Petri Lahtinen
Kapitalismin luonne
Kirjoittaessa tai puhuttaessa kapitalismista harva enää vaivautuu määrittelemään kyseistä konseptia, koska kyseessä on jo niin pitkään valloillaan ollut ja niin laajalle levinnyt ilmiö; moni olettaakin ihmisten enemmän tai vähemmän ymmärtävän, mitä kapitalismilla tarkoitetaan. Toisaalta kyse on myös yleisestä hankaluudesta antaa enää yleispäteviä määritelmiä kapitalismista, jotka onnistuisivat sisällyttämään kaikki sen historialliset ja alueelliset variaatiot. Jo Karl Marx ymmärsi, että moderni kapitalismi ei muodosta ikuista taikka muuttumatonta rakennetta. Tämä oivallus tulee ymmärtää kahdessakin eri merkityksessä. Ensinnäkään kapitalismi ei ole muuttumaton rakenne, jonka jonkinlainen vallankumouksellinen tai yleisesti vaan kumouksellinen toiminta tai akti onnistuisi muuttamaan tai purkamaan yhdellä kertaa taikka yhdellä oikealla tavalla. Toisekseen kapitalistinen järjestelmä on itsessään kumouksellinen, sillä se muuttaa jatkuvasti tuotantotapojaan, työn ja tuotannon järjestämistään ja niiden kautta myös yhteiskunnallisia suhteita, vallan järjestelmiä ja poliittisia liikkeitä. Kapitalismin ontologiseen logiikkaan on sisäänrakennettuna mekanismi, joka pakottaa sen jatkuvasti laajentumaan, valtamaan uusia alueita ja mutatoitumaan varmistaakseen oman selviytymisensä. Tämän takia kapitalistisen yhteiskunnan sisällä syntyy jatkuvasti uusia ohjauksen ja hallinnan järjestelmiä, jotka ottavat haltuun mitä erilaisempia resursseja ja yhteiskuntaa muuttavia haluja. Olisikin absurdi yritys kehitellä minkäänlaista yleispätevää ja kaiken kattavaa määrittelyä kapitalismille tämän kaltaisessa lyhyessä tekstilajissa. Siitä huolimatta, että kapitalistinen tuotanto on jatkuvasti muuttunut – ja muuttuu edelleen – voidaan sen perusperiaatteiden ja toimintalogiikan pysyneen suhteellisen samoina. Nämä voidaan kärjistäen kiteyttää kolmeen keskeisimpään piirteeseen: ensinnäkin kapitalistisessa järjestelmässä hyödykkeitä ja palveluita tuotetaan etupäässä markkinoille sen sijaan, että niitä luotaisiin oman talouden tai yhteisön tarpeisiin. Toisekseen kapitalismiin on sisäänrakennettu kilpailu ja voiton tavoittelu, mikä edellyttää samalla myös yhteiskuntasopimusta yksityisomaisuudesta. Kolmas piirre kapitalismissa on työn ontologian muuttuminen palkkatyöksi, joka tulee ymmärtää käytännössä oman ajan ja inhimillisen työvoiman myymisenä kapitalistin, yrityksen omistajan ja tuotantovälineiden käyttöön rahallista korvausta vastaan, jonka työntekijä voi puolestaan kuluttaa markkinoilla erilaisten hyödykkeiden ja palveluiden ostamiseen.
On kiistaton tosiasia, että kapitalismi on levittäytynyt nykyään jokaiseen maailman nurkkaan ja jokaiselle elämän osa-alueelle. Kapitalistista yhteiskuntaa voidaankin luonnehtia totaalisesti mobilisoiduksi yhteiskunnaksi, jossa vallitsee produktivismi eli taloudellinen totalitarismi, jossa kaikki niin materiaalinen kuin immateriaalinen pyritään laittamaan liikkeelle ja hyödyntämään ymmärtämällä koko maailma ja olemassaolo resursseina ja käytettävinä raaka-aineina. Kapitalistinen totalisaatio onkin ylittänyt sen kriittisen ja peruuttamattoman rajan, että Fredric Jamesonin ja Slavoj Zizekin kaltaisten ajattelijoiden mukaan on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Filosofi Mark Fisher kutsui tätä kapitalistiseksi realismiksi: se on laajalle levinnyt tunne ja kokemus siitä, ettei kapitalismi ole ainoastaan ainoa mahdollinen poliittinen ja taloudellinen järjestelmä, vaan nykyisin on mahdotonta kuvitella sille koherenttia vaihtoehtoa. Kapitalistista realismia voidaan verrata läpitunkevaan ilmapiiriin, joka ei ehdollista ainoastaan kulttuurin tuotantoa mutta myös työn ja koulutuksen sääntelyä. Samalla se toimii näkymättömän muurin tavoin rajoittaen niin ajattelua kuin toimintaa. Vaikka monet vallassa olevat tahot ja pääoman ja varallisuuden kertymisestä nauttivat haluavatkin uskoa kapitalismin kaikkivoipaisuuteen ja sen jonkinlaiseen itsekorjautuvuuteen, nostaa yhä useampi nykyisin esiin kapitalistisen järjestelmän ongelmia. Kapitalismin moraalinen kritiikki, joka painottaa kapitalismin johtavan kärsimykseen ja luonnollisen elämän tuhoon, vaikuttaa toisaalta ironisesti ainoastaan vahvistavan kapitalistista realismia. Kapitalismin synnyttämä luontokato, epäoikeudenmukaisuus, mielenterveysongelmat, köyhyys, nälänhädät, sodat ja niin edelleen voidaan esittää vääjäämättömänä osana todellisuutta, kun taas toivo siitä, että nämä kärsimyksen muodot voitaisiin poistaa, näyttäytyy helposti naiivina utopiana. Kapitalistista realismia voidaan uhata ainoastaan, jos sen esitetään olevan jollain tapaa epäjohdonmukainen ja kestämätön – toisin sanoen, jos kapitalismin näennäinen realismi paljastuu olevankin jotain täysin muuta.
