Petri Lahtinen
Edellisessä blogitekstissämme tarkasteltiin niin sanotun luonnonsuojelullisen lähestymistavan alle laskettavia näkemyksiä ja ratkaisuja antropogeenisen ilmastonmuutoksen kaltaisen ympäristökriisin suhteen. Tässä tekstissä esitellään toista lähestymistapaa, jota kutsutaan tässä yhteydessä ekologiseksi lähestymistavaksi, vaikka siihen viitataan paikoin myös sellaisilla termeillä kuin vahva kestävyys tai kestävä kehitys. Samoin syväekologia ja ekologinen realismi ovat muutamia käsitteitä, joihin törmää ekologisen ajattelun parissa. On vielä kerran syytä huomauttaa, että maailmassa on hyvin suuri kirjo erilaisia tapoja hahmottaa suhdettamme luontoon ja ihmislähtöisiin häiriöihin ekosysteemeissä. Täten kahden lähestymistavan dikotomia on yhä karkea, mutta tällaisen lyhyen blogitekstin kaltaisessa tekstilajissa tietyt kärjistykset palvelevat tekstin luettavuutta. Vaikka tässä tekstissä käytetäänkin useampaa käsitettä, kutsun yksinkertaisuuden vuoksi niiden jakamaa lähestymistapaa ympäristökriiseihin ekologiseksi. Tämä teksti on osa ilmastonmuutokseen liittyvää keskustelua, mutta on syytä vielä painottaa, että ympäristöongelmat eivät siis ole yksi ja yhtenäinen ilmiö, vaan maailmassa on laadullisesti erilaisia ympäristöongelmia. Näin ollen myös ilmastonmuutos on yksi ympäristöongelma, joka kuitenkin monimutkaisten vuorovaikutusverkostojen vallitessa vaikuttaa lukuisiin muihin yhteiskunnallisiin ja luonnollisiin ilmiöihin. Kuitenkin kasvihuonepäästöt ovat lopulta vain yksi päästöjen laji, joka syntyy tietynlaisissa rajatuissa olosuhteissa. Sama ei päde esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden katoon tai laajemmalti luonnonvarojen kestämättömään riistoon. Ekologisesta näkökulmasta luonto on monimuotoinen ja täten myös ympäristöongelmat ja niiden syyt ovat monen kirjavia.
Ekologisen lähestymistavan maailmankatsomuksellisessa ytimessä esiintyy useimmiten ajatus siitä, että luonto ja yhteiskunta (tai kulttuuri) ovat lähtemättömästi toisistaan erottamattomat. Se hylkää muun muassa juutalaiskristillisen, kartesiolaisen dualismin ja Baconin välineellisen luontokäsityksen perinnön sekä jälkimodernin filosofian näkemyksen, jonka mukaan ’luontoa’ itsessään ei ole olemassa, ja että se olisi voimakas diskursiivinen ja sosiaalinen rakennelma. Sen sijaan ekologinen lähestymistapa katsoo luonnon edeltävän ihmisiä, ympäröivän meitä ja jatkavan olemassaoloaan meidän jälkeemmekin; vaikka ihmistoiminnalla on järisyttäviä vaikutuksia luontoon, luonto on ollut, on yhä ja on myös tulevaisuudessa spontaanisti syntyvä ja muuttuva kokonaisuus. Tästä huolimatta ekologinen lähestymistapa tunnustaa ihmisten ainutkertaisen vastuun ympäristökriisien aiheuttajana. Yksi tapa vastata dualismiin on niin sanottu aineellinen monismi, joka voidaan hahmottaa kahdellakin eri tavalla. Ensinnäkin voidaan katsoa, että yhteiskunnallinen ja luonnollinen ovat samasta aineesta, mutta niillä ei ole merkittäviä ominaisuuksia, jotka erottaisivat ne toisistaan. Tätä on aineen ja ominaisuuksien monismi. Toisaalta asia voidaan hahmottaa myös siten, että yhteiskunnallinen ja luonnollinen ovat samaa ainetta, mutta niillä on merkittäviä omaleimaisia ominaisuuksia. Tätä on aineen monismi ja ominaisuuksien dualismi. Ekologisesti rakentavasta näkökulmasta voidaan sanoa, että luonto ja yhteiskunta ovat materiaalista ainetta, mutta niitä ei voida rinnastaa toisiinsa, muttei myöskään irrottaa toisistaan. Luonto ja yhteiskunta ovat siis materiaalisesti sekoittuneita toisiinsa, mutta samalla ne tulisi pitää erillään analyyttisinä kategorioina, kun halutaan ymmärtää ihmisperäisten järjestelmien ja suhteiden tai yksittäisten ihmisten kasvanutta valtaa vaikuttaa, muuttaa ja tuhota luontoa. Ainoa tapa turvata mahdollisuus poistaa ekologiseen tuhoon johtavat syyt onkin ylläpitää tällaista analyyttistä erottelua, joka osoittaa, miten yhteiskunnan ominaisuudet sekoittuvat luonnon ominaisuuksiin.
