja moraalisiin tuntemuksiin liittyvät nautinnot. Tiedostava ja järkevä ihminen valitsee Millin psykologian mukaan älyllisen nautinnon aistinautinnon sijasta. Kyse on luonteen heikkoudesta, kun ihminen suuntautuu alempiin nautintoihin. Samalla Mill kuitenkin tunnusti myös sen tosiasian, että myös nautintojen saatavuus vaikuttaa ihmisten valintoihin. Benthamista poiketen Mill korosti älyllisten nautintojen painotuksessaan ennen kaikkea ihmisten sisäistä elämää. Tästä huolimatta myös yhteisöllisyydellä oli oleellinen osa Millin hahmottelemassa utilitarismissa. Ihmisen sisäistä elämää painottaessaan Mill seurasi Aristoteleen ajattelua väittäessään, että on olemassa tietty ihmisluonto: tämä ihmisen synnynnäinen ja luontainen psykologinen olemus sanelee tiettyjä objektiivisia ehtoja sille, millaista inhimillinen onnellisuus on. Mill itse nojasi assosiatiiviseen psykologiaan: hän katsoi ihmisten oppivan pitämään jotain asiaa keinona edistää onnellisuutta, jolloin päämäärän ja keinon välille syntyy side. Sekä Benthamin että Millin psykologiaa voidaan kuvata hedonistisena psykologiana, joka olettaa ihmisten tavoittelevan kaikessa toiminnassaan nautintoa.
Oikeudenmukaisuuteen liittyen Millin onnellisuusperiaate tulisi nähdä teoreettisena välineenä, jonka avulla moraaliset velvollisuudet voidaan tunnistaa. Utilitarismissa esiintyy altruistinen kyky uhrata oma suurin hyvänsä toisten hyvän puolesta. Mill katsoikin, että oikean toiminnan mittapuuna toimiva onnellisuus on kaikkien niiden onnellisuutta, joita kyseinen toiminta jotenkin koskee. Tästä olettamuksesta seuraa kaksi vaatimusta: ensinnäkin yhteiskunnalliset järjestelyt tulee sovittaa yksilön ja kokonaisuuden intressien tasapainon mukaisesti. Toisekseen Mill ehdotti jälleen Benthamia seuraten, että kasvatuksen ja mielipiteiden avulla tulisi synnyttää kestävä yhteys henkilökohtaisen onnellisuuden ja muiden ihmisten hyvän välillä. Mill vastusti Kantin ehdottamaa kategorista imperatiivia, koska Mill katsoi, ettei moraalin suhteen voida laatia poikkeuksettomia käyttäytymissääntöjä inhimillisen elämän monimuotoisuuden takia. Millin oma utilitaristinen moraali edusti niin sanottua tekoutilitarismia, jossa teon moraalinen arvo määräytyy sen mukaan, millaisia vaikutuksia teolla arvioidaan olevan onnellisuudelle. Teon motiiveilla ei sen sijaan Millin mielestä ole mitään tekemistä teon moraalisen arvon kanssa. Lisäksi Mill uskoi moraalisten tunteiden olevan ympäristöstä opittuja ja omaksuttuja.
Antiikista peräisin oleva hyveoppi oli myös läsnä Millin utilitarismissa. Hyve nähtiin siinäkin itsearvoisena eli sitä tulisi tavoitella sen itsensä vuoksi, koska se on tärkein yleisen onnellisuuden edistäjä. Tässä Millin ajattelu on samoilla linjoilla Aristoteleen ja Platonin kanssa. Hyveopin ja utilitaristisen moraalin pohjalle Mill loi vielä utilitaristisen oikeudenmukaisuuden käsitteen, joka rakentui viiden periaatteen pohjalle: lailliset oikeudet, moraaliset oikeudet, jokaisella ansionsa mukaan, luottamuksen pettämättömyys ja puolueettomuus eli tasa-arvo. Näistä Mill piti erityisesti puolueettomuutta oleellisena osana moraalista arviointia: skotlantilaisen moraalifilosofi Adam Smithin tavoin Mill katsoi puolueettomuuden vaativan ulkopuolista arviointia. Samoin Millin mukaan puolueettomuus vastaa oikeudenmukaisuuden käsitystä arkiajattelussamme.