Historiallisesti merkittävä murros kohti kapitalistista logiikkaa oli kehityskulku, joka johti olosuhteisiin, jossa ihmistyö, tuotanto, tuotantovälineet sekä työn tulokset riistetään työtä tekevän toimijan välittömästä olemuksen piiristä ja siirretään rahatalouden, pääoman, yksityisomistuksen ja taloudellisen lisäarvon tavoittelun piiriin. Työ ja tuotanto eivät enää palvele ihmisten energeettisiä vaatimuksia ja perustarpeita ravita ja suojata itsensä, läheisensä ja yhteisönsä. Sen sijaan työ ja tuotanto ymmärretään ennen kaikkea resursseina, jotka valjastetaan synnyttämään (kulutus)hyödykkeitä ja palveluita. Kapitalismi on samalla läheisessä suhteessa markkinatalouteen, jossa taloudellisia päätöksiä ohjaavat näennäisesti vapaat markkinat. Kapitalistisessa järjestelmässä markkinat muodostavat tilan, jonne ihmisten työvoima myydään tavarana ja tuotteena – sekä materiaalisesti että immateriaalisesti ymmärrettynä – kuluttajien ostettavaksi. Koska kapitalismi on totalitaristinen järjestelmä, on siihen sisäänrakennettuna pyrkimys kohti voittojen, tehokkuuden ja tuottavuuden maksimointia, mitä perustellaan vetoamalla loputtomaan (talous)kasvuun ja edistykseen. Kapitalistisen realistisen väkevyydestä kertoo paljon se, että talouskasvusta on muodostunut kapitalistisessa järjestelmässä lähes tulkoon koskematon ja pyhä idea, jota edes vasemmistopuolueet – tai ainakin niistä ne, jotka pyrkivät hallitukseen – eivät uskalla kyseenalaistaa. Kapitalistinen realismi onkin onnistuneesti asentanut maailmaan liiketoiminnallisen ontologian, jonka mukaan on itsestään selvää, että kaikkea yhteiskunnassa tulisi kohdella kuin liiketoimintaa. Vapaat markkinat ovat luoneet talouteen olosuhteet, jotka muistuttavat monien yhteiskuntatietelijöiden hahmottelemaa yhteiskuntasopimusta edeltävää luonnon tilaa. Siksi esimerkiksi kapitalismiin hartaasti uskovat liberalismit saattavat helposti kuvailla vapaita markkinoita ”luonnolliseksi” talouden tilaksi, ja ajatella markkinoiden korjaavan ja säätelevän itse itseään. Vapaat markkinat luovatkin taloudellisen armottoman kilpailuaseman, jossa yritykset kilpailevat keskenään pääomasta ja taloudellisista voitoista. Jokainen esine pyritään tehokkuuden maksimoimiseksi muuttaa kulutusesineeksi, massatuotteeksi, joka on siisti, puhdas, helppo ja ”huoltovapaa”. Kulutusesinettä ei huolleta eikä korjata, koska sen tultua loppuun kulutetuksi on se korvattavissa täysin samanlaisella kappaleella. Kapitalismi, vapaat markkinat ja uusliberalistinen talous merkitsevät historiallisesti sellaista kehityskulkua, jossa aiemmin markkinoiden ulkopuolella olemassa olleet alueet ovat muuttuneet taloudellisiksi mahdollisuuksiksi. Näin ovat syntyneet sellaiset aikamme ilmiöt kuten alustatalous, mikrotyö ja kognitiivinen kapitalismi.
Liberalismin perinne suosii erityisesti yksityisomaisuutta ja kaupallisen ajattelumaailman valtaa, joiden vaikutusvallan myötä myös hallitukset, pankit ja yritykset omaksuvat samanlaisia malleja ja strategioita kuin muillakin kapitalismin alueilla. Tavoitteena on hinnoitella elollisen maailman entiteetit ja oliot ja luoda niistä hyödykkeitä, tuotteita ja palveluita, joita voi ostaa ja myydä. Erityisesti uusliberalismi hahmottaa maailman valtavina ja täynnä potentiaalia olevina globaaleina markkinoina, joilla taloudellisen voiton maksimointiin pyrkivät kulutushyödykkeiden tuotanto ja vaihdanta syrjäyttää muut kansojen ja ihmisten välisten suhteiden ulottuvuudet. Kapitalistisessa järjestelmässä liberaalina olemista halutaan luonnehtia vapaana ja yksilöllisenä, joka on taloudellisesti itseriittoista ja vapaata yksityisomistuksen kautta. Yksityisomistusta ei tule kuitenkaan ymmärtää yksiselitteisenä ja muuttumattomana ilmiönä; esimerkiksi Marxilta löytyy kaksi yksityisomistuksen muotoa, jotka perustuvat kahteen erilaiseen työn muotoon. Ensinnäkin voidaan puhua omaan työhön perustuvasta omaisuudesta, jossa työntekijä ilmaisee ja näyttää itsensä. Tällaisessa työssä ihmisen oma luontainen ihmisyys tai Marxin käsite lajiolemus näyttäytyy muille ihmisille. Työ itsessään on ihmisyyttä tai vähintäänkin inhimillisyyttä esiin tuovaa toimintaa. Toinen yksityisomistuksen kategoriaan kuuluva kategoria on omaisuus, joka perustuu muiden työn riistämiseen, mikä ilmaisee rahan ja pääoman omistajan, investoijan mahtia ja valtaa. Tällaista omaisuuden muotoa vastaa alistettu työ, jota ei tehdä itseään tai oman ihmisyyden toteuttamista vaan muita varten ja jollekin päämäärälle alistuen. Yksityisomistukseen perustuvia kuvitelmia vapaudesta ja taloudellisesta itseriittoisuudesta varmistetaan ylläpitämällä ja kehittämällä kapitalistiseen tuotantoon ja transaktioihin osallistuvaa voimaa mutta myös valtaamalla uusia alueita investoinneille ja tuottamalla loputtomasti kulutushyödykkeitä kuluttajien nautittavaksi. Uusliberalistinen kapitalismi tavoittelee maailmaa, jossa ylikansalliset suuryritykset ja -pankit valvovat ja ohjaavat ihmisten elämää pakollisen ja kansainvälisen managerialismin kautta.
