Petri Lahtinen
Edellisessä blogitekstissä tarkastelin, millainen rooli eudaimonialla – eli onnellisuudella yleensä käännettynä – oli antiikin Kreikan filosofi Platonin oikeudenmukaisuusajattelussa. Pyrin myös hahmottelemaan, miten Platonin filosofia on tältä osin hyödynnettävissä yhä nykymaailmassa tavoitellessamme parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa. Eudaimonian konseptilla oli huomattava merkitys myös Platonin aikalaisen ja tämän oppilaan Aristoteleen ajattelussa. Seuraavaksi perehdyn siihen, millaisena eudaimonia näyttäytyy Aristoteleen filosofiassa ja kysyn jälleen lopuksi, mitä tämän ajattelusta voidaan pitää käyttökelpoisena nykyajan kontekstissa ajatellessamme ihmisten onnellisuuden olevan olennainen osa hyvää yhteiskuntaa.
Tyyliltään Aristoteles oli opettajaansa selkeämpi ja jossain määrin myös yksiselitteisempi, vaikkakin hänenkin filosofiansa jättää edelleen varaa erilaisille tulkinnoille.[1] Kaunokirjallisten dialogien sijasta Aristoteles kirjoitti nykyaikaista asiatekstiä muistuttavia tieteellisiä esityksiä, joissa yleensä keskitytään yhteen selvästi rajattuun teemaan. Tältä osin onnellisuuden ja oikeudenmukaisuuden välisen suhteen tarkastelussa Aristoteleen keskeisin teos on tämän etiikan pääteos eli Nikomakhoksen etiikka, jonka ensimmäinen kirja keskittyy erityisesti eudaimonian käsittelyyn.Platonin tavoin Aristoteles piti oikeudenmukaisuuden ja etiikan perustana hyveitä ja hyveellisyyttä. Molempia filosofeja yhdistää myös selkeä ajatus siitä, että hyveet ovat tärkein tekijä onnellisuuden tavoittelussa. Kuitenkin opettajastaan poiketen Aristoteles lähestyi asiaa normatiivisesti: Aristoteles puoltaa selkeästi ajatusta, että yksilön tulisi toimia jatkuvasti hyveellisesti samoin kuin kehittyä tällä elämän osa-alueella sen sijaan, että tämä tyytyisi yksittäisten hyveellisten tekojen suorittamiseen. Platonin tavoin Aristoteles piti onnellisuutta elämän päämääränä (kreikaksi telos), jonka yksilön on mahdollista saavuttaa pyrkimällä kohti hyveellisyyttä. Kärjistäen sanoen Aristoteleen hyveteoria voidaan tiivistää seuraaviin kohtiin: 1) hyve-etiikka keskittyy henkilöön ja tämän luonteenpiirteisiin eikä yksittäisiin päätöksiin tai periaatteisiin; 2) hyveet ovat hyviä tapoja ja harjoituksen kautta opittuja; 3) sopivat hyveet löydetään todistamalla ja jäljittelemällä tietynlaista käytöstä; 4) tullakseen itse hyveelliseksi yksilön tulee todistaa muiden harjoittavan hyviä tapoja; 5) hyveitä tulisi tarkastella osana yhteisöllistä asetelmaa; 6) tavoitteet ovat avainvaikuttajia hyve-etiikassa.[2]
Samoin kuin Platonilla, myös Aristoteleen filosofian kohdalla on mahdollista tulkita eudaimonian eli onnellisuuden tarkoittavan elämää, jossa ihminen pärjää ja elää tarpeeksi hyvin.[3] Tarkemmin sanottuna Aristoteles määritteli eudaimonian psyykkisen olennon toiminnaksi, joka osoittaa olennon olevan hyveellinen.[4]Aristoteleen määrittelyn mukaan ei-inhimilliset eläimet jäävät eudaimonian ulkopuolelle, koska niillä ei hänen mukaansa ole samanlaista kognitiivista ja moraalista toimijuutta kuin ihmisillä. Onnellisuus Aristoteleella ei ole myöskään vain yksi hyvä asia muiden hyvien asioiden joukossa, vaan sen sijaan kaikki yksittäiset yksilön nauttimat hyvät asiat kuuluvat tämän onnellisuuden piiriin.[5] Mistä sitten onnellisuus koostuu Aristoteleen ajattelussa? Aristoteles käsittelee asiaa Nikomakhoksen etiikan lisäksi muun muassa teoksissaan Eudemoksen etiikka[6] ja Retoriikka[7]. Yleisesti Aristoteleen hahmottelemia onnellisuuden osatekijöitä on pitää asioita tai toimintoja, joita voidaan pitää itsessään päämäärinä.