Omana aikanaan klassinen utilitarismi edusti hyvinkin radikaalia ajattelutapaa. Se korosti kaikkien ihmisten hyvinvointia aikana, jolloin todellinen hyvinvointi oli suurelta osin pienen joukon etuoikeus, kun taas suurin osa kansasta eli jonkinasteisessa puutteessa tai peräti kurjuudessa. Klassisen utilitarismin päävastustaja omana aikanaan oli intuitionismi, jonka mukaan moraalin perustana on joukko ensimmäisiä moraalisia totuuksia, joiden pätevyys tunnistetaan intuitiolla. Benthamin ajattelun kohdalla on nostettava esiin se, että siinä vallankumouksellista oli tiettyjen perusoikeuksien takaaminen myös eläimille.
Utilitarismin keskeiset ajatukset ja ongelmat
Historiallisesti utilitarismi on ollut poikkeuksellinen moraali- ja oikeudenmukaisuusteoria sen pohjautuessa ennen kaikkea hyvinvoinnin kaltaiseen käsitteeseen, joka on ymmärrettävänä yksilön subjektiiviseen kokemukseen perustuvana ilmiönä. Vaikka utilitarismista ei voida puhua yhtenäisenä teoriana, yhdistää useimpia teorioita seurausetiikkaan nojautuminen: tällöin teon moraalista arvoa tarkastellaan aina kulloisenkin teon seurausten, eikä niinkään itse teon perusteella. Esimerkiksi valehteleminen voi olla moraalisesti hyväksyttävää, silloin kun sen seurauksena on suurempi hyvinvoinnin kasvu suhteessa sen aiheuttamaan kärsimykseen. Historiallisesti seurausetiikka oli merkittävä irtiotto esimerkiksi Immanuelin Kantin kategorisesta imperatiivista, joka edusti olosuhteista riippumatonta moraalinormia.
Usein utilitarismille on esitetty kaksi yleisluontoista perustelua: ensinnäkin utilitarismi pitää hyvinvointia itseisarvoisen tärkeänä ja itsessään hyvänä, kun taas pahoinvointi, kärsimys ja tuska ovat itsessään pahoja ja epätoivottavia asioita. Siksi hyvinvointia tulisi tavoitella ja pahoinvointia välttää. Toisekseen utilitarismi nojautuu yksilöiden tasa-arvoon. Toisaalta tasa-arvon toteutuminen ajautuu usein ristiriitaan utilitarismin hyvinvointilaskelmien kanssa. Monien utilitarististen teorioiden lähtökohta on ainakin teoreettisesti oletettu hyvinvoinnin mitattavuus ja laskelmoitavuus. Täten utilitaristisen moraalin ja oikeudenmukaisuuden mukaan toiminta tulisi perustua sellaisille periaatteille, joiden seurauksena yhteenlaskettu hyöty tai hyvinvointi on mahdollisimman suuri. Näin esitettynä utilitarismin ongelmaksi nousee välinpitämättömyys hyödyn tai hyvinvoinnin jakautumisen suhteen: utilitaristille esimerkiksi sadan hyväosaisen hyödyn kasvaminen on suositeltavampaa kuin viidenkymmenen vähäosaisen hyödyn kasvaminen. Utilitaristinen laskennallisuuden ongelmallisuus onkin elävän todellisuuden monimuotoisuuden kokonaisvaltainen huomioiminen laskennallisuudessa. Yllä olevassa esimerkkitapauksessa oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden nimissä pitäisi huomioida myös lisätyn hyödyn suhteellisuus; jos hyöty ymmärretään vaikkapa helposti laskettavana rahasummana, voidaan perustellusti argumentoida, että esimerkiksi 100 euron lisäyksellä vähäosaisemman tuloihin on merkittävästi suurempi hyvinvointia lisäävä vaikutus, kuin saman summan antaminen jo valmiiksi hyväosaiselle.