Näennäisillä kulutusvalinnoilla ja työmarkkinoiden mahdollisuuksilla ylläpidetään illuusiota, että työvoimansa myyjällä tai kuluttajalla olisi vapaus tehdä omia, vapaita päätöksiään. Kuitenkin tuotanto ja markkinat ohjailevat hyvin salavihkaisesti ja huomaamattomasti kuluttajien valintoja ja haluja niille sopivaan suuntaan. Samalla kapitalismi kannustaa – tai pikemminkin patistaa – yrittäjyyteen niin sanotun uuden työn nimissä. Kapitalistisesta järjestelmästä nousevaa uutta työtä luonnehtii muun muassa kärsimättömyys, levottomuus ja epävarmuus. Historiallinen proletariaatti teollisessa kapitalismissa muuttuu kognitiivisen kapitalismin myötä prekariaatiksi. Selviytyäkseen prekariaatin täytyy omaksua yrittäjä-poliitikon identiteetti, joka on valmis käyttämään häikäilemättömästi minkä tahansa tilaisuuden hyväkseen. Tämän taidot eivät perustu enää mihinkään tekniseen taitoon tai innovaatioiden luomiseen tuotannon pariin, vaan pikemminkin kyvystä yhdistellä erilaisia tuotannon ja työn osa-alueita, jotka eivät enää muodosta koherenttia ajallista tai tilallista jatkumoa. Työstä itsestään tehdään ”tuote” tai ”mahdollisuus”, jolloin se voidaan ikään kuin ”myydä” työn suorittajalle. Tällöin myös työn riskit eli vastuu lopputuotteesta ja taloudellisesta kannattavuudesta sysätään työntekijälle. Tätä on kapitalismin ajama työn ajaminen kohti yksityisyrittäjämallia, mikä samalla synnyttää sosiaalisen ja taloudellisen kilpailun siitä, kuka kykenee performoimaan eli suorittamaan aina kulloisenkin työn tai tuotteen parhaiten eli toisin sanoen tehokkaimmin ja pienimillä kustannuksilla, jolloin voidaan unelmoida voittojen maksimoimisesta. Vapaiden markkinoiden ”luonnon lakien” piirissä työstä muodostuu kysymys siitä, kuka pystyy ostamaan itselleen oman eloonjäämisensä pienimmällä summalla, kuka on valmis myymään itsensä suorittamaan eniten ”lisäarvoa” työstään työnostajalle. Kapitalismi itse perustelee yrittäjyyttä vetoamalla inhimilliseen vapauden perustarpeeseen ja yrittäjyydestä sikiäviin uusiin innovaatioihin, joiden itsetarkoituksellisen uutuusarvon uskotaan olevan suoraan johdannainen taloudellisen ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kasvun kanssa.
Vapaiden markkinoiden toimiessa yhteiskuntasopimuksiin perustuvien yhteisöjen sisällä mutta operoimalla itse luonnontilaa muistuttavalla laittomuudella syntyy väistämättä ristiriitoja, jotka ilmenevät epätasa-arvona ja epäoikeudenmukaisuutena. Kun aiemmin julkisen sektorin piiriin kuuluneet palvelut kuten vaikkapa terveydenhoito ja koulutus aidataan yksityissektorin piiriin ja ahdistetaan noudattamaan markkinatalouden lakeja ja lainalaisuuksia, syntyy epätasa-arvoa luovia ja ylläpitäviä rakenteita. Samalla näiden palveluiden laatua voidaan pitää sekundäärisenä, niin kauan kuin itse palvelu onnistuu tuottamaan tavalla tai toisella taloudellisena lisäarvona mitattavaa hyötyä. Viime vuosina esimerkiksi tieteen parissa on alettu puhua kognitiivisen kapitalismin ohella myös akateemisesta kapitalismista, joka ilmenee muun muassa lukuvuosimaksuina ja paineena saada kiintiöitä täyteen valmistuneiden ja vertaisarvioitujen julkaisujen parissa. Kapitalistisen järjestelmän kohdalla vapaat markkinat ja yksityisomaisuus johtavat niin epätasa-arvoiseen vaurauden ja pääoman kasautumiseen kuin muihinkin epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin. Kaikki tämä synnyttää ja ylläpitää laaja-alaista yksilöiden hyvinvoinnin heikkenemistä, sosiaalista levottomuutta, epävakautta ja demokraattisten instituutioiden heikkenemistä. Inhimillisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta onkin keskeistä kysyä, voiko kapitalistisen järjestelmän sisällä luoda tasaisemmin jakautuvaa hyvinvointia ja vaurautta. Ratkaisuksi on esitetty muun muassa tuotannon ja pörssien inklusiivista kollektivisointia, jolloin kaikki tuotannon piirissä toimivat pääsisivät osalliseksi tuotantovälineistä, tuotannon lopputuloksista ja taloudellisesta lisäarvosta, mikä vähentäisi kapitalistisen tuotantojärjestelmän luomaa vieraantuneisuutta inhimillisestä työstä. On kuitenkin otettava huomioon, että tällainen toiminta vaatii merkittäviä sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia, koska perinteisen kapitalismin ja markkinatalouden kaikkia hyödyttävä kollektivisointi edellyttää muutoshidasta vaurauden kertymisen uudelleenorganisointia ja nykyisen varallisuuden uudelleenjakoa. Näin kapitalismiin uskovat optimistit ajattelevat, että vaurautta voidaan edelleen kasvattaa mutta samalla jakaa oikeudenmukaisemmin.
