Petri Lahtinen & Max Tallberg
Karl Heinrich Marx (1818-1883) oli yksi saksankielisen ajattelun jättiläisistä Friedrich Nietzschen ja Sigmund Freudin ohella, joiden filosofia ja ajattelu on irtaantunut alkuperäisistä kirjoittajistaan siinä määrin, että niitä on käsitelty ja uudelleen käsitelty siihen pisteeseen asti, että nämä luennat ja tulkinnat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun luemme esimerkiksi Marxia, on vaikea monin paikoin erottaa, mikä on Marxin omaa, alkuperäistä ajattelua ja mikä myöhempien filosofien ja tutkijoiden tulkintaa. Marxin kohdalla puhutaan nykyisin myös Marxin omasta ajattelusta sekä marxilaisuudesta eli marxismista, joka on Marxin ja Friedrich Engelsin filosofiseen näkemykseen pohjautuva sosialistis-filosofinen oppijärjestelmä sekä siihen perustuva yhteiskunnallinen aatesuuntaus. Marxismi itsessään on kehittynyt myös lukuisiin eri suuntiin, ja historian saatossa on nähty muun muassa sellaisia suuntauksia kuin analyyttinen, autonominen, feministinen ja ekologinen marxismi. Voidaankin argumentoida, että Marxin vaikutus on ollut merkittävästi suurempi jälkipolviin kuin omiin aikalaisiinsa; hänestä on tullut Che Guevaran tavoin popkulttuuriin asti approprioitu symboli, joka on myös nostettu profetiallisiin korkeuksiin – oikeana profeettana kannattajiensa toimesta ja vääränä profeettana vastustajiensa puolesta. Nykyisin jotkut marxilaiset etsivät Marxista taloustieteilijää globaalien talouskriisien aikana. He painottavat erityisesti sitä, että Marx tunsi kapitalismin kriisien logiikan ja ajattelevat, että Marxin lukeminen voisi täten auttaa ulos nykyisistä kriiseistä. Toiset puolestaan näkevät Marxin jonkinlaisena radikaalin liberalismin profeettana, jonka päämääränä oli laajentaa Ranskan vallankumouksen muodolliset vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden arvot myös sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden piiriin. Jotkut puolestaan haluavat lukea Marxia ennen kaikkea filosofina, erityisesti materialistisena filosofina, joka käänsi saksalaisen idealismin jaloilleen ja onnistui kuvaamaan aitoa todellisuutta. Toisaalta nykyisin ei ole myöskään pulaa sellaisista haaveilijoista, jotka haluavat nähdä Marxin tieteellisen sosialismin isänä ja ensimmäisenä marxilaisena, vaikka Marx itse ehti omana elinaikanaan kuuluisasti toteamaan, ettei hän ole marxilainen. Täten Marxista on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa täsmällisesti ja tiiviisti blogin kaltaista tekstilajia. Tässä tekstissä pyrimmekin rajaamaan aihealuetta tarkastelemalla Marxin oikeudenmukaisuusajattelua sekä sen historiallisia vaikutteita. On kuitenkin huomioitava, että tämäkin teksti on vain yksi tulkinta Marxin ajattelusta, joka nojaa tiettyyn valikoimaan tutkimuskirjallisuutta. Siksi tätäkään ei tulisi tulkita jonkinlaisena lopullisena ja definitiivisenä luentana Marxin oikeudenmukaisuusajattelusta.
Eettinen teoria
Marxin sosiologisen ja loogisen kapitalismikritiikin historialliset juuret voidaan jäljittää kolmeen klassiseen sosiaalietiikan perinteeseen: kreikkalaisen kaupunkivaltion ihanteeseen, heprealaisiin profeettoihin ja 1700–1800-lukujen saksalaiseen idealismiin. On kuitenkin tässä kohtaa huomioitava, että niin sanottu Tucker-Wood teesi väittää, ettei Marx olisi kehitellyt varsinaista moraali- tai oikeudenmukaisuusteoriaa. Teesi perustuu sille, että Marxin tieteellinen metodologia ja ideologian kritiikki olisi estänyt häntä kehittelemästä kunnollista teoriaa moraaliin tai oikeudenmukaisuuteen liittyen. Samoin osa sosiaalifilosofeista argumentoi, että vaikka Marxin ajattelusta on löydettävissä eettistä kritiikkiä, ei hänellä kuitenkaan ollut omaa oikeudenmukaisuusteoriaa. Tässä yhteydessä tällaiset teoriat tulee kuitenkin ymmärtää liian kapea-alaisina ja oletamme, että Marxin ajattelusta on löydettävissä etiikkaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta käsittelevä teoria. Tätä teoriaa on vaikea hahmotella yksiselitteisesti ja selkeästi, koska Marxin ajattelua ei voida lähestyä pelkästään yhteiskuntateoreettisesti vaan myös ennen kaikkea filosofisesti. Ensinnäkin Marxin ajattelu tältä osin voidaan jakaa toisaalta etiikkaan, joka käsittää moraaliset arvot ja klassisen etiikan abstraktit ideaalit, ja toisaalta niin sanottuun metaetiikkaan, johon kuuluvat modernit poliittisen talouden rakenteet sekä sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Toisekseen Marxin etiikan voidaan katsoa koostuvan yksilön vapaudesta ja moraalisesta autonomisuudesta, itsensä toteuttamisesta yhteisöjen tarjoamien inhimillisien mahdollisuuksien puitteissa, vieraantumisen, hyväksikäytön ja fetisismin kritisoinnista ja distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja itsemääräämisoikeudesta osallistuvassa demokratiassa. Metaetiikkaan kuuluu puolestaan vielä monimutkaisemmin kolme keskeistä Marxin teoreettista analyysia. Ensimmäinen analyysi tarkastelee menneisyyttä historiallisen kritiikin kautta, joka perustuu transsendentaalisen logiikan hyödyntämiseen. Analyysiin lukeutuvat myös arvoteoria, abstrakti työvoima sekä kapitalismin historian tarkastelu. Toinen analyysi perehtyy nykyhetken mahdollisuuksiin immanenttisen kritiikin kautta, joka pohjautuu dialektiseen logiikkaan. Toiseen analyysiin kuuluvat myös sosiaaliset ristiriidat ja taloudellisten kriisien teoria sekä kapitalismin logiikan tarkastelu. Kolmas analyysi voidaan tulkita tulevaisuuden pohdintana, joka nojaa epistemologian kritiikkiin ja totuuden materialistiseen konsensusteoriaan. Kolmas analyysi käsittää myös ajatuksen siitä, ettei ideaaleja voida määritellä puhtaan teoreettisesti, vaan ne muodostuvat käytännöllisen toiminnan eli praksiksen kautta. Lopulta kolmanteen analyysi voidaan lukea taloudellisen demokratian teoria sekä praksiksen teoria.
