Petri Lahtinen
Johdanto
Muinaiskreikkalainen sana eudaimonia (εὐδαιμονία) tarkoittaa hyvinvointia, onnekkuutta, vaurautta ja onnellisuutta[1], ja se on osa kreikkalaisten filosofien Platonin ja Aristoteleen oikeudenmukaisuuden ja hyvän yhteiskunnan filosofiaa. Tässä tekstissä tarkastelen, miten eudaimonian käsite kytkeytyy osaksi oikeudenmukaisuutta ja hyvää elämää Platonin dialogeissa. Lopuksi kysyn vielä, miten kyseinen käsite on yhä käyttökelpoinen nykypäivän kontekstissa tavoitellessamme yhteiskuntaa, jota määrittää yksilöiden merkityksellinen elämä ja hyvinvointi. Seuraavassa blogitekstissä lähestyn samaa aihetta Aristoteleen filosofian kautta ja hahmottelen, voidaanko Platonin ja Aristoteleen ajatuksista muodostaa käyttökelpoista synteesiä nykyajan kannalta.
On ensi alkuun syytä huomioida, ettei Platon missään dialogissaan tarjoa tarkkaa määritelmää eudaimonialle. Tämän lisäksi hyvän ja hyveiden käsitykset muuttuvat, kehittyvät ja vaihtelevat dialogien välillä. Tästä syystä tämä teksti lähtee jäljittämään onnellisuuden käsitettä tarkastelemalla Platonin dialogeja kronologisessa järjestyksessä. Dialogit itsessään ovat olleet – ja ovat yhä – modernin tutkimuksen parissa kiisteltyjä tuotoksia; erityisesti niiden sisällön suhde Platonin omaan ajatteluun on kiivaan väittelyn aihe. Kärjistäen sanottuna Platon-tutkijat jakautuvat neljään leiriin: ensimmäinen ryhmä uskoo dialogien muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden, toinen ryhmä tulkitsee Platonin muokanneen filosofiaansa uudelleen dialogiensa varrella, kun taas kolmas tulkinta katsoo dialogien ilmentävän Platonin filosofian luontevaa kehitystä.[2] Viimeiseksi on mainittava hajanainen ryhmä tutkijoita, jotka uskovat Platonin dialogien edustavan jonkin asteista eksoteerista puolta Platonin filosofiasta, kun taas tämän filosofian ”kova ydin” oli tarkoitettu esoteeriseksi. Tämän tekstin yhteydessä ei ole tarkoituksenmukaista tarkastella tätä tutkimusongelmaa sen tarkemmin. Sen sijaan pääpaino on keskittyä ennen kaikkea edelleen käyttökelpoisiin puoliin Platonin ajattelussa, jotka voivat auttaa meitä paremman maailman tavoittelussa yhä tänä päivänä.
Varhaiset dialogit
Platonin Lysias-dialogissa tarkastellaan sitä, kuinka miellyttävät asiat ovat miellyttäviä jonkin niiden takana olevan tavoitteen vuoksi. Tavoite itsessään voidaan puolestaan tulkita mieluisaksi, koska senkin takana on jokin toinen miellyttävä asia. Välttääkseen loputtoman regression Sokrates ehdottaa dialogissa, että on oltava jokin perimmäinen kohta, ”josta ei enää johda tietä mihinkään uuteen mieluisaan asiaan, vaan jossa on saavutettu jonkinlainen perusmieluinen, jonka voimme nimetä tavoitteeksi kaikissa niissä tilanteissa, missä jokin asia on mieluinen”.[3] Sokrateen etsimän niin sanotusti viimeisen hyvän, jota ei enää tavoitella jonkun toisen, suuremman hyvän toivossa, voidaan A.W. Pricen mukaan epäsuorasti ajatella olevan eudaimonia.[4] Toisaalta tuoksi perimmäiseksi periaatteeksi voidaan myös ymmärtää vielä laajemmin hyvän periaate.[5] Vaikka dialogissa ei yksiselitteisesti identifioida viimeistä periaatetta, katkelman keskittyminen yksilön kannalta mieluisiin asioihin puoltaa tulkintaa eudaimoniasta eli tässä tapauksessa jonkinlaisesta kokonaisvaltaisesta onnellisuudesta. Sen sijaan dialogissa Gorgias eudaimonia mainitaan suoraan ja tällöin se yhdistetään hyveisiin – toinen käsite, joka on keskeinen Platonin oikeudenmukaisuusajattelussa:
”Järkevän miehen velvollisuus ei ole tavoitella tai karttaa sitä mitä hänen pitää, oli se sitten asioita tai ihmisiä, nautintoja tai tuskia, ja hänen on kannettava kärsivällisesti se mikä hänen kannettavakseen tulee. Tästä seuraa väistämättä, että järkevä ihminen, jonka totesimme olevan oikeudenmukainen, rohkea ja hurskas, myös on täydellisen hyvä ihminen, joka tekee hyvin ja kauniisti kaiken minkä tekee. Se joka tekee hyvää on autuas ja onnellinen.”[6]
Luonnehdinta antaa siis ymmärtää, että hyvä ihminen noudattaa muun muassa oikeudenmukaisuuden, rohkeuden ja hurskauden hyveitä, mikä puolestaan tekee tällaisesta ihmisestä itsessään autuaan ja onnellisen (εὐδαίμων). Vaikka tämän tekstin puitteissa ei ole mahdollista syventyä tarkemmin hyveen käsitteeseen Platonin dialogeissa, muutama tärkeä huomio niistä on kuitenkin hyvä esittää. Platonin ensimmäisiin dialogeihin viitataan paikoin myös sokraattisina dialogeina, koska niissä Platonin opettaja Sokrates tarkastelee usein yksittäisiä hyveitä. Hyvin yleinen rakenne dialogeille on se, että joku dialogissa esiintyvä hahmo esittää oman määritelmänsä jostain hyveestä, jonka pohjalta Sokrates ja muut hahmot keskustelevat aiheesta. Lopputuloksena on lähes aina niin sanotun aporian tila eli ratkaisematon umpikuja, johon Platon ei tarjoa ilmeisiä vastauksia tai etenemisvaihtoehtoja. Esimerkiksi dialogi Euthyfron yrittää määritellä hurskauden, Kharmides kohtuullisuuden ja Lakhes urhoollisuuden. Sokraattisten dialogien tarkoitus vaikuttaa olleen osoittaa, kuinka monet yleisesti hyväksytyt määritelmät ja argumentaatiot paljastuvat monin paikoin puutteellisiksi ja vajavaisiksi lähemmässä tarkastelussa. Kuten sanottu, dialogit päättyvät ratkaisemattomaan umpikujaan. Tämä saa miettimään, oliko Platonilla itsellään vastauksia puutteellisten määritelmien tilalle, vai oliko dialogien tarkoitus toimia Platonin oppilaiden keskuudessa keskusteluun johdattelevana opetustyökaluna. Hyveitä käsittelevässä dialogissa Menon todetaankin osuvasti hämmennyksen olevan välivaihe matkalla kohti tietoa.[7] Platon tuskin piti aporiaa lopullisena päämääränä, koska häntä ei voida pitää moraalinihilistinä taikka skeptikkona.[8]
Edellä mainituista dialogeista voidaan päätellä, etteivät yksinkertaistavat ja yleispätevät määritelmät hyveistä ole riittäviä.[9] Tästä huolimatta dialogissa Protagoras nimikkohahmon keskeinen väite on, että oikeudenmukaisuutta voidaan opettaa ihmisille joko kasvatuksen tai rangaistuksen kautta. Protagoras esittää myös paljon keskustelua herättäneen ajatuksen, että jos ihminen tietää mikä on hyvää ja mikä pahaa, hän ei koskaan tee pahaa. Sokrates osoittaa jälleen tällaisen ajattelun yksinkertaistavuuden ja lopulta hän yhdessä Protagoraan kanssa päätyy lopputulemaan, että hyve on tiedon tai viisauden muoto. Epäselväksi kuitenkin jää, millaisen viisauden muodoksi hyve tulisi ymmärtää, ja ennen kaikkea miten sitä voidaan opettaa. Dialogissa Lakhes käy selväksi, että esimerkiksi rohkeuden hyveen kohdalla pelkkä tieto tai viisaus siihen liittyen ei riitä.[10] Platon kehitti tätä ajatusta pidemmälle dialogissa Kharmides, jossa maltillisuuden ja kohtuullisuuden hyvettä tarkasteltaessa esitetään tämän kyseisen hyveen koostuvan toisaalta tyynestä itsehillinnästä[11] ja toisaalta itsetuntemuksesta[12]. Varhaisista dialogeista saakin sellaisen kuvan, että yksittäiset hyveet vaativat älyllisen ulottuvuuden lisäksi jonkinlaista käytännön kokemusta. Osa tutkijoista uskookin, että Platonin varhaiset dialogit vihjaavat jo Platonin ideaopin suuntaan siltä osin, että hän ei tyytynyt yksittäisiin määritelmiin hyveistä.[13] Sen sijaan Platonilla vaikuttanee olleen alusta asti projektinaan etsiä jonkinlaista transsendentaalista hyvän ominaisuutta tai piirrettä, joka ylittää arkisen ja maallisen kokemuksen.