Utilitaristisessa laskennallisuudessa on toinenkin merkittävä ongelma: jos hyödyn tai hyvinvoinnin laskelmassa katsotaan yhteiskunnan jäsenien yhteen laskettua hyödyn summaa, voidaan puhtaasti matemaattisen laskennallisuuden näkökulmasta kokonaishyötyä kasvattaa lisäämällä yksilöiden määrää. Esimerkiksi utilitaristisesta näkökulmasta valtio, joka ottaa vastaan pakolaisia sotilaallisen konfliktin hallitsemasta maasta, kasvattaa omaa kokonaishyötyään. Tällaisessa esimerkissä törmätään jälleen utilitaristisen laskennallisuuden määrittelyn ongelmaan: voidaan argumentoida, että vastaanottajavaltiossa pakolaisilla hyvinvointi kasvaa, jos he eivät joudu elämään enää välittömän väkivallan uhan alla. Toisaalta jos kyseiset pakolaiset joutuvat elämään inhimillisesti kyseenalaisilla leireillä, jonka olosuhteissa valtion omat kansalaiset eivät suostuisi elämään, voidaan perustellusti kyseenalaistaa laskennallisen hyvinvoinnin kasvu. Tällainen esimerkki osoittaa jälleen puhtaan laskennallisuuden ongelmallisuuden sen kriteereitä ja mittareita valittaessa moninaisuuden maailmassa. Näiden ongelmien johdosta osa utilitarismin teoreetikoista onkin ehdottanut vaihtoehdoksi sitä, että kokonaishyödyn sijaan keskityttäisiin keskimääräisen hyödyn tarkasteluun. Keskimääräisellä hyödyllä tarkoitetaan kaikkien tarkasteltavien yksilöiden hyötyjen summaa ja sen jakamista ihmisten kokonaislukumäärällä. Tällainenkaan laskelmallisuus ei ole ongelmaton: keskimääräisen hyödyn laskenta osoittautuu vaikeaksi esimerkiksi maissa, joissa on suuret tuloerot.
Kokonaishyödyn ja keskimääräisen hyödyn laskemisen lisäksi utilitarismin teoreetikkoja erottaa yleisesti erilaiset käsitykset hyödystä. Kuten aiemmin todettiin, klassinen utilitarismi edustaa hedonistista hyötyteoriaa, jossa hyöty samaistetaan onnellisuuteen. Hyöty ymmärretään täten subjektiivisena kokemuksena onnellisuudesta tai mielihyvästä. Utilitarismin laskelmoinnin kannalta jokaisen yksilön onnellisuus on tasavertaisessa asemassa onnellisuuden laskennassa ja maksimoinnissa. Toisaalta samoin kuin laskennallisuus myös hedonistinen hyötyteoria on saanut osakseen kritiikkiä. Ihminen on psykologialtaan kompleksi olento ja toimija; tästä syystä ihmisten onnellisuutta ei voi redusoida ainoastaan nautinnon ja mielihyvän kokemuksien vastaanottamiseksi. Sen sijaan ihmiset haluavat olla aktiivisia toimijoita: he haluavat itse tehdä asioita ja toimia tavoitteellisesti. Täten yhteiskunnallisesta näkökulmasta ei ainoastaan riitä, että toimivaa yhteiskuntaa suunnitellessa ihmisille pyritään ”syöttämään” onnellisuuden, mielihyvän ja nautinnon kokemuksia. Yhteiskunnan tulisikin tarjota ihmisille monenlaisia mahdollisuuksia ja olosuhteet tavoitella onnellisuutta omilla tavoillaan. Ihmisen psykologiaa tarkasteltaessa on otettava huomioon myös se, että ihmiset tavoittelevat toiminnallaan usein monenlaisia muitakin päämääriä kuin hedonistista nautintoa ja mielihyvää.