Kuten jo aiemmin todettiin, ei kapitalismin rakenteita voida muuttaa ja murtaa jollain yhdellä ja ainoalla vallankumouksellisella keinolla. Kapitalismin synnyttämää taloudellista epätasa-arvoa voidaan hävittää muun muassa pääomatulon verotuksen tiukentamisella tai vielä radikaalimmin varallisuuden uusjaolla. Toisaalta perustulon kaltainen sosiaaliturvan uudistus voisi vastata moniin nykyisiin ongelmiin: pelkkä vaatimus perustulosta yhteiskunnallisena perusoikeutena paljastaa jo yksistään kapitalismin perustavanlaatuisen ristiriidan, jossa vapaat markkinat ja proletariaatin – tai nykyisin prekariaatin – työstä hyötyvät tahot yrittävät jatkuvasti ulkoistamaan taloudellisen lisäarvon tuotannosta syntyvät kustannukset ja riskit yhteiskunnan harteille. Perustulon toteuttaminen itsessään voidaan ymmärtää vallankumouksellisena aktina: se ei ole ainoastaan uusi sosiaaliturvan muoto vaan perusta uudelle elämänmuotojen moninaisuudelle, jota kapitalismin totalisoiva talous yrittää pakottaa väkisin sille sopimattomaan ykseyteen. Taattu perustulo voidaan ymmärtää aseena, johon halutaan tarttua pelastautuakseen kapitalistisen arvonlisäyksen logiikalta, vahvistaakseen moninaisuuksien itsenäisyyttä ja autonomiaa ja perustavaa maanpakoa valtiolliselta alueelta. Samalla se on moninaisuuksien uuden liikkuvuuden ase, joka voi olla tehokas, jos se onnistuu levittäytymään koko planeetalle globaalin perustulon kaltaisena innovaationa. Ennen proletariaatti ja nykyisin prekariaatti haluaa lunastaa itselleen takaisin inhimilliset kykynsä luovuuteen, liikkeeseen ja muutokseen. Yhdeksi perustulon tarkoitukseksi voidaankin ymmärtää halu vapauttaa nämä inhimilliset kyvyt kapitalismin sille asettamista rajoista. Kapitalismin rajoissa ja niiden ympärille muodostuvissa rajaseuduissa ilmenevät sen omat kriisit suhteessa runsauteen, mahdollisuuksien moneuteen ja vapaaseen liikkuvuuteen, jotka kapitalisti mieluusti haluaisi valjastaa omaan voitontavoitteluunsa. Vapaasti tuotettavat elämän perusedellytykset, vapaa asuminen ja vapaa liikkuminen merkitsevät sitä, että tavara taikka tuotanto ei enää käännykään rahaksi tai taloudelliseksi lisäarvoksi, koska näitä elämän perustarpeita ja -edellytyksiä voidaan saada rahatalouden rajojen ulkopuolella.
Ympäristö ja kapitalismi
Epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo ovat ongelmia, jotka ovat liittyneet kapitalismiin sen synnystä lähtien, ja yhtä lailla tietyt ajattelijat ovat ne myös tiedostaneet hyvinkin varhainen. Nykyään ihmiset ovat kuitenkin havahtuneet toiseen kapitalismin luomaan ja ylläpitämään ongelmaan, joka muodostaa suuruudessaan ja kiireellisyydessään akuutin eksistentiaalisen uhan kaikelle elolliselle elämällä maapallolla. Oikeastaan ei ole totuudenmukaista puhua ongelmasta yksikössä vaan pikemminkin kyse on monisyisestä ongelmien verkostosta, jotka liittyvät luonnon ympäristöihin. Kapitalistinen järjestelmä ja sen logiikka aiheuttavat ja kiihdyttävät ennen kaikkea biodiversiteetin tuhoa, saastumista ja antropogeenistä ilmastonmuutosta. Tämän takana on perimiltään sama logiikka, joka synnyttää kapitalistisessa yhteiskunnassa riistoa, vieraantumista ja epäoikeudenmukaisuutta: jos inhimillisen työn kohdalla kapitalismi hahmottaa työ- ja tuotantovoimat kaikkine monine ulottuvuuksineen resursseina, sama logiikka toistuu myös luonnon varantojen ja yhteishyvän kohdalla. Kapitalistisen logiikan resurssikäsite on ongelmallinen planetaaristen rajojen puitteissa, koska se yksiulotteisuudessaan nojaa liian suoraviivaiseen ajatteluun, jossa maailma pilkotaan ja eritellään näennäisesti helposti hallittaviksi ja hyödyntavoittelussa hyväksikäytettäviksi palasiksi.