Marxin etiikka pohjautuu vaatimukseen inhimillisestä yhteiskunnasta, joka on päämäärien itsetietoinen yhteiskunta. Sen rationaalisuuden kriteerit eivät perustu välineellisiin elementteihin taikka utilitaristisiin edellytyksiin vaan pikemminkin moraalisen yhteisön vapaaseen, demokraattiseen ja artikuloituun ilmaisuun. Koska tämä uusi yhteiskunta ei enää perustu mielivaltaisiin tarpeisiin, liberaalidemokraattisen valtion valheelliseen universalisaatioon taikka yksityistuotannon anarkiaan, se on todellinen demokratia, joka yhdistää universaalin yhteishyvän ja erityisen lajiolemuksen (Gattungswesen). Tämä ei edellytä ainoastaan teollistumisen teknologisia saavutuksia ja uutta rationaalisuuden muotoa, jolla yhteiskunta luo ja hallitsee omaa historiaansa, vaan myös moderniuden ja klassisten perinteiden yhteen saattamista. Tämä puolestaan vaatii rationaalista itsereflektiota ja nykyaikaisen kulttuurin perustuksien hengellistä uudelleenarviointia. Marx katsoi, että etiikkaan ja politiikkaan liittyvät oleellisimmat kysymykset piilevät sosioekonomisen infrastruktuurin luonteen ja rakenteen ja tuotannollisien suhteiden organisoitumisen analyysissä. Distributiivisen oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat puolestaan sidottuja hyödykkeiden kuluttamisen ja vaihdon malleihin; Marxin omin sanoin ”distribuution rakenne määrittyy täysin tuotannon rakenteen mukaan”. Marx kyseenalaisti mittaamisen standardin oikeudenmukaisen distribuution tavoittelussa, koska se perustuu lopulta epätasa-arvoisiin fyysisiin ja henkisiin kykyihin ihmisten välillä. Päästäksemme yli näistä niin sanotuista ”porvarillisista rajoituksista” Marx vaatii sellaisten oikeuksien toteutumista, jotka tunnustavat sekä persoonallisuuden yksilöllisen että luovien toimintojen harjoittamisen diversiteetin. Täten itsensä toteuttamisesta ja sen mahdollisuuksista muodostuu eettinen periaate, jonka varaan distribuution tulisi rakentua. Samalla kun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriteerit noudattavat inhimillisten tarpeiden monimuotoisuutta ja persoonallisuuden kehitystä, palkkatyön ja tuotannon korostus vähenee. Marxille kommunismin välttämättömyys piili moraalisessa välttämättömyydessä kehittää ihmisten henkisiä ja korkeampia tarpeita, joita on mahdotonta toteuttaa kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Marxin teoria sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta voidaan hahmottaa laaja-alaiseksi ja kattavaksi, ja sen voidaan katsoa muodostuvan seuraavista osista: Vapaus etiikkana, joka painottaa yksilön sosiaalista vapautta vieraista ulkoisista laeista; itsensä toteuttamisen eettiset arvot sekä lajiolemuksen toteuttaminen; fetisismin vastustaminen keinona puolustaa yksilöllistä vapautta modernin tuotannon mekanismeja, vieraantunutta palkkatyötä, markettien lakeja, köyhyyttä ja luokkaa vastaan; inhimillinen emansipaatio joka ylittää Benthamin ja Millin konseptit ja vastaa porvarillisten ”tasa-arvon” ja ”vapauden” arvojen puutteellisuuteen; demokratia, joka Marxilla tarkoittaa oikeaa, osallistavaa demokratiaa ja työläisten itsemääräämisoikeutta; tarpeet, jotka Marx pohjasi näkemyksiinsä liittyen lajiolemukseen, ihmisen luovuuteen, praksikseen ja esteettiseen näkemykseensä ihmisluonnosta; sosiaalisen varallisuuden distributiivinen oikeudenmukaisuus tuotannossa ja kulutuksessa; oikeudet, jotka Marx erottaa taloudellisen hankinnan oikeuksiin kansalaisyhteiskunnassa ja poliittisiin oikeuksiin julkisuuden piirissä. Lisäksi Marxin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriaan liittyy vahvasti tämän teoria taloudellisesta riistosta, joka on synteesi Marxin arvoteoriasta (kapitalismin historia), sosiaalisten ristiriitaisuuksien teoriasta (kapitalismin logiikka) ja yhteiskunnallisen järjestelmän irrationaalisuudesta (rationaalisuus ja kapitalismi) tämän arvostellessa poliittista taloutta. Marxin riiston kritiikki painottaa erityisesti taloudellisen lisäarvon ekstraktion tahtia ja inhimillisten ominaisuuksien katoamista palkkatyössä koneellistumisen ja työn tehostumisen takia. Marxin näkemykset koko yhteiskunnallisen järjestelmän taloudellisesta irrationaalisuudesta perustuvat hänen klassisen poliittisen talouden kritiikkiinsä; klassinen poliittinen talous hyväksyy niin sanotun talouden tasapainotilan teorian, tuotannon ja kulutuksen välisen tasapainon, ja samalla hylkää ylituotannon ja taloudellisten kriisien mahdollisuudet. Marxin kriisiteorian eettisiin osatekijöihin kuuluu käsitys siitä, ettei yhteiskunnallinen järjestelmä tarjoa