[8] Tulkinta on ymmärrettävä, kun ajatellaan teleologian eli tarkoitusperäisyyden tai päämäärähakuisuuden tärkeyttä Aristoteleen ajattelussa. Esimerkiksi mielihyvää voidaan pitää itsessään tavoiteltavana päämääränä, jonka oma sisäinen arvo tekee siitä osan onnellisuutta. Toisaalta erilaisilla esineillä voi olla omistajalleen symbolista arvoa, joka tulisi nähdä enemminkin ulkoisena kuin sisäisenä arvona. A. W. Price argumentoikin, että Aristoteles tuskin ajatteli onnellisuutta konkreettisena kokonaisuutena, kun hän esittää vahvoja väitteitä sen lopullisuudesta[9]: samoin kuin Platonille, Aristoteleelle onnellisuus on tavoittelemisen arvoista itsensä takia, eikä jonkun toisen asian vuoksi.[10] Muut tavoittelevamme asiat ovat tavoittelemisen arvoisia ainoastaan sen takia, että tavoittelemme niitä onnellisuuden takia.[11] Yhtä lailla se on hyvien asioiden ensimmäinen periaate (arkhe) ja syy.[12] Aristoteles katsoi, ettei onnellisuus ollut ainoastaan kaiken tarkoituksellisen inhimillisen toiminnan lopullinen mutta myös luontainen päämäärä. Tarkoituksenmukainen toiminta tarkoittaa samaa kuin hyvin toimiminen, mistä onnellisena olemisessa on lopulta kyse.[13]
Nikomakhoksen etiikassa Aristoteles kirjoittaa, että ”me valitsemme kunnian, mielihyvän, älykkyyden ja hyveellisyyden sen kaikissa muodoissa onnellisuuden vuoksi arvioiden, että niiden kautta me tulemme onnellisiksi.”[14] Hyveitä tulisi arvostaa niiden itsensä takia, jopa silloinkin kuin niillä ei ole mitään myönteisiä seurauksia.[15] Täten meidän tulisi toimia hyveellisesti tilanteen mukaan sen sijaan, että tavoittelisimme toiminnallamme kiitoksia ja palkintoja. Ainoa palkinto, jota yksilön tulisi odottaa hyveellisesti toimiessaan, on oikein toimimisen sisäinen itseisarvo. Miten Aristoteleen ajattelussa tulisi sitten ymmärtää hyveellisyyden ja konkreettisen toiminnan välinen suhde? Yksi tulkinta aiheesta on se, että kun älykkyyttä ja hyvettä harjoitetaan yhdessä, me arvostamme niitä suhteessa onnellisuuteen, mikä ei ole tästä johtuvaa. Tässä kohtaa Aristoteleen voidaan jälleen ajatella mukailevan opettajaansa Platonia, jonka mukaan hyveellisyys itsessään on riittävä tekemään ihmisen onnelliseksi. Vaikka hyvettä, älykkyyttä ja mielihyvää ei pidettäisikään esimerkkeinä hyvin toimimisesta, ne ovat kuitenkin sen oleellisia puolia. Täten voidaan sanoa, että me toimimme hyvin niiden kautta.[16]
Merkittävä idea Aristoteleen ajattelussa hyveellisyyden harjoittamiseen liittyen on ajatus toiminnasta kahden ääripään välillä: liiallisuuden ja riittämättömyyden. Tämä tunnettaan nykyisin paremmin termillä kultainen keskitie. Hyve on jonkin piirteen ääripäiden välissä, jotka molemmat ovat puolestaan paheita. Jos esimerkiksi ajattelemme rohkeutta, on rohkeuden puute pelkuruutta ja liiallinen rohkeus taas holtittomuutta. Hyve osoittaa siis jälleen Aristoteleen puoltamaa järkeilyä ja ajattelua, jonka perusteena yksilö myös osaa toimia oikein ja hyveellisesti. Rohkeutta vaativassa tilanteessa pelkuri on saattanut helposti ajatella liikaa erilaisia vaaroja ja uhkia, mikä estää häntä toimimasta. Vastaavasti uhkarohkea henkilö on ajatellut liian vähän tilanteen muodostamaa vaaraa, ja toimii ajattelemattomasti. Rohkea ihminen puolestaan tunnistaa vaarallisen tilanteen uhkat, mutta tekee lopulta tietoisen päätöksen toimia tilanteessa parhaan kykynsä mukaan.