Merkittävä osa nykyisistä kapitalismin luomista ympäristöongelmista palautuu fossiilisten polttoaineiden löytämiseen ja niiden laaja-alaiseen hyväksi käyttämiseen. Puhutaankin erityisesti siitä, kuinka ilmastonmuutoksen kaltaisen ympäristöongelman ajurina toimii yhteiskuntatyyppi, joka perustuu ennen kaikkea fossiilikapitalismille. Fossiilikapitalismi muodostuu puolestaan erilaisista toimijaverkostoista, joiden tarkoitus on tehdä taloudellista voittoa fossiilisista polttoaineista. Historiallisesti tämä käänne on ajoitettavissa höyryvoiman nousuun Isossa-Britanniassa sen syrjäyttäessä perinteisemmät energialähteet, mutta vasta fossiilisten polttoaineiden – ja erityisesti öljyn – löytäminen merkkaavat peruuttamatonta käännettä ihmiskunnan energiahistoriassa. Ihmiskunta löysi itsensä tilanteessa, jossa öljyä oli jatkuvasti saatavilla yhä enemmän ja enemmän, mikä synnytti valheelliseksi osoittautuneen luottamuksen siihen, ettei energian saatavuudesta tarvitsisi enää huolehtia. Kyseinen episteeminen harha mahdollisti puolestaan uudenlaisen laskennallisuuden, joka irrottautui totaalisesti luonnonvarojen uusiutumisen kysymyksestä. Luonnehdimme kapitalistista järjestelmää tässä tekstissä jo aiemmin totalitaristiseksi talousjärjestelmäksi, mutta öljyn mahdollistamalla totalitarismilla on puolestaan kaksi uniikkia ominaispiirrettä: ensinnäkin se pyrkii valjastamaan eli totaalisesti mobilisoimaan kaiken elämän liikkeelle voitontavoittelussaan, ja toiseksi tämä liikevoima suunnataan yhden eli tässä tapauksessa kapitalistisen suunnitelman, ideologian ja päämäärän alaiseksi. Kapitalismin unelmoima ja öljyn käynnistämä produktivistinen tuotanto ja sen koneisto ovat vaatineet neljä olosuhteellista tekijää käynnistyäkseen: ensinnäkin sitä on täytynyt edeltää henkinen ilmapiiri eli yhteisö, joka on ollut riittävän suostuvainen totaaliseen mobilisaatioon sekä itsensä ja luonnon muokkaamiseen tuotannon nimissä, tarkoitti se sitten talouskasvua, edistystä, mukavuutta, hyötyä tai voittoa – miten ideologia katsookin sen parhaaksi pukea massoille. Toisekseen tarvittiin otolliset sosiaaliset olosuhteet eli kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä ja sen hyödyntämä sosiaalinen teknologia, kasvatus ja koulutus, lainsäädäntö, byrokratia ja informaatioteknologia, joka pystyy ylläpitämään tarvittavaa työnjakoa sekä väestön- ja talouskasvua. Kolmanneksi öljy ja fossiiliset polttoaineet ovat vaatineet sopivaa teknologiaa eli aineellisia instrumentteja ja välineitä, joiden avulla ne voidaan valjastaa energiatuotantoon. Viimeinen edellytys on tietenkin fossiiliset polttoaineet itse eli niiden olemassaolo ja saatavuus.
Kapitalistisen tuotantotavan uusintamisen kannalta keskeistä on jatkuva pääoman kerryttämisen vaade, mikä ilmenee laajalle iskostuneena jatkuvan ja loputtoman talouskasvun myyttinä. Kapitalismissa voittojen tavoittelu ja pääoman kerryttäminen toimivat ikiliikkujan tavoin, ja tämän vuoksi kapitalistiset suhteet ylittävät kaikki muut. Tämä on syy, mikä tekee kapitalistisista suhteista sekä vakaita että horjuttavimpia kuin mikään muu suhde. Niiden vallan alaisena äärimmäinen luonnon sosialisointi etenee samanaikaisesti alati läpitunkevan materiaalisen perustan imeytymisen kanssa sosiaalisen elämän rakenteeseen. Kuitenkin vahvan kestävyyden näkökulmasta kapitalistinen järjestelmä, jatkuva talouskasvu, kaupungistuminen, teknologisoituminen ja ”vihreä” siirtymä tai kasvu sekä erilaiset lisääntymistalkoot ja talouden elvytyspaketit eivät ole kuitenkaan toimivia ratkaisuja laajojen ekologisten ongelmien edessä. Sen sijaan ne muodostavat merkittävän osan sivilisaation kriisiä ja nykyisellään vauhdittavat tietä kohti romahdusta. Nykyisin yhä useampi esittää aiheellisesti kysymyksen, voidaanko kapitalismin sisäänrakennettua jatkuvan kasvun logiikkaa ja planetaarisia rajoja saattaa yhteen. Ekologisesta perspektiivistä katsottuna kapitalismia tarkastellaan ja kritisoidaan hyvinkin vaihtelevasti ja monenlaisista eri tulokulmista. Kaikkein passiivisinta nihilististä kantaa edustavat niin kutsutut teknoutopistiset transhumanistit; he uskovat siinä määrin teknologiseen determinismiin, että heidän mielestään nykyisiä kapitalistisen järjestelmän tuotanto- ja kulutusmalleja ei tarvitse muuttaa edes ympäristötuhon uhallakaan, koska lopulta teknologinen kehitys johtaa ihmiskunnan tilanteeseen, jossa Francis Baconin aloittaman ajattelumaailmaan mukaan ihmiset irrotetaan lopullisesti luonnon ja biologian rajoituksista. Aiemmissa ekologisia kriisejä tarkastelevissa teksteissämme käytimme hyväksi Jorge Pinton jaottelua ympäristönsuojelulliseen ja ekologiseen lähestymistapaan ympäristökysymyksissä. Vaikka jaottelu on karkea ja kärjistävä, turvaudumme siihen yksinkertaisuuden vuoksi tarkastellessamme muita suhtautumistapoja kapitalismin aiheuttamiin ympäristökriiseihin. Ympäristösuojelullinen lähestymistapa olettaa lähtökohtaisesti, että kapitalistisen järjestelmän tuotantomalleja voidaan jossain määrin edelleen ylläpitää tietyin muutoksin. Ympäristöongelmiin liittyen lähestymistapa ehdottaa maltillisia taloudellisia toimenpiteitä kuten ympäristölle haitallisen toiminnan verotusta sekä sellaisen teknologian kehittämistä, joka vähentää tuotannon aiheuttamia ympäristöhaittoja. Lisäksi erilaiset kansainväliset ympäristösopimukset ovat lähestymistavan sisällä merkittäviä toimenpiteitä, joita pitäisi tiukentaa lähestyvien ympäristökatastrofien valossa.