materiaalisia perustuksia todelliselle vapaudelle taikka mahdollisuuksia yksilölliselle itsensä toteuttamiselle. Tuotantovoimien ja tuotannon sosiaalisten suhteiden väliset ristiriidat muodostavat pohjan Marxin analyysille kapitalistisesta logiikasta ja kapitalismin eettiselle kritiikille. Marxin mukaan yhteiskunnallinen järjestelmä on sen perimmäisen dynamiikkansa takia riittämätön, kriisien vaivaama, riistävä ja ihmisyyden kadottava; kiteyttäen se heikentää inhimillisen olemassaolon mahdollisuuksia. Viimeiseksi Marxin teoriaan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kuuluu vielä tämän kansaa koskeva teoria. Tämä on edelleen läheisessä yhteydessä Marxin materialistiseen ja demokraattiseen konsensusteoriaan totuudesta, joka edustaa Marxin ajattelussa aiemmin mainittua metaetiikkaa. Tässä kohtaa riittänee todettavan Marxin painottaneen yhteisön etusijaa ja sitä, kuinka julkisen piiri vaatii todellista tasa-arvoa ja vapautta.
Hahmotellessa Marxin kirjoituksista ja ajattelusta löydettävää eettistä teoriaa lähentelevää ajatusrakennelmaa on vielä syytä painottaa, ettei Marxin etiikka rajoittunut ainoastaan tämän teoriaan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, joka voidaan halutessa helposti redusoida pelkästään aineellisten hyödykkeiden taloudelliseen distribuutioon. Sen sijaan kokonaisvaltaisemmassa kuvassa tulee ymmärtää, että Marxin etiikka vaatii myös tuotannon distribuution ja organisoinnin samoin kuin kaikkien ihmisten sosiaalisten suhteiden kokonaisuuden huomioon ottamista. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus koskee ihmissuhteiden kokonaisuutta aina kulloinkin kyseessä olevassa yhteiskunnassa ja sitä, kuinka nämä samat suhteet joko estävät tai edistävät rationaalisuuden, itsetietoisuuden ja vapauden kehitystä. Kuten jo aiemmin mainittiin, osa Marxin tulkitsijoista katsoo, ettei Marxilla voida katsoa olevan eettistä tai oikeudenmukaisuutta käsittelevää teoriaa – ainakaan järjestelmällisessä mielessä. Tämän tekstin tarkoitus ei ole osallistua tähän tieteelliseen keskusteluun; sen sijaan olemme pyrkineet hahmottelemaan Marxin ajattelusta ja tämän tulkinnoista löytyviä elementtejä, jotka voivat olla edelleen käyttökelpoisia kokonaisvaltaisessa oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon filosofiassa.
Eettisen ajattelun historialliset juuret
Nyt, kun olemme tarkastelleet summittaisesti Marxin eettistä ajattelua, on aiheellista perehtyä sen historiallisiin juuriin; Tämän tekstin ollessa osa Global Visionsin projektia hahmottaa oikeudenmukaisuusajattelun historiaa, onkin luontevaa tarkastella, miten Marx integroi edellä mainittuja klassisia perinteitä omaan aikaansa. Koska olemme aiemmissa, oikeudenmukaisuusajattelun historiaa käsittelevissä teksteissä lähteneet liikkeelle antiikin ajattelijoista kuten Platonin ja Aristoteleesta, on tältä osin luontevaa luoda katsaus sinne jälleen myös Marxin kohdalla. Yliopisto-opintojensa aikana Marx kiinnostui erityisesti filosofiasta ja vuonna 1841 hän valmistui tohtoriksi kirjoitettuaan väitöskirjansa Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero. Vaikka väitöskirja ei sinänsä käsittelekään oikeudenmukaisuutta, oli Marx jo opiskeluaikoinaan lakifilosofian ja Hegelin ohella kiinnostunut laajemmaltikin antiikin ajattelusta, jonka parista ennen kaikkea Aristoteleen filosofian voidaan katsoa vaikuttaneen Marxin oikeudenmukaisuusajatteluun. Erityisesti kreikkalainen kaupunkivaltio eli polis ja Aristoteleen ajattelu tarjosivat Marxille varhaisen klassisen ideaalin, josta tämä ammensi monia oivalluksia ja näkemyksiä liittyen tämän omaan käsitykseen valtiosta ja ihmisyyden yleisolemuksesta. Samoin Aristoteleen käsitykset ihmisestä poliittisena eläimenä heijastuvat vahvasti Marxin käsitteeseen lajiolemuksesta, ja Aristoteleen hyve-etiikan ja Marxin sosiaalietiikan välillä voidaan nähdä yhtymäkohtia. Aiemmissa blogiteksteissämme käsittelemämme eudaimonian käsitys voidaan yhtä lailla yhdistää Marxin näkemyksiin ihmisten tarpeesta toteuttaa itseään. Ennen kaikkea Aristoteleen ajattelun elementit, joilla voidaan katsoa olleen tärkein vaikutus Marxin omaan yhteiskunnalliseen ajatteluun, olivat Aristoteleen ihmisen sosiaalisen ja poliittiseen luonnon painottaminen, metafyysinen suhde aineen ja muodon välillä, ja Aristoteleen jaottelu eri tietämisen muotojen välillä: teoreettinen (episteme), käytännöllinen (phronesis) ja tuottava (tekhne). Molemmille tiedon päämäärä oli luoda olosuhteet ihmiskunnan valaistuneelle vapautumiselle vapaassa yhteisössä.