Hedonistisen hyötyteorian saaman kritiikin takia useat utilitarismin teoreetikot ovat halunneet korvata hedonistisen hyödyn määrittelyn preferenssin käsitteellä. Preferenssi tarkoittaa yksilöiden henkilökohtaisia mieltymyksiä, joiden toteuttamisen ja tyydyttämisen voidaan katsoa edistävän ihmisten tyytyväisyyttä ja onnellisuutta. Preferenssiteoria hylkää hedonistisen hyötyteorian virheellisen olettamuksen ihmisten onnellisuuden osatekijöiden yhteismitallisuudesta ja tunnustaa ihmisten onnellisuuden koostuvan monista erilaisista asioista. Yksi ihminen voi kokea onnellisuuden olevan rahallista varallisuutta, kun taas toinen ihminen voi kokea itsensä onnelliseksi ollessaan vapaa vaikkakin samalla taloudellisesti vähävaraisempi. Preferenssit eivät kuitenkaan ole täysin ongelmattomia, koska ne voivat perustua väärään tietoon tai olla huonosti harkittuja. Edellisessä esimerkkitapauksessa voidaan ajatella, että ihminen voi virheellisiin, ulkoapäin omaksuttuihin mielikuviin ja olettamuksiin perustuen ajatella rahallisen varallisuuden tekevän hänet onnelliseksi. Utilitaristit ovat esittäneet vastauksen tähän kritiikkiin toteamalla, että preferenssien tulisi määrittyä rationaalisten, harkittujen ja riittävän tiedon varassa muodostettujen päätelmien varaan. Tällainen ajattelu on palautettavissa klassisen utilitarismin taustalla olevan valistuksen ihanteiden varaan: ihmisten toimintaa tulisi ohjailla niin sanotusti oikeaan suuntaa kasvatuksen, koulutuksen ja valistuksen avulla.
Kuten aiemmin todettiin, että klassisella utilitarismilla on tapana korostaa yksittäisten tekojen tuottamia seurauksia ja erityisesti hyötyä. Tekojen seurauksiin perustuvaa moraaliteoriaa kutsuttiin tekoutilitarismiksi. Mikäli edellä esitetty teoria preferensseistä rationaalisesti harkittuina päätelminä hyväksytään, teon moraalisuus määräytyy utilitaristisesta näkökulmasta sen perusteella, kuinka suuren määrän preferenssejä se täyttää. Tämä onkin toinen keskeinen seikka, josta utilitaristien keskuudessa on kiistelty: tulisiko moraalisesta näkökulmasta hyödyn tai preferenssien maksimointi liittää yksittäisiin tekoihin ja niiden seurauksiin vai joihinkin yleisempiin sääntöihin. Tekoutilitarismia on arvosteltu siitä, ettei se onnistu tunnustamaan erilaisten preferenssien laadullista eroa eikä se myöskään yksinkertaisimmillaan rajaa laskelmiensa ulkopuolelle mitään preferenssejä. Tuntuu esimerkiksi intuitiivisesti väärältä asettaa samalle viivalle kahden ihmisen preferenssejä moraalisesta näkökulmasta tilanteessa, jossa ensimmäinen kokee mielihyvän kokemuksia toisille annetusta hoivasta, kun taas toinen saa mielihyvää toisten kiduttamisesta. Yksilöiden henkilökohtaiset mieltymykset tai subjektiivisen hyvinvoinnin kokemukset eivät läheskään aina ole välttämättä millään tavalla moraalisia. Yksittäisten tekojen arvioimisen sijaan osa utilitaristeista haluaakin palauttaa hyötylaskelmat ihmisten toimintaa ja käyttäytymistä ohjaaviin sääntöihin ja normeihin. Tällaista ajattelua kutsutaan sääntöutilitarismiksi ja se katsoo olevan moraalisesti oikein noudattaa sellaisia sääntöjä, jotka tuottavat mahdollisimman suuren kokonaishyödyn mahdollisimman monelle. Utilitarismin arvostelijat eivät kuitenkaan katso myöskään sääntöutilitarismin vastaavan riittävästi tiettyihin tekoutilitarismin puutteisiin. Keskeisenä ongelmana on löytää johdonmukaista periaatetta hyötylaskelmien ja moraalisten sääntöjen välille.