Tutkijoiden mukaan kapitalistisen järjestelmän ja markkinatalouden ylläpitäminen voi johtaa kahteen vaihtoehtoiseen skenaarioon. Ensimmäisessä skenaariossa yhteiskunnat eivät kapitalismista kiinni pitäessään ehdi kehittää riittävää ekologista sopeutumiskykyä ja tarpeeksi tehokasta reaktiivisuutta. Sen seurauksena nykyiset yhteiskunnat romahtavat ja aineellisen hyvinvoinnin edellytykset tuhoutuvat. Romahdus voi olla äkillistä, tai sitten sitä vältellään parhaan mukaan kurjuuden ulkoistamisella vaurailta köyhille ja kasvavia ongelmia hillitään alati avoimemmalla voimapolitiikalla. Eriarvoisuus kasvaa (minkä seurauksena luottamus viranomaisiin vähenee, ja väkivaltaiset konfliktit yleistyvät) ja ympäristökriisit pahenevat siitä huolimatta, vaikka kasvihuonepäästöjä saataisiin vähennettyä 2030-luvulta alkaen. Optimistisin tulevaisuuden kuva ympäristönsuojelullisen lähestymistavan sisällä on tilanne, jossa maailman hallitukset havahtuvat ekologisten kriisien kiireellisyyteen ja ottavat vakavasti niiden muodostaman uhan. Jälleen verotus on merkittävässä osassa ratkaisuehdotuksia ja muun muassa progressiivista verotusta on ehdotettu eriarvoisuuden heikentämiseksi samalla kun julkisia varoja sijoitetaan koulutukseen, terveydenhuoltoon ja työpaikkojen luomiseen sekä perustulon kaltainen sosiaaliturvan uudistus otetaan käyttöön. Samalla kuitenkin nykyisiä talouden malleja ja rakenteita on purettava vahvemman kestävyyden vahvistamiseksi. Myös tiettyjä ekologisia toimia vaaditaan kuten siirtymistä pois teollisesta maataloudesta, kasvispohjaisen ruokavalion omaksumista ja puhtaan energian käyttöönottoa.
Ekologinen lähestymistapa, jota voidaan kutsua myös syväekologiaksi, ekologiseksi realismiksi tai vahvaksi kestävyydeksi, suhtautuu huomattavasti kriittisemmin kapitalismiin. Lähestymistapa katsoo, että ekologiset kriisit ovat seurausta kapitalismin liiallisesta puuttumisesta maapallon materiaalisenergeettisiin prosesseihin ja niiden kestämättömästä hyväksikäytöstä, kun taas kestävän elämän edellytykseksi hahmotetaan materiaalisenergeettisen ”aineenvaihdunnan” hidastaminen. Käytännössä tämä tarkoittaa tuotannon ja kulutuksen kokonaismäärän supistamista – erityisesti vauraissa yhteiskunnissa, organisaatioissa ja kotitalouksissa – ja siirtymistä kohti niukempaa elämää. Ekologinen lähestymistapa katsoo, että muun muassa teknologiakehitys, kapitalismi ja ihmisväestön määrän kasvu estävät aineenvaihdunnan hidastumisen ja ovat näin ollen sekä sosiaalisesti että ekologisesti haitallisia. Sen sijaan ekologinen lähestymistapa peräänkuuluttaa muun muassa sellaisia kestäviä toimia kuten hajautettua pientuotantoa, paikallisyhteisöjen kehittämistä ja omavaraisuuden lisäämistä. Onkin selvää, kun tiedostetaan planetaaristen rajojen realiteettien ja nykyisen kapitalistisen tuotannon ja kulutuksen välinen ristiriita, että jotain on tehtävä kapitalismille. Tuotannon ja kulutuksen vähentäminen johtavat loogisesti näkemykseen, jonka mukaan jatkuva talouskasvu ei voi olla enää talouden ensisijainen tavoite. Ekologisella lähestymistavalla on selkeät empiiriset ja teoreettiset perustelut talouskasvun kääntämiseksi kohti talouslaskua, kohtuutaloutta, ei-kasvua tai negatiivista kasvua, joiden suurimpana esteenä on kapitalismille elintärkeä uusliberaali talouspoliittinen ideologia. Vapaat markkinat ja pyrkimys talouskasvuun tuntuvat olevan vahvasti ristiriidassa kestävyyden käsitteen kanssa. Kapitalismikritiikkissään ekologinen realismi ei katso, että talouskasvun selkärankana olisivat yritysten innovaatiot ja työn tuottavuuden tehoastuminen, vaan erityisesti halpa fossiilienergia ja nopea väestönkasvu sekä näistä seurannut kulutuksen ja tuotannon moninkertaistuminen. Voidaankin aiheellisesti kysyä, onko talouskasvu modernilla tavalla ymmärrettynä edes mahdollista ilman fossiilisia polttoaineita. Elämän jatkuvuuden kannalta on kuitenkin selvää, että