Keskidialogit
Yleisesti oikeudenmukaisuus mielletään lähtemättömäksi osaksi yhteiskunnallista todellisuutta ja olemista, ja tältä osin Platonin tärkein keskidialogi on Valtio. Ratkaisemattoman umpikujan sijasta dialogi kasvaa kymmenen kirjan mittaiseksi tutkielmaksi, jossa pyritään muun muassa löytämään poliittinen ja psykologinen ratkaisu oikeudenmukaisuuden ongelmalle. Tämän takia kyseistä teosta, jota vielä nykyiselläänkin pidetään yleisesti keskeisimpänä Platonin dialogeista, on syytä tarkastella tarkemmin. Valtion lähtökohtana on, että järjestäytynyt yhteiskunta – Platonin aikana kaupunkivaltio eli polis – ja sen muodostuminen paljastavat myös oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden alkuperän[14]; yhteiskunta järjestäytyy, koska ihmisillä on lukuisia yhteisiä tarpeita, joiden tyydyttäminen on helpompaa kollektiivisesti kuin omavaraisesti. Täten Valtiossa esitetty oikeudenmukaisuus on sosiaalista oikeudenmukaisuutta, joka keskittyy eri tapoihin jakaa käytössä olevat voimavarat ja resurssit.
Ihmisten ollessa tarpeiltaan ja kyvyiltään erilaisia Valtio puoltaa ratkaisua, jossa yksilö suorittaa tälle yhtä luontaista yhteiskunnallista roolia.[15] Tämä rooli on myös vahvasti sidoksissa eudaimoniaan, sillä Valtiossa esitetyn näkemyksen mukaan ihminen on onnellinen saadessaan toteuttaa luonnollisia kykyjään ja tarkoitustaan yhteiskunnassa. Mallissa yksilö on osa kansaa, jonka kollektiivinen päämäärä on ylläpitää yhteiskuntaa, sen järjestystä ja hyvinvointia. Järjestyksen pilareina toimivat myös yhteiskunnan kannalta ”kardinaaliset hyveet”: viisaus, rohkeus, maltillisuus ja oikeudenmukaisuus. Platon ei vieläkään tarjoa Sokrateen suun kautta kunnollista määritelmää oikeudenmukaisuudelle, vaan lukijan täytyy muodostaa siitä oma käsityksensä muiden hyveiden ja poissulkevan määrittelyn kautta.[16] Lähimmäksi oikeudenmukaisuuden määritelmää päästään Sokrateen sanoessa, että jokaisen kansalaisen tulisi pitää huoli omasta roolistaan eikä puuttua muiden rooleihin.[17] Epäselväksi tässä kohtaa kuitenkin jää se, miten oikeudenmukaisuus eroaa vaikkapa maltillisuudesta. Voidaan ajatella, että oikeus ymmärrettynä ”omaan rooliin pidättäytymisenä” on maltillisuutta aktiivisempi henkinen tila, jonka tarkoitus yltää myös siihen, että ”yhdelläkään kansalaisella ei ole sitä, mikä kuuluu toiselle eikä häneltä myöskään evätä sitä, mikä hänelle kuuluu”.[18] Sokrates ei kuitenkaan tarkenna oikeudenmukaisuuden ja maltillisuuden luonteita pidemmälle. Täten Platonin Valtiossa näiden kahden yhteiskunnallisen hyveen välinen raja vaikuttaa häilyväiseltä. Voidaan argumentoida, että yhteiskunnassa kokonaisvaltainen onnellisuus koostuu yksityisen elämän maltillisuudesta sekä julkisen elämän oikeudenmukaisuudesta.[19] Tähän voidaan lisätä ajatus, että yhteiskunnallisessa kontekstissa hyveet eivät enää rajoitu tietoon ja ymmärrykseen, vaan niihin sisältyy myös oikeat uskomukset sekä sopusoinnun ja suostuvuuden asenteet.[20] Valtiossa tarkastellaan myös hyvin järjestäytynyttä yksilön sielua[21] ja mikro-makrokosmos-analogian kautta, jota ilmenee myös muissa Platonin dialogeissa, voidaan päätellä oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa vallitsevan järjestyksen ja sopusoinnun periaatteet.