Platonin Valtiossa ihanteellinen yhteiskunta on muodostettu siten, että se tarjoaa otolliset ulkoiset olosuhteet kansalaistensa hyveellisyydelle. Yhtä lailla Nikomakhoksen etiikassa Aristoteles toteaa, että onnellisuus on mahdollista ainoastaan yhteiskunnassa, ja täten hyveelliset ihmiset eivät tavoittele hyviä asioita ainoastaan itselleen vaan myös muille.[17] Platonin tavoin Aristoteles ajatteli kasvatuksella ja koulutuksella olevan tärkeä rooli hyveiden omaksumisessa: ei riitä, että yksilö ainoastaan toimii hyveellisesti, vaan hänen täytyy myös tietää toimivansa hyveellisesti ja toimia tämän tiedon valossa tarkoituksellisesti ja varmuudella.[18] Kuten jo aiemmin todettiin, yksilö oppii hyveellisyyttä todistamalla muiden hyveellisyyttä ja jäljittelemällä tätä. Eudaimonian kohdalla Aristoteles oli omassa näkemyksessään vielä jyrkempi: hänen mukaansa eudaimonia on hyveen toteutumista ja täydellistä käyttöä – ei ehdollisesti vaan absoluuttisesti.[19] Samalla Aristoteles kuitenkin hyväksyi ajatuksen siitä, että ulkoiset hyvät toimivat edellytyksenä hyvin toimiselle sen resursseina ja työkaluina.[20] Tällaisiksi asioiksi Aristoteles laski muun muassa ystävät, vaurauden ja vallan. Hän ajatteli, että esimerkiksi ystävättömällä, vallattomalla, heikolla tai rumalla ihmisellä ei ole niin paljon mahdollisuuksiapitkäaikaiseen hyveelliseen toimintaan. Jossain määrin hyveellisyyteen ja onnellisuuteen tarvitaan siis myös hyvää onnea. Aristoteles ei kuitenkaan väitä, etteikö ihmisen tulisi pyrkiä hyveellisyyteen huonoissakin olosuhteissa, koska itse hyveellinen toiminta ei ole sattuman varassa.[21]
Aristoteles hylkäsi mielihyvän ja varallisuuden onnellisuuden lopullisina muotoina[22] ja suosi sen sijaan älyllistä mietiskelyä.[23] Aristoteleen teleologisessa ajattelussa, jokaisella asialla ja olennolla on jokin funktio, jota tämä tietyn kyvyn tai kykyjen avulla toteuttaa. Ihmisillä tuo ominainen ja luontainen funktio on kyky sekä järjelliseen pohdintaan että moraaliseen toimintaan. Aristoteleen maailmassa nämä kyvyt tietenkin kuuluivat myös jumalille. Täten ihminen on parhaimmillaan, kun hän tavoittelee korkeinta mahdollista järkeilyä, joka oli Aristoteleelle theoriaa eli suomeksi älyllistä pohdintaa.[24] Toisaalta sekä Platonin että Aristoteleen kohdalla olisi liian yksinkertaistavaa puhua ainoastaan moraalisista hyveistä, joita voidaan kuvailla myös luonteen hyveiksi. Sen sijaa molemmat katsoivat, että oli olemassa myös älyllisiä hyveitä eli järjen hyveitä. Näihin Aristoteles laski viisauden, teknisen tiedon ja intuitiivisen järjen. Moraaliset hyveet viittasivat puolestaan enemmänkin luonteenpiirteisiin, jotka mahdollistavat hyväksi ihmiseksi tulemisen, ja näihin lukeutuu rohkeus, maltillisuus, itsehillintä, vaatimattomuus, nöyryys, anteliaisuus, ystävällisyys, totuudenmukaisuus, rehellisyys ja oikeus.