Vaihtoehtoja utilitarismille
Kerraten ja tiivistäen utilitarismia on kritisoitu kolmen tekijän perusteella. Ensinnäkin utilitarismi ei perinteisesti vaikuta rajaavan minkäänlaisia preferenssejä omien hyötylaskelmiensa ulkopuolelle, vaikka ne saattaisivatkin aiheuttaa pahoinvointia tai peräti kärsimystä muille elollisille olennoille. Toisekseen utilitarismi ei takaa yksilöille perinteisiä vapausoikeuksia, vaan voi peräti suosia näiden oikeuksien loukkaamista. Esimerkki tästä on orjatyövoiman hyödyntäminen parempi osaisten hyödyn maksimoinnissa. Utilitarismin näkökulmasta erilaisten vähemmistöjen sortaminen tai heidän oikeuksiensa loukkaaminen voi olla suotavaa, jos tämän vähemmistön kärsimys ei vaikuta kokonaishyötyyn yhtä paljon kuin enemmistön hyvinvointi. Yksi utilitarismin kriittisiä puutteita onkin se, ettei se pidä perusoikeuksia itsessään arvokkaina. Kolmanneksi utilitarismi on matemaattisessa laskennallisuudessaan ensisijaisesti kiinnostunut kokonaishyödystä, kun taas hyödyn jakautuminen oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti jää toissijaiseksi. Utilitaristisessa maailmankuvassa ihmiset nähdään ensisijaisesti yksikköinä, jotka vastaanottavat ja säilyttävät hyötyä; hyödyn määrä on kaikkeen muuhun nähden ensisijaista. Kun tarkastellaan nykyajan epätasa-arvoista varallisuuden ja muiden resurssien jakautumista, vaikuttaa utilitarismi äärimmäisen ongelmalliselta oikeudenmukaisuusteorialta, koska sen keskittyessä hyödyn kokonaismäärään voidaan epätasainen jako oikeuttaa. Lisäksi utilitaristinen moraali ei vastaa enää arkista ja intuitiivista moraalikäsitystämme, koska utilitarismi ei vaikuta tunnistavan saati arvostavan yksilöiden erillisyyttä ja erilaisuutta.
Tämän kritiikin takia utilitarismin pohjalta on kehitelty muita, subjektiiviseen kokemukseen perustuvia oikeudenmukaisuusteorioita. Hyvinvointiegalitarismi käsittää utilitaristisena hyötynä nimenomaan yksilöiden hyvinvoinnin, joka toimii samalla yhteiskunnassa oikeudenmukaisuuden mittarina. Samalla se takertuu toiseen klassisen utilitarismin ongelmaan painottaessaan hyvinvoinnin tasaista ja tasa-arvoista jakautumista sen maksimoinnin sijaan. Hyvinvointiegalitarismi katsoo parhaimman lopputuloksen olevan sellainen, jossa epätasa-arvo on minimoitu. Teorian ongelmina on kuitenkin nähty niin sanotut alaspäin tasaaminen ja ylöspäin nostaminen. Toisin sanoen tasa-arvoa tavoiteltaessa nykyisessä ja periytyneessä epätasa-arvoisessa tilanteessa on pulmallista määritellä, kuinka paljon paremmassa asemassa olevien tilannetta tulisi huonontaa, ja kuinka paljon huonomassa asemassa olevien tilannetta tulisi parantaa. Egalitarismia on usein arvosteltu juurikin siitä, että se tavoittelee tasa-arvoa tasaamalla alaspäin, jolloin ainoastaan paremmassa tilanteessa olevien tilanne huononee. Vaikka on helppo argumentoida sen puolesta, että maailman varakkaimpien ihmisten elintasoa tulisi laskea niin oikeudenmukaisuuden kuin kestävyyden näkökulmasta, on moraalisesti kyseenalaista olla vaatimatta elintason nostamista sellaisilla ihmisryhmillä, joiden perusoikeuksia ja -tarpeita ei nykyisin tyydytetä.