Aristoteleen lisäksi toinen suuri historiallinen filosofi, joka vaikutti Marxin eettiseen ajatteluun, oli Immanuel Kant. Marx käänsi kantilaisen moraalin vallan, luokan ja talouden kysymykseksi. Sen sijaan, että kyseessä olisi ollut pelkkä poliittisen talouden kritiikki, Marx kehitti tätä vaikutusta teoriaksi sosiaalisesta praksiksesta ja työntekijöiden vallankumouksesta. Marxille moderni kapitalismi ei ollut ensinnäkään ikuinen ja pysyvä rakenne, jonka proletaarin vallankumous muuttaisi yhdellä ainoalla oikealla tavalla perusteellisesti ja kertaluontoisesti toisenlaiseksi. Toisekseen kapitalismi muuttaa jatkuvasti tuotantotapoja, työn ja tuotannon järjestämistä ja niiden kautta yhteiskunnallisia suhteita, vallan järjestelmiä ja poliittisia liikkeitä. Marxin päämäärä oli irtisanoutua luonnollista oikeutta kuuluttavien teoreetikoiden, utilitaristien ja poliittisten taloustieteilijöiden edustamien ideologioiden moraalisesta sisällöstä ja vilpillisyydestä. Hän uskoi näiden olevan intellektuaalisia esteitä itsetietoiselle yhteisölle, joka rakentuu inhimillisen arvokkuuden ja yksilöllisen vapauden ympärille. Robert Solomon sijoittaa Marxin eettisen ajattelun kahden hahmottelemansa pääasiallisen filosofisen perinteen väliin: aristoteelinen perinne painottaa yhteiskunnallisia hyveitä ja itsensä toteuttamista, kun taas niin sanottu kantilainen perinne keskittyy moraaliseen velvollisuuteen ja yksilölliseen autonomiaan. Marxin lähestymistapa etiikkaan pyrkii tietynlaiseen synteesiin klassisen etiikan ja modernin moraalin välillä Kantin ja Aristoteleen ajattelun integraation kautta: Marx sijoitti yksilöllisen autonomian poliittisen talouden rakenteellisten suhteiden laajempaan kontekstiin.
Edellisessä tekstissämme käsittelemämme liberalismi sai osakseen Marxilta merkittävää kritiikkiä. Tämän kritiikin voidaan katsoa kohdistuneen laaja-alaisesti klassisen liberalismin epistemologiaan, poliittiseen filosofiaan ja taloudelliseen teoriaan. Toisaalta on tässä kohtaa huomautettava, että paikoin Marxin teksteistä on löydettävissä kohtia, joissa hän katsoo tiettyjen liberalismin piirteiden olevan myönteisiä välivaiheita ihmiskunnan tulevaisuuden emansipaation kannalta; näitä ovat muun muassa modernit tieteelliset ja teknologiset saavutukset ja poliittisten instituutioiden perustaminen poliittisten oikeuksien ja kansalaisvapauksien pohjalle. Kuitenkin klassisen liberalismin, Ranskan vallankumouksesta kasvaneet ydinarvot vapaus, tasa-arvo ja veljeys edustivat Marxille ainoastaan modernin mytologian ilmaisuja, jotka ainoastaan hämärtävät ja vääristävät todelliset ongelmat. Osa näkeekin Marxissa radikaalin liberalismin profeetan, joka halusi laajentaa nämä arvot myös sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden piiriin; vapauden, tasa-arvon ja veljeyden arvot muodostavat kuvan utooppisista ideoista, jotka odottavat toteutumistaan, kun taas liberalismissa ne ainoastaan abstrahoivat ihmisluonnon päämäärän, yksilöllisyyden toteutumisen yhteiskunnassa sekä luokkajärjestelmän. Kun tarpeita mitataan ainoastaan rahan ja taloudellisen lisäarvon termein, liberalismissa niin kuin myös kapitalismissa menetetään kyky hahmottaa tarpeet itsensä toteuttamisena yhteisössä. Markkinat redusoivat kaikki tarpeet sellaisiksi, jotka voidaan ”tyydyttää” yksityisen kuluttamisen piirissä, ja rajaavat ulos kaikki tuottavan toiminnan sisältä löytyvät todellisen vapauden muodot. Yksityisomaisuutta Marx puolestaan piti uskonnollisen barbaarisuuden ja brutaaliuden muotona. Täten Marxia ei tulekaan nähdä ainoastaan klassisen liberalismin väkevänä kriitikkona, vaan hänen ajattelustaan on löydettävissä yhä tarkkanäköisiä piirteitä modernin liberalismin kriittiseen tarkasteluun.