[25] Platonilla viisaus oli yksi kardinaalisista hyveistä, jotka olivat samat kuin Aristoteleella, mutta Aristoteles erotti viisaudesta kaksi erillistä hyvettä: teoreettisen (sofia tai episteme) ja käytännön (phronesis) viisauden. Käytännön viisaus on suoraan kytköksissä toimintaan (praksis), kun taas teoreettinen viisaus voidaan tulkita älylliseksi mietiskelyksi, jolla ei ole yhtä selkeää päämäärää. Jälkimmäinen voidaankin tulkita älylliseksi harjoitteeksi, filosofiaksi, joka on itseisarvoisesti hyve ja edistää onnellisuutta.[26] Kuitenkin voidaan sanoa, että Aristoteleen ajattelussa sekä ”oikea” halu (eli myönteiset tunteet oikeaa toimintaa kohtaan) ja ”oikea” järki ovat molemmat yhdessä perusedellytyksiä hyvien eettisten päätösten tekemisessä.[27] Mietiskely yhdistyy Aristoteleen filosofiassa muihin eudaimonian muodostaviin osiin elämässä, joita tavoitellaan onnellisuuden takia. Teoreettisella viisaudella on kuitenkin enemmän yhteistä onnellisuuden kanssa, koska sitä ei tavoitella minkään muun päämäärän takia. Täten mietiskely on enemmän päämäärä itsessään kuin muut onnellisuuden osatekijät ja täten se on myös läheisempää sukua eudaimonialle.[28]
Lopuksi
Aristoteleen vaikutuksen eurooppalaiseen ajatteluun voidaan väittää olevan johdonmukaisempi kuin Platonilla. Täten ajatellessamme Aristoteleen ajattelun käyttökelpoisuutta nykyajan kannalta meidän ei tarvitse käyttää yhtä paljon luovaa ajattelua kuin Platonin kohdalla, vaan voimme halutessamme hahmotella historiallisia vaikutussuhteita, joita Aristoteleella on ollut tähän päivään asti. Näiden läpi käyminen tämän tekstin yhteydessä olisi kuitenkin liian iso projekti, ja tässä kohtaa riittänee mainittavan, että Aristoteleen etiikka on vaikuttanut muun muassa Karl Marxin ajatteluun[29], Martha Nussbaumin oikeudenmukaisuusteorian kehitykseen[30] kuin myös moderniin hyve-etiikkaan[31]. Myöskään Aristoteleen etiikkaan ei tulisi suhtautua kritiikittömästi, mutta kuitenkin samoin kuin Platonin kohdalla haluan keskittyä tässä tekstissä näiden ajattelijoiden filosofian rakentaviin ja käyttökelpoisiin puoliin. Yhtä lailla myös Aristoteleen ideoiden hyödyntäminen nykyajassa vaatii tietynlaista uudelleentulkintaa ja soveltamista. Tähän jälkimmäiseen hankkeeseen keskityn vielä pikaisesti tämän tekstin yhteydessä.