Toiseksi vaihtoehdoksi on esitetty teoriaa nimeltä prioritarismi, joka on ikään kuin utilitarismin ja egalitarismin välimuoto. Nimi tulee termistä prioriteetti ja teoria katsookin kaikkein heikko-osaisten hyvinvoinnin kasvattaminen olevan etusijalla oikeudenmukaisessa ja moraalisessa toiminnassa. Prioritarismiottaa huomioon niin huono-osaisten alhaisen hyvinvoinnin tason, huono-osaisten lukumäärän sekä mahdollisuudet, miten näiden hyvinvointia voidaan kasvattaa kaikkein eniten. Prioritarismiavoidaan kritisoida kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin voidaan kysyä, haluaako se täysin sivuuttaa paremmassa asemassa olevien hyvinvoinnin ylläpitämisen ja keskittyä ainoastaan huono-osaisempien hyvinvointiin. Toisekseen prioritarismissatulisi problematisoida se, kuinka korkealle huono-osaisten hyvinvointia tulisi kasvattaa, ja mikä on ihmisten hyvinvoinnin riittävä taso. Ympäristö- ja kestävyysnäkökulmasta on aiheellista huomauttaa, että juurikin hyväosaisten elintaso ja kulutustaso on vaikuttanut merkittävästi nykyisten ekologisten kriisien syntyyn. Täten on aiheellista kysyä, kuinka lähelle paremmassa asemassa olevien ihmisten hyvinvoinnin tasoa huonomassa asemassa olevien ihmisten hyvinvointia on mahdollista kasvattaa niin, että planetaarisia rajoja vielä kunnioitetaan. Lienee selvää, että ihmisten perustarpeiden tyydytys tulisi varmistaa hyvinvoinnin varmistamiseksi. Samalla parempi osaisten hyvinvoinnin osatekijöitä tulisi uudelleenarvioida kriittisesti.
Vastauksena prioritarismin saamaan kritiikkiin eräät utilitarismin teoreetikot ovat kehittäneet lähestymistavan, joka tunnetaan nimellä suffisientarismi. Samoin kuin prioritarismissa myös suffisientarismissa sen englanninkielisessä nimessä käy ilmi sen keskeinen teesi: suffisientarismin kohdalla tämä on riittävyys (eng. sufficiency). Lähestymistapa ei katso sitä toimivaksi ratkaisuksi, että huonommassa asemassa olevien ihmisten asemaa parannetaan itsetarkoituksellisesti riippumatta siitä, kuinka huonossa tai heikossa asemassa näiden ihmisten niin fyysiset kuin henkiset varat, olosuhteet ja edellytykset ovat absoluuttisesti ajatellen. Sen sijaan suffisientarismi painottaa sitä, että on moraalista ja oikeudenmukaista vaatia kaikkien ihmisten riittävän hyvinvoinnin turvaamista. Tässäkin on kuitenkin kaksi ilmeistä ongelmaa. Ensinnäkin on ongelmallista yrittää määrittää yksiselitteistä, yhteismitallista ja universaalia tasoa ”riittävälle” hyvinvoinnille. Toisekseen suffisientarismi ei sekään tarjoa tyydyttävää ratkaisua nykyiselle varallisuuden epätasa-arvoiselle jakautumiselle. Vaikka nykyisin huonommassa asemassa oleville onnistuttaisiin turvaamaan riittävä hyvinvointi – mitä ikinä se sitten tarkoittaisikaan – voidaan edelleen perustellusti kysyä, onko oikeudenmukaista tai tasa-arvoista, että varallisuuden jakautumisessa on radikaaleja eroja.
Lopuksi
Olen tässä tekstissä käsitellyt utilitarismia osana länsimaisen oikeudenmukaisuusajattelun historiaa. Vaikka sen teoriat ovat saaneet osakseen merkittävää ja perusteltua kritiikkiä, ei utilitarismin historiallista merkitystä voida kiistää. Se on tärkeä osa eurooppalaisen kulttuuriperinnön aikakautta, joka halusi Ranskan vallankumouksen innoittamana nostaa valistuksen arvot ja subjektiivisen kokemuksen moraalin ja oikeudenmukaisuuden periaatteiksi. Myöhemmin subjektiiviseen kokemukseen perustuvia oikeudenmukaisuus- ja moraaliteorioita on arvosteltu erityisesti siitä, etteivät ne ota huomioon erilaisten yksilöiden erilaisia tapoja muuttaa moninaisia fyysisiä ja henkisiä resursseja eri tavoin hyvinvoinniksi. Toisin sanoen puhtaassa matemaattisessa laskennallisuudessaan utilitarismi usein ohittaa yhteismitattoman, moninaisen ja ristiriitaisen elävän todellisuuden. Oma aikanaan utilitarismi oli kuitenkin kaikessa radikaaliudessaan hyvin suosittu ajatussuunta: se hallitsi oikeudenmukaisuuden kysymyksiin ja ongelmiin liittyvää keskustelua pitkälle 1900-luvulle asti erityisesti angloamerikkalaisessa ajattelussa. Vasta 1970-luvulla yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin esittämä oikeudenmukaisuusteoria, jonka Rawls tarjosi erityisesti vaihtoehdoksi utilitarismille, muutti merkittävästi oikeudenmukaisuusajattelun suuntaa. Kyseinen muutos merkitsi siirtymää subjektiivisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä kohti objektiivista oikeudenmukaisuuskäsitystä.