Valtiossa sekä Laeissa sosiaalisuuden ja ennen kaikkea koulutuksen tehtävänä on herättää yksilöissä viehätys hyvettä kohtaan ja inhoa pahetta kohtaan. Valtiossa vaikuttaa esiintyvän päättelyketju, jonka mukaan jokaisella olennolla on oma toimintonsa tai tehtävänsä. Jos yksittäinen olento toteuttaa tätä toimintoa tai tehtävää hyvin, itse olentokin pärjää hyvin. Elävälle olennolle hyvin pärjääminen tarkoittaa samaa kuin hyvin eläminen ja hyvin eläminen puolestaan samaa kuin onnellisena eläminen.[22] Toiminto itsessään vaatii kuitenkin rinnalleen hyvettä, joka mahdollistaa tuon toiminnon toteuttamisen hyvin.[23] Platon saattoi ajatella, etteivät hänen lukijansa ymmärtäisi täydellisesti koulutuksen valtaa tai tärkeyttä luonteen kehityksessä, ellei heille tarjota hyvää esimerkkiä; tätä tarkoitusta varten ihanteellinen valtio on olemassa.[24] Sen sijaan hyveiden ja hyvän pohdinta niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta jää lopulta hallitsijoina toimivien filosofien vastuuksi – yhteiskunnallinen rooli, johon yksilöt valmistellaan tarkan seulonnan, kasvatuksen ja koulutuksen lopputuloksena.[25] Platonin Valtion ideologisena pohjana on hyveellisyys, mikä tämän filosofiassa johtaa onnelliseen ja hyvinvoivaan valtioon. Yhtä lailla hyveellisesti toimivat ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja oikeudenmukaiset ihmiset puolestaan onnellisia.[26] Valtion tehtävänä onkin tarjota suotuisat ulkoiset puitteet hyveellisyyden ja onnellisuuden kukoistamiselle.[27]
Myöhäiset dialogit
Jos Valtiossa esitettiin ajatus, että eudaimoniaa tavoitellaan toteuttamalla luontaisia kykyjään ja täyttämällä yhteiskunnallinen roolinsa, myöhäisissä dialogeissa onnellisuuden tavoittelu muuttuu enemmän metafyysiseksi tehtäväksi. Dialogissa Pidot Sokrates väittää rakkauden olevan halua kauniiseen ja hyvään[28], joiden tavoittelu ilmentää halua olla onnellinen.[29] Yksilö ei löydä enää omaa täyttymystään toimimalla hyveellisenä kansalaisena harmonisessa yhteiskunnassa, vaan tämä tavoittelee koko ajan korkeampaa ja parempaa. Yksilön ei silti tarvitse yksin olla tässä pyrkimyksessään, vaan hän voi jakaa päämääränsä toisten sukulaissielujen kanssa.[30] Pidoissa onnellisuuden keskeisyys käy erityisesti ilmi Sokrateen ja Diotiman keskustelussa:
”Kuvittele sitten, että joku vaihtaisi sanan ’kaunis’ sanaan ’hyvä’ ja kysyisi näin: ’Sokrates, jos ihminen rakastaa hyvää, mitä hän oikein silloin haluaa?’”
– Sanoin, että hän haluaa sitä itselleen.
”Entä miten käy ihmisen, joka saa hyvän itselleen?”
”Tuohon minun on jo helpompi vastata. Hänestä tulee onnellinen.”
”Onnelliset siis ovat onnellisia pelkästään siksi, että ovat saaneet hyvän itselleen, eikä ole enää tarvis kysyä, miksi joku tahtoo tulla onnelliseksi. Olemme saaneet lopullisen vastauksen, vai mitä?”
”Niin juuri,” minä vastasin.[31]
On kuitenkin syytä olettaa, että hyvän omaamisen ja onnellisena olemisen välille tulisi tehdä erotus. Onnellisena oleminen tulisikin nähdä viimeisenä päämääränä, jota pelkkä hyvän omaaminen ei ole vaan pelkästään keino saavuttaa tuo lopullinen onnellisena olemisen päämäärä.[32] Tässä kohtaa on aiheellista kysyä, mitä ovat sitten noita hyviä asioita, joita saavuttamalla ihminen voi tavoitella onnellisuutta. Dialogissa Menon nimikkohahmo luettelee hyvää olevan sellaisten asioiden kuten terveys, rikkaus, kunnianosoitukset ja valtion virkoihin pääseminen. Kuitenkin erityisesti rikkauksien hankinnassa painotetaan sitä, että sen tulisi tapahtua hyveellisesti eli tässä tapauksessa oikeudenmukaisesti, järkevästi ja kunniallisesti.[33]Dialogissa Euthydemos Sokrates huomauttaa, ettei pelkkä hyvän omistaminen tee vielä onnelliseksi vaan hyvää tulee käyttää ja sitä tulee käyttää oikein.[34] Samassa dialogissa Sokrates listaa enemmän hyviä asioita kuten rikkaus, terveys, kauneus, ruumiillinen hyvinvointi, jalosukuisuus, vaikutusvaltaisuus, arvostus, järkevyys, oikeudenmukaisuus, viisaus ja hyvä onni.[35] Dialogeissa hahmotellut hyvät asiat voidaan puolestaan jaotella ehdollisiin ja ehdottomiin: ehdollisilla hyvillä tarkoitetaan asioita, jotka viisaasti käytettynä edistävät onnellisuutta. Ehdottomia hyviä asioita ovat puolestaan sellaiset, joiden omaaminen edistää jo itsessään onnellisuutta, esimerkkinä viisaus.[36] Toisaalta Platonin filosofiaa on mahdollista tulkita myös siten, etteivät ehdolliset hyvät ole välttämättömiä onnellisuudelle, vaan pelkästään hyveet riittävät siihen.[37]