Aristoteles katsoi, että ihmisen tulisi toimia hyveellisesti sen sisäisen itseisarvon takia eikä jonkinlaisten palkintojen toivossa. Nykyään ajatusta voidaan kehittää siihen suuntaan, että yksilön moraalinen tinkimättömyys voi olla lopulta palkitsevaa, jos se toimii myönteisenä mallina ja esimerkkinä yhteiskunnassa. Sen voidaan katsoa olevan riittävä ”palkinto”, jossa oma toiminta inspiroi muitakin toimimaan oikein. Aristoteleen ajattelua seuraten meidän tulisi toimia hyvinä roolimalleina omille lähisukulaisillemme ja muille yhteisömme jäsenille. Oikein ja ennen kaikkea oikeudenmukaisesti toimimista ei tulisi kuitenkaan sitoa ensisijaisesti hyötyajatteluun. Sen sijaan meidän tulisi toimia ”hyveellisesti” sen itseisarvo takia, mutta myös koska haluamme elämää paremmassa ja oikeudenmukaisemmassa maailmassa. Nykyisin erityisesti sosiaalisen median ja populismin myötä hyveellistä toimintaa varjostaa myös niin kutsuttu hyvesignalointi. Tällä tarkoitetaan toimintaa, jolla toimija ilmaisee yhteiskunnallisia tai poliittisia mielipiteitä siinä toivossa, että hän näyttäytyy vastaanottajan silmissä hyvänä ihmisenä.[32] Lienee selvää, ettei tällaisella toiminnalla olisi ollut sijaa Aristoteleen ajattelussa. Meidän tulisikin vaatia erityisesti julkisten hahmojen toimivan hyveellisesti sen itsensä takia pelkän ’signaloimisen’ sijasta ja näyttää täten hyvää esimerkkiä muille.
Kultaista keskitietä voidaan pitää edelleen jonkinlaisena ajattomana ihanteena ja ohjenuorana. Samalla alati monimutkaistuvassa maailmassa on syytä kysyä, millaiset tosiasialliset mahdollisuudet yksilöllä on punnita aina kussakin tilanteessa asioiden eri puolia eettisen päätöksenteon kannalta.[33] Aristoteleen kultainen keskitie ei ole käytännöllinen ohjekirja vaan pikemminkin hyveellinen ihannetapa ajatella kriittisesti tosielämän tilanteita.[34] Silti kultaisella keskitiellä voi olla äärimmäisyyksien ja ylettömyyksien aikakaudella merkitystä. Erityisesti kun ajattelemme nykyisiä ympäristökriisejä syväekologisesta ja vahvan kestävyyden näkökulmasta, voimme todeta, että rikkaiden maiden kokonaiskulutusta tulee vähentää samalla kun köyhimpien maiden elintasoa kasvatetaan. Yksi kultaisen keskitien mukainen keino tähän olisi muun muassa nykyisen varallisuuden uusjako. Näitä teemoja olen käsitellyt aiemmin tässä blogissa käsitellessäni ekologista lähestymistapaa ilmastonmuutokseen.[35]
Sekä Platon että Aristoteles tuntuivat katsovan, että eudaimonia tai onnellisuus on inhimillisen toiminnan lopullinen päämäärä.[36] Ei ole tarkoituksenmukaista keskittyä tässä siihen, mitä onnellisuus tarkoitti käytännössä näille antiikin ajattelijoille. On aiheellista myös pohtia sitä, onko onnellisuus edes paras käännös kreikankielisestä eudaimonia konseptista.[37] Tarkemmaksi käännökseksi aiemmin mainittujen ’hyvin pärjäämisen’ ja ’hyvin elämisen’ rinnalle on ehdotettu esimerkiksi ’parasta mahdollista elämää’.[38] Käännösongelmien sijaan voimme pohtia, mitä onnellisuus tarkoittaa meille, ja onko se tavoiteltava päämäärä yhteiskunnallisessa mielessä.