Historia
Marxin käsitys historiasta kuuluu hänen keskeisiin ajatuksiinsa. Tämän ja Engelsin historiankäsitystä kuvataan termillä historiallinen materialismi, joka painottaa vallitsevia sosiaalisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden ja olosuhteiden selittämistä historian ja tieteellisen tutkimuksen avulla turvautumatta esimerkiksi mytologisiin, uskonnollisiin tai yliluonnollisiin selitysmalleihin. Marxin käsitys työstä lähteekin liikkeelle erityislaatuisen historiallisen tilanteen eli Marxin aikana kapitalistisen tuotantotavan ja siihen johtaneiden olosuhteiden syvällisestä tutkimuksesta. Näihin lukeutuivat mahdollisuus kulutushyödykkeiden tuotantoon alkeellisessa varallisuuden kertymisessä, yhteismaiden rajaaminen, valtion väliintulot suojellakseen yksilöitä omaisuuden varastamiselta, ja niin sanotun Kolmannen maailman kolonisaatio halpojen resurssien ja työvoiman saavuttamiseksi. Eli toisin sanoen tuotantovoimien kehitys johtaa vääjäämättömästi ristiriitoihin. Marxin arvoteoria on historiallinen teoria, joka katsoo yhteiskunnan ja tuotantoprosessien tulleen kapitalismissa uudelleen järjestetyiksi tuottaakseen yksityistä taloudellista lisäarvoa; kurssiarvo voi olla keskeinen sosiaalinen muoto ainoastaan kapitalistisessa yhteiskunnassa, koska se on abstraktin työn tuotos. Analysoidessaan ja kritisoidessaan kapitalismia Marx tarkasteli ennen kaikkea, miten historiaan ovat ilmestyneet yhtäältä abstrakti inhimillinen työ ja toisaalta raha puhtaana sisällyksettömänä varallisuuden muotona, jolla on kyky muuttua pääomaksi. Marxin analyysissa kapitalismi syntyy juurikin näiden kahden ilmiön leikkauskohdassa niiden satunnaisena kohtaamisena.
Marx analysoi myös historiallisesti erilaisia yhteiskuntamuotoja niiden pelkistyneimmässä ja täten myös olennaisimmissa muodoissaan jakamalla ne kolmeen eri tyyppiin. Vanhinta yhteiskuntatyyppiä Marxille edusti niin sanottu esiporvarillinen yhteiskuntamuoto. Se vastaa jossain määrin klassisten yhteiskuntatieteilijöiden kuten Hobbesin ja Rousseaun esittämiä näkemyksiä esiyhteiskuntasopimuksellisesta luonnon tilasta, jossa ihminen elää luonnon armoilla ja tämän kykynsä tuotantoon on vielä kehittymätön ja hajanainen. Tällaisissa yhteiskunnissa ihmiset Marxin mukaan ovat persoonallisten riippuvuussuhteiden varassa, ja niitä edustavat muun muassa patriarkaaliset yhteiskunnat, orjayhteiskunnat ja feodaaliset yhteiskunnat. Ne edustavat äärimmäistä vapaudettomuutta, kun yksilö pakotetaan yhden isännän elinikäiseen palvelukseen. Seuraavassa yhteiskunnassa siirrytään esiporvarillisesta porvarilliseen, joka edusti myös Marxin oman ajan yhteiskuntaa. Persoonallisesta riippuvuussuhteesta on edetty persoonalliseen riippumattomuuteen, mutta samalla sen on korvannut esineellinen riippuvuus, joka viittaa alempana tarkemmin käsittelemäämme vieraantumiseen (Entfremdung). Porvarillisen yhteiskunnan kehittyessä kapitalistiseksi järjestelmäksi niin elinolosuhteet, sivistys kuin ihmisyys itsessään muuttuvat mullistavalla ja universoivalla tavalla. Tällaisessa yhteiskunnassa pääoma ja rahatalous muodostavat kaikki taloudet toisiinsa sitovaksi verkostoksi. Tällainen totalisoiva järjestelmä edellyttää, että kaikki omaksuvat määrätyt yleispätevät ja kurinalaiset, universaaleiksi ja yhteismitallisiksi koetut toimintatavat. Kolmas yhteiskuntamuoto Marxille oli puolestaan jälkiporvarillinen ja -kapitalistinen eli sosialistinen tai kommunistinen yhteiskunta. Tähän yhteiskunta muotoon palaamme tarkemmin tämän tekstin lopussa, kun olemme ensin tarkastelleet lähemmin Marxin käsitystä vieraantumisesta, josta vapautuminen on olennainen askel kohti pakoa porvarillisesta yhteiskunnasta.