Yhtä lailla kuin aiemmin mainituissa dialogeissa yritetään tunnistaa hyviä asioita, määritellään Pidoissa onnellisuus tai hyvinvointi astetta tarkemmin hahmottamalla niiden koostuvan kolmesta tekijästä: ensinnäkin ihmiset pyrkivät kohti itsesäilytystä ja itsensä toteuttamista. Tämä toisekseen ilmenee ihmisten tuotoksissa ja luovuudessa. Kolmanneksi Pidoissa esitetään, että kunkin oma toiminta saa alkunsa jokaisen omasta erityisestä halusta tavoitella kaunista ja hyvää. On huomioitava, että Platonin filosofiassa Hyvällä ja Kauniilla on erilaisia muotoja ja ilmentymiä, joiden huipulla ovat transsendentaaliset Hyvän ja Kauniin ideat. Näitä ideoita on mahdollista tavoitella oman yksilöllisen toiminnan kautta, kuten Pidoissa esitetään, mutta dialogissa Faidros nostetaan esille myös ajatus yhteisestä hankkeesta; ystävät, jotka jakavat keskenään tietyn hengenheimolaisuuden, voivat yhdessä tavoitella onnellisuutta ja itsensä toteuttamista harjoittamalla filosofiaa keskenään. Tämä oli varmasti myös yksi Platonin perustaman Akatemian tarkoituksista. Dialogissa Gorgias Sokrates täsmentää edelleen että ”onnellisuus kokonaisuudessaan” on riippuvaista kasvatuksesta ja oikeudentunnosta.[38] Voidaan siis päätellä, että Platon ajatteli hyvän ja kauniin tavoittelu onnistuu yksinäänkin, mutta kokonaisvaltainen onnellisuus vaatii muiden ihmisten apua kasvatuksen ja jonkin asteisin yhteisöllisyyden kautta – oli kyse sitten sukulaissieluista tai isommasta yhteiskunnasta.
Tässä kohtaa on kuitenkin huomioitava, että metafyysisten ideoiden tavoittelun ja oikeudenmukaisuuden välinen yhteys on nykyihmisille filosofisesti haastava. Tämän tekstin yhteydessä voidaan Platonin dialogeissa esiintyneitä ajatuksia karkeasti tiivistää tältä osin toteamalla, että suurten kosmologisten sekä transsendentaalisten todellisuuksien ja arkipäiväisen materiaalisen maailmamme välillä ilmenee jo aiemmin mainittu mikro-makrokosmosanalogia. Kauneus ja Hyvä ovat tietyllä tapaa erilaisten tekijöiden ja elementtien välistä tasapainoa ja sopusuhtaisuutta eli harmoniaa. Tutkimalla ja ymmärtämällä yksittäisten asioiden kauneuden ja hyvyyden toteutumista tasapainon ja harmonian ilmentyminä ihmisen on mahdollista ulottaa tätä ymmärrystä vähitellen korkeampiin ja suurempiin asioihin. Jo dialogissa Protagoras Sokrates toteaa eräässä kohtaa, että hyve on nautinnon ja kivun mittaamista.[39] Valtiomiehessä nimeämätön elealainen vieras kehittää ajatusta pidemmälle erottelemalla kaksi mittaamisen lajia: ensimmäinen on tavanomaista, kahden toiseensa liittyvän asian mittaamista. Toista mittaamisen lajia voidaan puolestaan luonnehtia normatiiviseksi mittaukseksi, joka pyrkii määrittämään ”asianmukaisen määrän” (to metrion). Elealainen vieras jatkaa omaa argumentaatiotaan väittämällä, että kaikki hyvät teot ja tuotokset edellyttävät tätä asianmukaista eli oikeaa mittaa.[40]
Oikeudenmukaisuus ja hyvä näyttäytyvät Platonin myöhäisissä dialogeissa eri tekijöiden olemassaolona oikean mitan mukaisina ja sopusointuisina.[41] Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tämä voidaan tulkita toisaalta samana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisena, joka ilmeni jo Valtiossa, toisaalta taas tasa-arvona. Esimerkiksi dialogissa Lait esitetään, että lainsäätäjien velvollisuus on varmistaa riittävä tasapaino nautinnon ja tuskan välillä totuttamalla kansalaiset oikeanlaiseen toimintaan.[42] Jälleen kerran Platon ei kuitenkaan tarjoa dialoginsa lukijoille yksiselitteisiä vastauksia sen suhteen, miten ihmisten tulisi käsittää oikea mitta ja toteuttaa esimerkiksi yhteiskunnan kannalta oikeudenmukaista ja tasa-arvoista mittaamista käytännössä. Tämäkin kysymys jää keskusteluaiheeksi filosofeille.