On kuitenkin huomioitava, että utilitarismissa ja sen muunnelmissa esiintyy itsessään jaloja ja hyviä päämääriä. Utilitarismi epäonnistuu kuitenkin tarjoamaan uskottavia käytännön ratkaisuja ja lähestymistapoja periaatteidensa pohjalle. Eräs utilitarismin keskeinen ja edelleen käyttökelpoinen innovaatio on kaikkien elollisten ja tuntevien olentojen hyvinvoinnin ja kärsimyksen huomioon ottaminen. Täten utilitarismilla voidaan katsoa olleen esimerkiksi merkittävä vaikutus 1900-luvun eläinoikeusajattelussa. Esimerkiksi australialaisen filosofin Peter Singerin, joka edustaa eettiseltä näkökulmaltaan preferenssiutilitarismia, teos Oikeutta eläimille on toiminut eettisenä perusteluna monelle kasvissyöjälle ja vegaanille. Lisäksi se on vaikuttanut merkittävästi eläinten oikeusliikkeeseen. Nykyisten kiireellisten ekologisten kriisien valossa onkin aiheellista kysyä, löytyykö utilitarismin teorioista vielä jotain käyttökelpoista laajentaessamme omaa mielikuvitustamme ja maailmankatsomustamme hyvinvoinnin suhteen koskemaan myös ei-inhimillisiä eläimiä ja muita elollisia toimijoita.
Lähteet:
Benjabi, Yitzhak: The Doctrine of Sufficiency: A Defence. Utilitas 17(3), 2005: s. 310-332.
Bentham, Jeremy: An Introduction to the Principles of Morals and Legislation. (1789). Mineola: Dover Publications, 2009.
Crisp, Roger: Equality, Priority, and Compassion. Ethics 113(4), 2003: s. 745-765.
Herne, Kaisa: Mitä on oikeudenmukaisuus? Gaudeamus: Helsinki, 2012.
Häyry, Matti: Eläinten vallankumous?Jeremy Bentham vastaan muu maailma. niin & näin 3/2000: s. 14-17.
Häyry, Matti: Mahdollisimman monen onnellisuus. Utilitarismin historia, teoria ja sovellukset. Porvoo Helsinki: WSOY, 2001.
Kant, Immanuel: Moraalin metafysiikan perustus. (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785.) Suomentanut Markus Nikkarla. Turku: Areopagus, 2014.
Koikkalainen, Petri: Mill hyödystä ja onnellisuudesta. niin & näin 01/2001: s.30-32.
Mill, John Stuart: Utilitarismi (Utilitarianism, 1861).Suomentaneet Kari Saastamoinen, Seppo Sajama ja Marko Järvenpää. Helsinki: Gaudeamus. 2000.
Singer, Peter: Oikeutta eläimille. Eläinten vapautuksen filosofiaa. (Animal Liberation, 1990.) Suomentanut ja Suomea koskevin tiedoin täydentänyt Helena Tengvall. Suomennettu alkuteoksen 2. tarkistetusta painoksesta vuodelta 1990. Päivitetty laitos, päivittänyt Elisa Aaltola (1. painos: WSOY, 1991). Helsinki: Eläinsuojeluliitto Animalia, 2007.
Temkin, Larry: Egalitarianism Defended. Ethics 113, 2003: 764-782.