Aristotelesta, samoin kuin jo aiemmin Platonia, seuraten voimme vaatia, että yhteiskunta tarjoaa parhaimmat mahdolliset puitteet, joissa yksilö voi tavoitella todellista ja pitkäkestoista onnellisuutta – varsinkin jos tämä ymmärretään kokonaisvaltaisemmin parhaimpana mahdollisena elämänä. Se ei tarkoita hetkellisiä mielihyvien ja himojen tyydytystä, jotka voivat hetkellisesti parantaa ihmisen elämää, mutta eivät kuitenkaan ole riittäviä onnellisuudelle. Niin kuin Aristoteles itse sanoo ”ei yksi pääsky kesää tee, eikä yksi hieno päivä. Samoin yksi päivä tai hetki onnellisuutta ei tee ihmisestä äärimmäisen siunattua tai onnellista”.[39] Toisin kuin Platon, joka katsoi onnellisuuden olevan elinikäinen päämäärä ja saavutus, Aristoteles eroaa ajattelussaan hiukan tässä kohtaa: eudaimonia ei ole hänelle elinikäisen pyrkimyksen lopputulema, ei jotain, jota odottaa kuin tyydyttävää elämää. Sen sijaan se voi olla itse elämä: läpeensä miellyttävää ja kannattavaa.[40] Samoin politiikkojen ja päätöksentekijöiden ei tulisi antaa mahdollisesti tyhjiä lupauksia siitä, että esimerkiksi huonoimmassa asemassa olevien oloja parannetaan joskus tulevaisuudessa; yhteiskunnan tulisi huolehtia ihmisistä siten, että heidän elämänsä olisi nyt mahdollisimman miellyttävää ja ennen kaikkea elämisen arvoista. Niin kuin jo Platonin kohdalla voimme todeta tämän käytännössä tarkoittavan esimerkiksi perustarpeiden tyydyttämistä tai inhimillisten toimintakykyjen turvaamista, jotka ovat arvokkaan ihmiselämän edellytyksiä.
Vaikka onnellisuutta voidaan edelleen perustellusti pitää hyvän elämän mittarina samoin kuin sille ulkoiset olosuhteet tarjoavaa yhteiskuntaa hyvänä, on aiheellista olla myös kriittinen; onko konsepti käyttökelpoisin idea Platonilta ja Aristoteleelta, kun tavoittelemme parempaa maailmaa ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia? Kysymykseen on helppo vastata myönteisesti, jos ymmärrämme erityisesti Aristoteleen kohdalla eudaimonian tarkoittaneen parasta mahdollista elämää. Platonin ja Aristoteleen kohdalla on kuitenkin noussut esille toinenkin konsepti, joka voi olla vielä tärkeämpi oikeudenmukaisuutta tavoiteltaessa; näissä kahdessa tekstissä olen sivunnut monet kerrat hyveitä, hyveellisyyttä ja hyve-etiikkaa. Näistä jälkimmäinen on vanhimpia eettisiä teorioita niin länsimaisissa kuin ei-länsimaisissa perinteissä, joista esille voidaan nostaa erityisesti kiinalainen filosofia ja sen parista Konfutse.[41] Samoin hyve-etiikka oli keskeinen konsepti kristillisessä moraaliteologiassa ja juutalaisessa filosofiassa keskiajalla.[42] Hyve-etiikka vaikuttaakin konseptilta, joka on oikeudenmukaisuusajattelun historiassa inklusiivisempi sen piiriin kuuluessa myös eurosentrisen valtakulttuurin ulkopuolisia filosofioita. Tutkiessamme oikeudenmukaisuuden historiaa, meidän on hyvä kysyä, onko hyve-etiikka jotain sellaista, jossa on oikeudenmukaisuuden kannalta jotain universaalia ja ajatonta. Mikäli vastaus on kyllä, tulee meidän tunnustaa sen potentiaali tavoitellessamme globaalisti oikeudenmukaista maailmaa.
LÄHTEET:
Ackrill, J.: Aristotle on Eudaimonia. Teoksessa Essays on Plato and Aristotle. Toimittanut Ackrill, J. 1974.