fossiilikapitalismi tulisi ajaa alas. Ekologiset lähestymistavat tuleekin ymmärtää antikapitalistisena kapinallisuuden muotona, joka etsii niin konkreettisista kuin kuvainnollisista erämaista, rajaseuduista, takamaista ja saloista pakoa elämän edellytyksiä tuhoavasta kapitalistisesta järjestelmästä. Näille kapitalismille hämärille alueille paenneet ihmiset välttelevät muuttumista palkkatyöläisiksi ja osaksi elämää tuhoavan koneiston osaksi. Nämä alueet huokoisine rajoineen ja reikinä kapitalismin muodostamissa aitauksissa, joista ihmiset pääsevät pakenemaan, aiheuttavat kapitalismille ongelmia, koska ne estävät sen tuotantosuhteiden pystyttämisen ja vakauden. Jo aiemmin mainittu perustulo voidaan nähdä myös yhtenä keinona vähentää kestämätöntä kulutusta, jos se oikein toteutettuna onnistuu tarjoamaan myös mahdollisuuden luonnonvarojen tietoisemmalle käytölle ja oman vapaa-ajan tiedostavalle haltuunotolle muuna kuin identiteettiä vahvistavana tyhjänä kulutuksena.
Samalla kapitalismin suhde ympäristöön liittyy vahvasti myös epätasa-arvoisuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Kapitalistinen tuotantotapa ja sen määrittämä talouskasvuvetoinen yhteiskuntamalli ovat laadultaan hierarkkisia, eriarvoistavia, laajenevia ja muotoaan muuttavia verkostoja, jossa taloudelliset toimijat ovat kuitenkin riippuvaisia suhteellisen vakaista poliittisista oloista ja yhteiskunnallisten instituutioiden sekä taloudellis-poliittisten organisaatioiden tuesta. Kun paikallisesti siirrytään aiemmasta vauraudesta kohti niukempaa elämää, saattaa se yhteisön alttiiksi suoraan alistaville tai ainakin erittäin epätasa-arvoisille riippuvuussuhteille. Raaka-aineiden ja alhaisen jalostusasteen tuottamiseen keskittyvät köyhät alueet ovat tässä erityisen haavoittuvaisessa asemassa. Nykykehityksen jatkuessa maailman köyhimmät alueet ovat muutenkin kapitalistisen järjestelmän aiheuttamien ympäristöongelmien suurimmat uhrit luonnonkatastrofien iskeytyessä näille alueille ja elämän jatkuvuuden edellyttävien varantojen huvetessa. Historiallisesti näitä luonnon varantoja ovatkin hyväksikäyttäneet vauraat teollisuusmaat kasvattaakseen omaa elintasoaan. Tässä kohtaa onkin syytä puhua kestävälle pohjalle rakentuvasta ekososiaalisen hyvinvoinnin käsitteestä, joka ei edellytä tieteellisteknisiä läpimurtoja vaan syvällistä sosiokulttuurista muutosta. Yltäkylläisyydessä elävien rikkaiden maiden, yhteiskuntien, organisaatioiden ja yksilöiden tulisikin ekologisten kriisien valossa arvioida omat todelliset tarpeensa uudelleen suhteuttamalla ne köyhyydessä elävien kanssaihmisten tilanteisiin kuin myös tulevien sukupolvien oikeuksiin elää mielekästä elämää. Samalla yhteiskuntien tulisikin kuitenkin yrittää säilyttää kaikille samat mahdollisuudet koulutukseen ja työhön, terveellinen kasvuympäristö, sekä toimivan, tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta. Siirtymä kestävää ja oikeudenmukaisempaa maailmaa tarkoittaa planetaaristen rajojen realiteettien puitteissa elintason madaltamista vauraammissa maissa ja siirtymää kohti niukempaa, yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan kannalta hitaampaa maailmaa. Runsauden ja yltäkylläisyyden aikana syntynyt jakopolitiikka ei enää toimi tällaisessa maailmassa, ja maailman on osattava sopeutua ja jakaa myös niukkuutta. Globaalissa mielessä tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vauraampien ihmisten elintason laskusta on tultava mahdollinen. Luovuttaessa saavutetuista eduista tasavertaisuudesta huolehtimisen pitää noista niin kansallisen kuin kansainvälisen politiikan ydinteemaksi. Ihmisten hyvinvoinnin mittareiksi on tässä nostettava inhimillisten perustarpeiden kestävä tyydyttäminen, joka on juurrutettu jokapäiväiseen arkeen, mahdollisuuksiin toteuttaa elämäänsä ja kollektiiviseen hyvinvointiin, jossa suhteet muihin ihmisiin ja muihin lajeihin ovat keskeisessä asemassa.