Marxin analysoidessa työn ja itsensä toteuttamisen välistä suhdetta tuli hän siihen tulokseen, että kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä palkkatyö on aina jotain täysin muuta kuin vapaata itsensä toteuttamista, koska työhön kuuluu moninaisia orjuuttavia, alistavia ja vieraannuttavia ominaisuuksia. Kommentoidessaan Hegeliä Marx tekee huomion, että työn esteettinen puoli muodostaa vain puolet sen luonteesta. Etsiessään vastauksia sille, miksi työn todellinen luonne on juuri vieraantumisessa ja raatamisessa Marx ei voinut tyytyä menneisyyteen tähyilyyn ja sieltä jonkinlaisen paratiisinomaisen luonnontilan etsimiseen, mistä hän kritisoi poliittisen taloustieteen edustajia. Tästä syystä Marx joutui tarkastelemaa historiaa monimutkaisena totuuden ilmenemisen prosessina. Tässä Marx myös reagoi hegeliläiseen käsitykseen, jonka mukaan maailmaa ohjailee järkevä maailmanhenki. Marxin tavoin myös Hegelillä oli periodisoiva historian käsitys, jossa maailmanhenki uppoutuu alkujaan esiporvarilliseen luonnon yksinkertaisuuteen. Marx katsoi, että tuotantovoimien kehityksestä johtuvat ristiriidat ovat tulosta siitä, että kehittyvä tuotanto alkaa ylittää niitä säätelevien laillisuuden periaatteiden rajat, jolloin varallisuuden kertymisestä ja yksityisomistuksesta tulee samalla uudistuvaa tuotantoa jarruttava tekijä sekä rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden oikeuttava voima. Marxin historiallisen materialismin mukaan inhimillisten perustarpeiden kuten ravinnon, juoman ja suojan tyydyttämisen taso ja niiden levittäytyminen yhteiskunnassa heijastuu välittömästi kulttuurin henkisissä muodoissa. Historian tulkitsemisen tulisikin aina lähteä näiden asioiden tulkitsemisesta ja siitä, miten niiden tuottaminen vaikuttaa yhteiskunnan rakenteeseen, poliittisiin kamppailuihin ja tärkeimpiin ajatussuuntauksiin. Historia oli Marxin mukaan prosessi, jossa ihmiskunta etenee eri tuotantotapojen kautta, joihin liittyvä luokkataistelu johtaisi lopulta kommunismiin. Marxin visioimassa kommunistisessa yhteiskunnassa luokkajaottelu katoaisi ja tämä pohjautuu ajatukseen siitä, että ihmiskunta voi kehittyä.
Itse ihmisyys oli myös Marxille jotain ehdottoman historiallista, koska tämä ajatteli, että ihmisten muuttaessa ja muokatessa luontoa muuttaa ja muokkaa hän myös itseään sekä tämän tekemänsä työn ehtoja. Jokainen sukupolvi saa osakseen niin sanotun perityn tilanteen, jonka muodostaa aiempien sukupolvien työn tuloksena syntyneet materiaaliset ja henkiset lähtökohdat ja olosuhteet. Työ ei ole siis ainoastaan materiaalisten (kulutus)hyödykkeiden luomista vaan myös maailman ja ihmisyyden uudelleen määrittelyä ja luomista. Täten yhteiskunnat ja ihmisyys ovat inhimillisen työn spatiotemporaalisia luomuksia, eikä niitä voida tarkastella ilman historiallisuutta. Näin Marx tarjoaa Hegelin käsityksen ihmisen luonnosta intellektuaalisena itsetuotantona rinnalle taloudellisen ja yhteiskunnallisen historian. Lisäksi Marx laskee työn esteettisyyden myös lajiolemuksen historiallisuuden kuvaukseen; inhimillinen työ tuottaa enemmän kuin ihmisen perustarpeet, ja työn tuloksilla on tietynlainen itsenäinen arvo, joka ilmenee pelkän käyttöarvon ylittävänä kauneutena. Työn tuloksena syntyvät materiaaliset hyödykkeet tuottavat Marxin mukaan ihmisiin uudenlaista aistimellisuutta, joka mahdollistaa näistä hyödykkeistä nauttimisen. Myös aistimellinen emansipaatio toteutuu yksityisomaisuuden kumoutumisesta seuraavan työn vapautumisen kautta. Inhimillinen emansipaatio oli Marxille inhimillisen subjektiivisuuden sovittamista luonnon ja teknologian objektiivisuuden kanssa; tämä vaatii toisaalta myös egoismista ja hyödystä luopumista ihmisyyden uudelleen löytämisen, yhteiskunnallisen uudistamisen ja itsetietoisuuden kautta. Marx tuli siihen tulokseen, ettei sosialismissa tai kommunismissa olisi enää tarvetta rajoittaa tämän todellisiksi luonnehtimiaan tarpeita, koska sosialismi tai kommunismi perustuisi inhimillisten tarpeiden rikkauden ja lajiolemuksen uudelle rikastuttamiselle.
Vieraantuminen
Vieraantuminen (Entfremdum) on myös keskeinen käsite Marxin ajattelussa. Marxilla vieraantumisen käsittelyssä psykologisoidaan rakenteellisia ilmiöitä, jotka ilmenevät ennen kaikkea ristiriitoina, konflikteina ja kamppailuina. Jälleen tässä kohtaa Marxin ajattelussa on havaittavissa selkeä hegeliläinen vaikute. Hegel hahmotteli omassa filosofiassaan kaksi erillistä mutta toisiinsa kytkeytyvää ilmiötä: ulkoistaminen (Entäusserung) ja vieraantuminen. Ensimmäinen oli Hegelille prosessi, jonka kautta absoluuttinen maailmanhenki saattaa maailmankaikkeuden olevaksi ja pyrkii samalla täydellistämään oman todellisuutensa. Ulkoistamisessa tulisi nähdä myönteisiä piirteitä, koska yksilön ulkoistaessa tietoisuutensa pystyy henki luomaan jaettua kulttuuria siveellisen yhteiskunnan muodossa. Vieraantuminen merkitsi Hegelille puolestaan sitä, kuinka suurin osa ihmisistä kokee olemassaolonsa rajoitettuna. Kuitenkin ilman tätä vieraantumista absoluuttisen hengen itsensä toteuttaminen ei koskaan tapahtuisi. Ulkoistaminen ja vieraantuminen on sekoitettu usein toisiinsa, ja tämä sekaannus on johtanut väärintulkintoihin sekä Hegelin että Marxin parissa. Molemmille ajattelijoille ulkoistaminen on välttämätöntä ihmisen olemassaololle, kun taas vieraantuminen ei sitä ole. Marx tulkitsi historiallisessa materialismissaan, että kaikkia aiempia historiallisia yhteiskuntia on luonnehtinut tietynasteinen vieraantuminen, mikä selittää jossain määrin vaikkapa uskontojen ja hengellisten perinteiden olemassaolon. Marxille vieraantuminen oli kuitenkin toteutuva tai kumoutuva eikä missään määrin looginen taikka metafyysinen ehdottomuus.