Myöhäisistä dialogeista Pidoissa painotetaan onnellisuuden tavoittelun kohdalla enemmän yksilön oman ”luovan työskentelyn” harjoittamista. Dialogissa tunnistetaan se, että onnellisuuden tavoittelu vaihtelee jokaisen henkilön kohdalla siltä osin, minkälaista työtä ja työskentelyä hän kykenee harjoittamaan. Faidroksessa puolestaan painotetaan onnellisuuden tavoittelua enemmän sukulaissielujen yhteisenä hankkeena. Tässä Platon edusti oman aikansa ja kulttuurinsa ajattelua, jossa filosofit yleisesti katsoivat filosofian harjoittamisen olevan parhaimman ihmiselämän toimintaa. Näiden myöhäisemmissä dialogeissa esitettyjen ajatusten ei tarvitse olla ristiriidassa esimerkiksi Valtion kanssa, vaan niiden voidaan ajatella olevan toisiaan täydentäviä.[43]
Lopuksi
Olen tässä tekstissä keskittynyt pääasiallisesti tarkastelemaan mahdollisia myönteisiä puolia Platonin oikeudenmukaisuusajattelussa. Moniin tämän dialogeissa esitettyihin ajatuksiin aiheeseen liittyen tulisi varsinkin nykypäivän kontekstissa suhtautua kriittisesti. Olen halunnut ottaa tämän tekstin lähtökohdaksi ne dialogeista löytyvät elementit, joita voidaan edelleen lähestyä rakentavasti. Tämän takia en ole tässä tekstissä käsitellyt muun muassa Valtiossa esitettyjä yhteiskuntaluokkia. On ilmeistä, että niinkin abstrakti käsite kuin onnellisuus on vahvasti sidoksissa oman aikansa historialliseen ja kulttuurilliseen kontekstiinsa. Antiikin kokemuksia ja merkityksiä ei voida siirtää sieltä sellaisinaan niitä universalisoimatta, ja universalisoiminen väistämättä latistaa ja näivettää ne.[44] Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö antiikista ja sen ajattelusta löytyviä ideoita voisi hyödyntää ajattelun työkaluilla uusilla ja kenties yllättävillä tavoilla nykyhetkessä.
Platonin dialogeissa keskeisempiä filosofisia projekteja eudaimonian suhteen on haastaa ihmisten näkemykset hyvästä: kun ihmiset eivät ymmärrä, mikä todella on hyvää, he samalla epäonnistuvat onnellisuuden tavoittelussa. Platonin omassa ajattelussa hyveiden ja hyveellisyyden merkitys korostuvat tässä kohtaa.[45] Ehdottomat hyvät asiat kuten viisaus, joka itsessään on hyve, edesauttavat onnellisuutta. Sen sijaan ehdollisten hyvien – kuten rikkauden tai vallan – omaaminen ei vielä itsessään takaa onnellisuutta vaan ne tulee valjastaa hyveiden kautta onnellisuuden tavoitteluun. Vaikka Platonin määritelmät yksittäisistä hyveistä ja hyveellisyydestä vaihtelevat tämän dialogien välillä, yhdistää niitä perimmäinen ajatus siitä, että hyve on ainoa tai vähintäänkin vallitseva elementti ihmisen elämässä, jolla ihminen voi saavuttaa onnellisuuden.[46] Nykyisin monilla ihmisillä tuntuu yhä olevan vahvoja moraaliarvoja ja käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Tämä on peräti ”luonnollista”, sillä tutkimusten mukaan jopa ei-inhimillisillä eläimillä on kokemuksia vähintäänkin epäoikeudenmukaisuudesta.[47] Tästä huolimatta kuinka moni ihminen pysähtyy pohtimaan, mille tämän arvot ja oikeudenmukaisuuden käsitys pohjautuvat? Vaikka meillä saattaisikin olla vahvoja kokemuksia oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, valistunut ihminen vaatii myös kasvatusta ja opetusta oikeudenmukaisuudesta. Näin ollen oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvoajattelun tulisi olla merkittävä osa peruskoulujen opetussuunnitelmaa. Silti aikuisenakaan ihmisten ei tulisi tyytyä paikoilleen jämähtäneisiin ”totuuksiin”, vaan tavoitella aina suurempaa ymmärrystä ja tietoa muiden kanssa.
Valtiossa esitettyä ajatusta onnellisuudesta yksilön yhteiskunnallisen roolin toteuttamisena voidaan perustellusti pitää nykyisin vanhentuneena. 1900-luvun ranskalainen filosofi Georges Bataille kirjoitti sellaisen yhteiskunnallisen yksilön olevan vajavainen, joka typistyy orjamaiseksi välineeksi yhteiskunnalle ja kieltäytyy tulemasta kokonaiseksi. Tällä Bataille tarkoitti ihmistä, joka jää vain yhteen ammattiin ja/tai rooliin, jota määrittää juuri hyödyn tuottaminen yhteiskunnalle.[48] Tämä kritiikki on helppo ymmärtää teollistuneessa yhteiskunnassa, jossa kapitalismi pyrkii redusoimaan yksilön ainoastaan oman koneistonsa yhdeksi taloudellista lisäarvoa tuottavaksi osaksi. On vaikea kuvitella ihmisen kokevan olevansa onnellinen ainoastaan sen perusteella, että hän on taloudellisesti tuottava yhteiskunnan jäsen. Samoin kapitalistisessa yhteiskunnassa nykyajan työläinen harvoin toteuttaa omia luontaisia kykyjään ja taitojaan, koska tuotannollis-taloudellista hyötyä palvelevana persoonattomana toimijana hän on korvattavissa toisella yksilöllä, toisella koneen osalla.[49] Olemmekin siirtyneet aiemmasta hyvinvointivaltion ihanteesta työkyvyn yhteiskuntaan, jossa ihmisten olemassaolo ja oikeus hyvinvointiin ovat sidottu palkkatyön suorittamiseen ja työkyvyn osoittamiseen.[50] Oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja onnellisuuden nimissä meidän tulisikin nykyisin arvioida uudelleen, millainen on kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva yhteiskunta.