Lopuksi
Olemme tässä tekstissä pyrkineet esittelemään ytimekkäästi ja yleisesti kapitalismia ilmiönä mutta ennen kaikkea pureutumaan sen keskeisiin ongelmiin. Mikäli teesi kapitalistisesta realismista hyväksytään, on vaikea kuvitella merkittävää ja laaja-alaista vaihtoehtoa kapitalismille. Vaikuttaakin siltä, että toistaiseksi tehokasta antikapitalistista toimintaa on suhteellisen pienen mittakaavan antikapitalistinen vastarinta sekä erilaiset paon muodot kapitalistisen järjestelmän ulkopuolelle jääville hämärille alueille. Olemme esittäneet, että kapitalismia voitaisiin myös yrittää korjata sisältäpäin muun muassa verotuksen ja muiden taloudellis-sosiaalisten muutosten myötä. On kuitenkin muistettava, että kapitalismista hyötyvät nykyisin eniten valtapitävät eliitit, joille pääoman ja varallisuuden kertymisen tuomat edut kohdistuvat. Nykymaailmassa rahallinen varallisuus on edelleen merkittävä vallan ja vaikutusvallan perusta, ja historia osoittaa, että vallan kahvaan päässeet ihmiset ovat useimmiten hyvinkin vastentahtoisia luopumaan itse saavutetusta vauraudesta tai edes peritystä varallisuudesta. Samoin suuret massat kokevat, että heillä on oikeus aiempien sukupolvien kerryttämään varallisuuden ja elintason kasvuun, josta on yhtä lailla vaikea luopua. Suurin este kapitalismille muuttamiselle ja sen epäkestävistä yhteiskunnallisista ja ekologisista rakenteista vapautumiselle onkin ihmisen ego. Irtaantuminen hierarkkisista ”itsestäänselvyyksistä” ja ei-kasvuhakuisesta taloudesta sekä siirtyminen vaihtoehtoisiin järjestelmiin vaativat aikaa ja taitoja, jotka itsessään edellyttävät psykologista muutosta, jossa luopuminen ja niukkuus voidaan hyväksyä oikeina vaihtoehtoina. Niin kauan kuin elämme keskellä kapitalistista realismia, on kapitalismin muuttaminen tai sen vastustaminen jatkuvaa toimintaa, jonka pitää kapitalismin tavoin ylläpitää omaa reaktiivisuuttaan ja muuttua luodakseen todellisia vaihtoehtoja nykyisille järjestelmille ja rakenteille.
Lähteet:
Dăianu, Daniel (2021) Overhaul Capitalism to Save Democracy. Romanian journal of European affairs. 21 (1), 5–24.
Freeden, Michael: Mitä on liberalismi? Tampere: niin & näin -kirjat. 2020.
Furtado, Fabrina: ’Ympäristövastaisuus ja pääoman luonto ovat vallanneet Brasilian’. Teoksessa Haavisto, O.-P., Korhonen, P. ja Kuronen, T. (toim.): Luonnonsuojelun dekolonisaatio – Kohti kanssaelävää suojelua. Helsinki: Siemenpuu-säätiö sr, 2021.
Fisher, Mark: Capitalist Realism. Lanham: John Hunt Publishing. 2009.
Heikkurinen, Pasi & Ruuska, Toni: Kestävän elämän manifesti. Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry, Elonkehä-kirjat 2021.
Jakonen, Mikko: Perustulosta ja työkyvyn yhteiskunnasta. 2007.
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=406&am=1&vm=2
Lazzarato, Maurizio: Perustulon takaaminen – moninaisuuksien politiikkaa. Suomentanut Eetu Virén. 2004
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=193&am=1
Lähde, Ville: Niukkuuden maailmassa. niin & näin -kirjat, Tampere. 2013.
Kenraali Äly: Perustulo ja vallankumous. 2006.
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=383&am=1
Magdoff, F. & Foster, J. B. (2010) What Every Environmentalist Needs to Know About Capitalism. Monthly review (New York. 1949). [Online] 61 (10), 1–30.
Malm, Andreas: Fossil Capital: the Rise of Steam Power and the Roots of Global Warming. London: Verso, 2016.
Mitchell, Timothy: Carbon Democracy. Verso, London 2011.
Piironen, Pekka: Epävarmuuden talous. Tutkijaliitto, Helsinki 2012.
Pinto, Jorge: ‘Environmentalism, Ecologism, and Basic Income’. Basic Income Studies 2020.
Salminen, Antti & Váden, Tero: Energia ja kokemus – naftologinen essee. niin & näin -kirjat, Tampere. 2013.
Storm, S. (2009) Capitalism and Climate Change: Can the Invisible Hand Adjust the Natural Thermostat? Development and change. [Online] 40 (6), 1011–1038.
Wilkinson, R. & Pickett, K. (2011) The spirit level: why greater equality makes societies stronger. New York: Bloomsbury Press.
Viren, Eetu, & Vähämäki, Jussi: Perinnöttömien perinne: Marx ilman marxismia. Helsinki: Tutkijaliitto, 2011.
Vähämäki, Jussi: Perustulosta ja demokratiasta. 2006.
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=361&am=1&vm=2
Vähämäki, Jussi: Kuhnurien kerho. Tutkijaliitto: Helsinki, 2003.
https://www.weforum.org/agenda/2016/02/does-capitalism-have-to-be-bad-for-the-environment/
https://www.economicshelp.org/blog/77/economics/problems-of-capitalism/