Aristoteles:
- Eudemian Ethics. Teoksessa Aristotle’s Works. Volume XX. Athenian Constitution. Eudemian Ethics. Virtues and Vices. Loeb Classical Library 285. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.
- Nikomakhoksen etiikka. (Ethica Nicomachea.) Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. 2. tarkistettu painos. (1. painos 1989.) Teokset 7. Helsinki: Gaudeamus, 2005.
- Politiikka. (Politica.) Suomentanut A. M. Anttila. Selitykset laatinut Juha Sihvola. Teokset 8. Helsinki: Gaudeamus, 1991.
- Retoriikka. Runousoppi. (Rhetorica. Poetica.) Suomentaneet Paavo Hohti, Päivi Myllykoski (Retoriikka) ja Paavo Hohti (Runousoppi). Selitykset laatinut Juha Sihvola. Teokset 9. Classica-sarja. Helsinki: Gaudeamus, 1997.
Kraut, R.: Aristotle’s ethics. The Stanford Encyclopedia of Philosophy, 2022.
http://plato.stanford.edu/entries/Aristotle-ethics
McCarthy, G. E.: Marx and the Ancients. Classical Ethics, Social Justice, and Nineteenth-Century Political Economy. Savage, MD: Rowman & Littlefield, 1990.
Moran, J.: Aristotle on ’eudaimonia’ (happiness). Think Spring 2018.
Murphy, P. E.: Character and virtue ethics in international marketing: An agenda for managers, researchers and educators. Journal of Business Ethics, 18(1), 107–124, 1999.
Nussbaum, M. C.: Virtue ethics: A misleading category? The Journal of Ethics, 3, 163–201, 1999.
Papouli, E.: Aristotle’s virtue ethics as a conceptual framework for the study and practice of social work in modern times. European Journal of Social Work
2019, VOL. 22, NO. 6, 921–934.
Price, A.W. Virtue and Reason in Plato and Aristotle. Oxford: Oxford University Press, 2011.
Russell, D. C.: Introduction: Virtue ethics to modern moral philosophy. In D. C. Russell (Ed.), The cambridge companion to virtue ethics (pp. 1–6). Cambridge: Cambridge University Press, 2013.
Virtue signalling. Oxford Learner’s Dictionaries. Oxford University Press.
https://www.oxfordlearnersdictionaries.com/definition/english/virtue-signalling?q=virtue+signaling
[1] Ackrill 1974, 179
[2] Murphy 1999, 109
[3] Arist.Eth.Nic. I.4 1095a18–20
[4] Moran 2018
[5] Price 2011, 34
[6] Arist.Eth.Eud.I.2 1214b26–7
[7] Arist.Rh.I.5 1360b6–7
[8] Ackrill 1974, 19
[9] Price 2011, 36-7
[10] Arist.Eth.Nic. I.7 1097a33
[11] Ackrill 1974, 187
[12] Arist.Eth.Eud. I.12 1102a3–4
[13] Price 2011, 41
[14] Arist.Eth.Nic. I7 1097b2-5
[15] Price 2011, 44
[16] Price 2011, 45
[17] Papouli 2009
[18] Arist.Eth.Nic. 1105b
[19] Arist.Pol. 1332a7–10
[20] Price 2011, 60
[21] Kraut 2022
[22] McCarthy 1990, 60
[23] Price 2011, 47
[24] Moran 2018
[25] Papouli 2009
[26] Price 2011, 71
[27] Papouli 2009
[28] Price 2011, 76
[29] McCarthy 1990
[30] Nussbaum 1999
[31] Papouli 2009
[32] virtue signaling, Oxford Learner’s Dictionaries
[33] Papouli 2009
[34] Kraut 2022
[35] Lahtinen 2023
[36] Price 2011, 80
[37] Moran 2018
[38] Ackrill 1974, 189
[39] Arist.Eth.Nic. I.7 1098a18–20
[40] Ackrill 1974, 184
[41] Russell 2013
[42] Papouli 2009