Platonin ajattelua seuraten voidaan perustellusti väittää, että yhteiskuntamme tulisi suunnitella siten, että ne tarjoavat jäsenilleen parhaimmat mahdolliset olosuhteet onnellisuuden ja hyvinvoinnin tavoittelulle. On ilmeistä, että yhteiskunnan tulisi ensinnäkin turvata jäseniensä perustarpeiden tyydytys, mistä olemme kirjoittaneet aikaisemmassa blogitekstissämme[51]. On vaikea kuvitella ihmisten olevan onnellisia yhteiskunnassa, jossa heidän hengissä säilymisen fyysisistä edellytyksistä, kuten ruosta, juomasta ja hengitysilmasta ei huolehdita. Platonia ja myös nykyaikaisempia tarveteorioita seuraten voidaan kuitenkin väittää, etteivät perustarpeiden tyydyttäminen vielä itsessään riitä onnellisuuden tavoittelulle. Esimerkiksi tunnetuimmassa tarveteoriassa eli Maslowin tarvehierarkiassa Abraham Maslow hahmotteli edellä mainittujen fysiologisten tarpeiden pohjalle turvallisuuden, yhteenkuuluvuuden, rakkauden, arvonannon ja itsensä toteuttamisen tarpeet. Samoja piirteitä löytyy myös Amartya Senin ja Martha Nussbaumin hahmottelemien inhimillisten toimintakykyjen joukosta, jotka toimivat arvokkaan ihmiselämän edellytyksinä. On helppo nähdä, kuinka nämä tarpeet rinnastuvat Platonin myöhemmissä dialogeissa esitettyihin ajatuksiin onnellisuuden tavoittelusta itsensä toteuttamisena ja yhdessä toisten sukulaissielujen kanssa toimimisena. Nyky-yhteiskunnissa perustulon kaltaisen sosiaaliturvauudistuksen myötä, jota Global Visions on ajanut alusta alkaen[52], voitaisiin ihmisten vapaa-ajan, omaehtoisuuden, itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien ja luovuuden ajatella perustellusti lisääntyvän muiden myönteisten vaikutusten rinnalla.
Platonille eudaimonia eli onnellisuus tarkoitti käytännössä samaa kuin ”hyvin pärjääminen”. Täten onnellisuus tulisikin nähdä pikemminkin elämänmittaisena saavutuksena kuin tunteena tai kokemuksena.[53] Eudaimonia itsessään ei välttämättä ole käyttökelpoinen konsepti enää nykyajassa, mutta toisaalta onnellisuutta voidaan edelleen perustellusti pitää yhtenä oikeudenmukaisen yhteiskunnan tunnuspiirteenä. Varsinkin jos ajattelemme Platonin tavoin onnellisuuden tarkoittavan hyvin pärjäämistä, meidän tulisi vaatia, että oikeudenmukaisuuden tavoittelussa varmistetaan se, että ihmiset pärjäävät hyvin elämässä. Platon saattoikin dialogeissaan koskettaa jotain sellaisia asioita, jotka ovat ihmisille universaaleja ja ajattomia ja täten myös huomionarvoisia tavoitellessamme parempaa maailmaa vielä tänäkin päivänä.
LÄHTEET:
Annas, Julia: Plato’s Ethics. Teoksessa The Oxford Handbook of Plato. Toimittanut Fine, Gail. Toinen painos. New York: Oxford University Press, 2019.
Bataille, Georges: Noidan oppipoika. Teoksessa Noidan oppipoika: kirjoituksia 1920-luvulta 1950-luvulle. Suomentanut Tiina Arppe. Gaudeamus, Helsinki 1998.
Frede, Dorothea and Lee, Mi-Kyoung: Plato’s Ethics: An Overview. In The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2023 Edition). Edited by Edward N. Zalta & Uri Nodelman.
https://plato.stanford.edu/archives/spr2023/entries/plato-ethics/
Hopper, Lydia M; Lambeth, Susan P.; Schapiro, Steven J. & Brosnan, Sarah F.: Social comparison mediates chimpanzees’ responses to loss, not frustration. Animal Cognition volume 17, pp. 1303–1311, 2014.