Historiallisessa analyysissaan Marx hahmottaa, että moderni kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on synnyttänyt tilanteen, jossa sellaiset ilmiöt kuten vuokrat, palkat, pääoma sekä muut työnjakoon perustuvat yksityisomistuksen muodot luovat ja ylläpitävät vieraantunutta työtä. Työntekijä ja oman työvoimansa tuotannolle ja kapitalistille myyvä yksilö vieraantuvat omasta luovasta kyvystä tuottaa niin henkisiä ja materialistisia hyödykkeitä, joiden tuottamaa taloudellista lisäarvoa hyväksikäyttää ennen kaikkea tuotantovälineet omistava luokka. Kapitalistisessa yhteiskunnassa työläinen ei siis kohtaa työnsä tulosta omana luomuksenaan tai aistivan ruumiinsa ja oman energeettisen voimansa laajentumana, jossa tämä toteuttaa omaa ihmisyyttään tehden luonnosta oman ruumiinsa jatkeen, vaan ennen kaikkea toisen omaisuutena. Tämän tekemän työn lopputulos, jota Marx kutsui työvoiman objektivoitumiseksi (Vergegenständlichung), on työntekijälle aina vieras ja peräti vihamielinen voima, joka kääntyy tätä itseään vastaan kilpailutilanteessa. Marxin mukaan työ kuuluu työläisen inhimilliseen lajiolemukseen. Täten tavaraksi tai hyödykkeeksi ulkoistettu (Entaeussern) työ ei ainoastaan vieraannuta työläistä oman työnsä tuloksesta, vapaasta, tietoisesta ja luovasta työstä vaan myös kanssaihmisistään, lajiolemuksestaan ja omasta itsestään. Tämän seurauksena vieraantuessaan ihminen muuttuu henkisesti ja ruumiillisesti koneenomaiseksi sekä abstraktiksi toimijaksi.
Työn uusi ontologia synnyttää vieraantuneisuutta myös proletariaatin ja porvariston välillä, koska poliittis-taloudelliset suhteet saavat porvariston näkemään proletariaatin enimmäkseen resurssina ja keinona edistää omia etujaan ja vaurauttaan. Marxin ajattelussa keskeistä onkin hänen kuvauksensa yhteiskunnasta kahden vastakkaisen luokan kautta: niiden, jotka hankkivat yksityistä pääomaa ja niiden, joiden on pakko myydä työpanoksensa selviytyäkseen. Keskeistä tässä oli havainto, että mitä enemmän palkkatyöläinen tekee työtä, sitä rikkaammaksi tulee vastakkainen osapuoli, yksityisomistaja. Tämä tapahtuu siksi, että yksityisomistaja ottaa itselleen sen lisäarvon, jonka palkkatyöläinen työpanoksellaan tuottaa. Tämä johtaa kahden vastakkaisen luokan syntymiseen. Kapitalisti haluaa tehdä työläisten tuottamasta lisäarvosta mahdollisimman suuren ja saada sitä kautta mahdollisimman suuren taloudellisen voiton, kun taas työläinen haluaa myydä työnsä mahdollisimman kalliilla ja sitä kautta pienentää työnsä lisäarvon määrää. Marxin tavoitteena oli päättää vieraantuminen luokkien vastakkainasettelun katoamisen kautta. Organisoitu työväenliike taas oli hänen mukaansa ainoa voima, joka pystyisi saamaan tämän aikaan. Marxin perinnön yksi keskeisimmistä periaatteista on se, että proletariaatti päätyy osallistumaan politiikkaan järjestäytyäkseen ja ottaakseen haltuunsa tuotantovälineet – ei sen takia, että se ottaisi haltuunsa porvarillisen valtiovallan. Kuten jo aiemmin todettiin, oli historia Marxin mukaan prosessi, jossa edettiin eri tuotantotapojen kautta, joihin liittyvä luokkataistelu johtaisi lopulta kommunismiin. Yksi välietappi tässä kehityksessä oli proletariaatin diktatuuri, joka Marxille tarkoitti ennen kaikkea antiikin Roomassa käytettyä ratkaisua: kriisiaikoina, jolloin koko valtion olemassaolo koettiin uhatuksi, luotettavalle roomalaiselle voitiin uskoa poikkeusvirka, johon kuului hetkellinen vastuun kantaminen koko valtakunnasta. Marx olikin vakuuttunut siitä, että hänen aikansa porvarillinen yhteiskunta tulisi katoamaan sosialistisen tai kommunistisen yhteiskunnan tieltä. Valtio oli Marxin mukaan luokkajaon kannalla, ja kun siitä olisi luovuttu ei valtiotakaan tarvittaisi, vaan siihen liittyvät välttämättömät tehtävät täytettäisiin valittujen edustajien kautta. Hän ei kuitenkaan koskaan seikkaperäisesti esittänyt, millainen jälkikapitalistinen yhteiskunta olisi, sillä epäili sen aktuaalista mahdollisuutta.