Kurihara, Yuji: Plato on the Ideal of Justice and Human Happiness: Return to the Cave (Republic 519e–521b). Teoksessa Socratic, Platonic and Aristotelian Studies: Essays in Honor of Gerasimos Santas. Toimittanut Anagnostopoulos, Georgios, Dordrecht: Springer, 2011.
Peltokoski, Jukka: Prekariaatti, palkitsematon elämä. Teoksessa Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta. Toimittanut Hoikkala, Tommi & Salasuo, Mikko. Nuorisotutkimusseura / Nuorisotutkimusverkosto, verkkojulkaisusarja 2006.
http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/prekaariruoska.pdf
Platon:
- Teokset: Ensimmäinen osa. Apologia; Kriton; Lakhes; Hippias (lyhyempi dialogi); Ion; Euthyfron; Kharmides; Lysis; Protagoras. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, Marianna Tyni, Kaarle Hirvonen. Helsinki: Otava, 1999.
- Teokset: Toinen osa. Gorgias. Menon. Meneksenos. Euthydemos. Kratylos. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, Pentti Saarikoski, Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 1999.
- Teokset: Kolmas osa. Faidon; Pidot; Faidros; Parmenides; Theaitetos. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila ym. Helsinki: Otava, 1999.
- Teokset: Neljäs osa. Valtio. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 1999.
- Teokset: Viides osa. Sofisti. Valtiomies. Timaios. Kritias. Filebos. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, A. M. Anttila, Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 1999.
- Teokset: Kuudes osa. Lait. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, Holger Thesleff, Tuomas Anhava ja A. M. Anttila. Helsinki: Otava, 1999.
Price, A.W. Virtue and Reason in Plato and Aristotle. Oxford: Oxford University Press, 2011
Pylkkö, Pauli: Luopumisen dialektiikka. Uuni: Taivassalo 2009.
Range, Friederike; Heucke, Silke L.; Grubera, Christina; Konza, Astrid; Hubera, Ludwig & Virányi, Zsófia: The effect of ostensive cues on dogs’ performance in a manipulative social learning task. Applied Animal Behaviour Science, Volume 120, Issues 3–4, September 2009, pp. 170-178.
Tallberg, Max: Perustulon vaikutuksista. 31.1.2022
Tallberg, Max & Lahtinen, Petri: Ihmisten perustarpeiden täyttämisen tulisi olla globaalin politiikan keskeinen tavoite. 5.10.2022
Vadén, Tere: Ajo ja jälki: filosofisia esseitä kielestä ja ajattelusta. Atena kustannus: Jyväskylä, 2000.
[1] LSJ εὐδαιμονία
[2] Frede & Lee 2023
[3] Pl.Lys.219c-d
[4] Price 2011, 10
[5] Tyni teoksessa Platon: Teokset I, 304
[6] Pl.Grg.507b-c
[7] Pl.Me.84a-b
[8] Frede & Lee 2023
[9] Frede & Lee 2023
[10] Pl.La.192a-200d
[11] Pl.Chrm.158e-160d
[12] Pl.Chrm.166e-175d
[13] Frede & Lee 2023
[14] Pl.Rep.369a
[15] Pl.Rep.370a-c
[16] Frede & Lee 2023
[17] Pl.Rep.433a
[18] Pl.Rep.433e
[19] Kurihara 2011, 276
[20] Frede & Lee 2023
[21] Pl.Rep. 434d-442a
[22] Frede & Lee 2023
[23] Pl.Rep. 353b2–d2
[24] Annas 2019, 246
[25] Pl.Rep.508a – 541b
[26] Kurihara 2011, 272
[27] Annas 2019, 536
[28] Pl.Symp.199c-201c
[29] Pl.Symp.205a-206b
[30] Frede & Lee 2023
[31] Pl.Symp.204e-205a
[32] Price 2011, 11
[33] Pl.Men.78c-e
[34] Pl.Euthyd.280d-e
[35] Pl.Euthyd.279a-c
[36] Price 2011, 12-14
[37] Annas 2019, 534. Näkemys esiintyy dialogeissa Apologia, Kriton ja Gorgias.
[38] Pl.Grg.470e
[39] Pl.Prt.156c-157e
[40] Pl.Plt.283d–285c
[41] Frede & Lee 2023
[42] Pl.Leg.632a–643a
[43] Frede & Lee 2023
[44] Pylkkö 2009, 34-36
[45] Annas 2019, 533
[46] Annas 2019, 543
[47] Range et al., 2009; Hopper et al., 2014
[48] Bataille 1998
[49] Vadén 2000, 158
[50] Peltokoski 2006, 23
[51] Tallberg & Lahtinen 2022
[52] Tallberg 2022
[53] Annas 2019, 533