Palataksemme takaisin vieraantuneeseen työhön on todettava, ettei Marx harmillisesti missään tekstissään antanut kovinkaan järjestelmällistä vastausta siitä, mitä inhimillinen emansipaatio käytännössä tarkoittaisi. Selkeimmin hän vaikuttaa liittävän sen ei-vieraantuneeseen työhön, mutta tämäkin konsepti ei saanut Marxin teksteissä järjestelmällistä käsittelyä. Tätä käsitettä onkin kenties luontevinta tarkastella Marxin tekstien pohjalta jonkinlaisena negaationa vieraantuneeseen työhön nähden; Marx tuntuu ajatelleen, että ei-vieraantuneelle työlle ominaista on työntekijän ja tuottajan välitön nautinto omasta työn tuloksesta. Tämä nautinto oman työnsä tuloksesta puolestaan vahvistaa ihmisen luonnollisia kykyjä ja voimia. Tälle niin sanotusti luonnolliselle työlle ominaista on myös se, että työn tulos vastaa muiden ihmisten tarpeisiin ja vahvistaa täten ihmisyyden lajiolemusta vastavuoroisen riippuvaisuuden muodossa. Tämä yhdistää kaksi puolta ihmisten lajiolemuksesta: yksilölliset ja luonnolliset kyvyt sekä yhteisöllisyys. Marxin esteettiseksi luonnehtiman yhteiskunnan ylittäessä vieraantuneen työn ylittää se myös yksilökeskeisyyden, liberalismin puolustaman individualismin. Liberaalissa vapautumisessa pääpaino on pikemminkin yksilön vapautumisesta toisten aiheuttamasta uhasta, kun taas Marxin ajama todellinen inhimillinen vapaus oli jotain täysin muuta. Marx uskoi, että poliittinen vapaus ei ota huomioon sitä mahdollisuutta, että todellinen vapaus löytyisi juuri yhteisöllisyydestä ja yhteydestä muihin ihmisiin. Toisin sanoen todellinen vapaus löytyy vapautumisesta vieraannuttavista kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän rakenteista ja paluusta takaisin ihmisyhteisöön. Tätä ei tulisi kuitenkaan ymmärtää yksilöllisyyden katoamisena tai tarkoituksenmukaisena tuhoamisena. Sen sijaan Marxin näkemyksessä yksilöllisyys nimenomaan täydellistyy kommunismissa, joka oli tämän mukaan inhimillisen olemuksen todellista omaksumista ja paluuta itseensä niin inhimillisenä kuin yhteiskunnallisena olentona. Paluu omaan lajiolemukseensa on mahdollista yksityisomaisuuden kumoutuessa, koska ihmisten intressit eivät silloin ole enää lähtökohtaisesti ristiriidassa keskenään, ja samalla antagonistinen vastakkainasettelu yksilöiden välillä katoaa. Hyötyä ei kommunismissa nähdäkään enää yksilöllisenä vaan jonain sellaisena, joka hyödyttää myös toisia. Marxin mukaan kommunismi ei ratkaise ainoastaan subjektin ja objektin, yksilön ja yhteiskunnan välisiä ristiriitoja, vaan laajemmalti kyseessä on peräti metafyysinen ratkaisu ihmisen luontosuhteen ja ihmissuhteen, olemassaolon ja olemuksen, esineellistymisen ja itsehavainnon, vapauden ja välttämättömyyden, ja yksilön ja lajin välillä.
Lopuksi
Olemme tässä tekstissä pyrkineet tarkastelemaan summittaisesti Marxin alkuperäisistä kirjoituksista ja ajattelusta löytyviä elementtejä, jotka toisaalta auttavat ymmärtämään tämän oikeudenmukaisuusajattelua ja toisaalta niitä Marxin tarjoamia analyysejä, jotka kohdistuvat epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta luoviin ja ylläpitäviin porvarillisiin ja kapitalistisiin yhteiskuntajärjestelmiin. Tämän tekstin puitteissa ei valitettavasti ole mahdollista perehtyä mihinkään näistä aiheista kenties niiden vaatimalla syväluotaavalla analyysilla. Toivon mukaan olemme kuitenkin onnistuneet tarjoamaan lukijoillemme yleispätevän yleisesityksen Marxin keskeisistä ajatuksista näihin edellä mainittuihin teemoihin liittyen. Samoin joudumme jättämään Marxin ajattelun käyttökelpoisuuden ja soveltuvuuden tarkastelun yhä nykypäivän kontekstissa toiseen tekstiin. On kuitenkin selvää, kun tarkastellaan Marxin perintöä ja marxilaisuuden yhä edelleen jatkuvasti kehittyviä mutaatioita, että Marxin ajattelu puhuttelee edelleen monia filosofisia ja yhteiskunnallisia ajattelijoita ja toimijoita.
LÄHTEET:
Moisio, Olli-Pekka: ‘Työn antropologia ja Karl Marx’. niin & näin 1/2012.
Moisio, Olli-Pekka: ’Marxin vieraantumisen käsite’. Teoksessa J. Heiskanen, & M. Salo (toim.): Karl Marx – maailman muuttaminen. (sivut 46-51). Jyväskylän yliopisto. Sophi, 147. 2021
McCarthy, George E.: Marx and the Ancients. Classical Ethics, Social Justice, and Nineteenth-Century Political Economy. Savage, MD: Rowman & Littlefield, 1990.
Mäki, Markku: ’Työn käsite Hegelillä ja Marxilla’. niin & näin 1/2012.
Salonen, Toivo: Filosofian sanat ja konseptit. 4. uudistettu painos. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2008.
Viren, Eetu, and Jussi. Vähämäki: Perinnöttömien perinne: Marx ilman marxismia. Helsinki: Tutkijaliitto, 2011.
https://plato.stanford.edu/entries/marx/
Per Månson: Karl Marx En introduktion