Lähtiessään ratkaisemaan nykyisten samanaikaisten ekologisten kriisien verkostoa ekologinen lähestymistapa pyrkii kehittämään kokonaisvaltaista ja kattavaa tapaa tutkia ja käsitellä luontoa itsessään. Tätä näkemystä kutsutaan nimellä ekologinen realismi ja sen teoreettinen viitekehys pohjautuu muun muassa kriittiseen realismiin, historialliseen materialismiin, syväekologiaan, ekofenomenologiaan ja vahvan kestävyyden käsitteeseen. Kiteytettynä ekologisen realismin mukaan ihminen on osa luontoa ja yksi laji muiden joukossa. Luonto puolestaan on olemassa ihmisestä riippumatta ja asioita tapahtuu luonnossa ihmisistä ja heidän olemassaolostaan riippumatta. Luonnon olemassaolo ei ole siis ihmisestä riippuvainen, mutta ihmiset sen sijaan ovat riippuvaisia luonnosta. Tiivistäen ilmaistuna ekologisessa realismissa on kolme perusolettamusta. Ensimmäinen on luonnossa vallitseva yhdenvertaisuus ja riippuvaisuus. Tällä tarkoitetaan sitä, että maapallon ekosysteemit ovat rajallisia ja luonnon kunkin ekosysteemin osat ovat riippuvaisia suuremmasta kokonaisuudesta. Koska ihminen on vain yksi laji muiden joukossa, on luonto kokonaisuutena ihmistä tärkeämpi. Ihminen on oman ekosysteeminsä osa ja täten fyysisesti riippuvainen ekosysteemien verkostosta, joka muodostaa elonkehän ja luonnon kokonaisuuden. Toinen perusolettamus on ihmisen historiallisuus, materiaalisuus ja erityisyys. Tässä tunnustetaan se tosiasia, että ihmisten historia on kehkeytynyt vuorovaikutuksessa maapallon ja elonkehän luonnonprosessien kanssa, jotka ovat asettaneet sille viitteet ja rajat. Ihmisen tekee erityiseksi muihin lajeihin verrattuna työvälineiden kehittynyt valmistus. Vaikka myös ei-inhimilliset eläimet käyttävät erilaisia työkaluja, on ihminen erikoistunut kokoamaan työkaluja eri osista sekä kehittämään työkaluja toisten työkalujen tuottamiseksi. Kolmantena perusolettamuksena ovat toimijuuden ja luontaisuuden käsitteet sekä oikeus olemassaoloon. Ekologinen lähestymistapa ymmärtää, että ihmisen toiminnalla on seurauksia ja vaikutuksia sekä itseensä ja yhteiskuntaan että muuhun luontoon mitä voi ja tuleekin arvioida kriittisesti. Ihmisen ollessa moraalisen itsereflektioon kykenevä aktiivinen toimija tulisi tämän toiminnan olla oikeudenmukaisessa suhteessa muuhun luontoon – myös muilla lajeilla on oikeus niiden luontaiseen elämään ja kukoistukseen.
Ympäristönsuojelullisen lähestymistavan suunnatessa katseensa lähes yksinomaan tulevaisuuteen on ekologinen lähestymistapa kiinnostunut siitä historiallisesta perinnöstä, joka on johtanut maailman monisyisien ekologisten kriisien ja konfliktien hallitsemaan nykyhetkeen. Tärkeimpiä ilmiöitä tässä ovat talouden, kasvun, tuotannon, ja kulutuksen eli toisin sanoen kapitalismin avaintekijät. Jo vuonna 1972 Rooman klubi julkaisi raportin nimeltä Kasvun rajat, jonka keskeinen huomio oli se, että rajaton talouskasvu ei ole fyysisesti mahdollista resursseiltaan rajallisella maapallolla. Nykyisin ekologisen lähestymistavan sisällä vallitsee yksimielisyys siitä, että ilmastonmuutoksen ajurina toimii yhteiskuntatyyppi, joka perustuu fossiilisten polttoaineiden mahdollistamalle kapitalismin muodolle, josta käytetään lyhyesti myös nimeä fossiilikapitalismi. Nykyhetkeä tarkasteltaessa historiallisesta näkökulmasta huomataan, että ihmiset ovat aiheuttaneet ilmastonmuutoksen paikantamalla, poistamalla ja polttamalla fossiilisia polttoaineita alituisena projektina jo kahden vuosisadan ajan. Fossiilikapitalismi on rakentunut näiden resurssien mahdollistamana kapitalististen yhtiöiden muodostamien toimijaverkostojen varaan, joiden tarkoitus on tehdä taloudellista voittoa fossiilisilla polttoaineilla. Tähän tilanteeseen on voitu päätyä, koska sen taustalla on ajatus universaalista energiasta aineen takana. Tämä puolestaan on johtanut itse aineen hahmottamiseen ensisijaisesti energian lähteenä, joka vuorostaan on mahdollistanut fossiilisten polttoaineiden ajattelun ensisijaisesti hyödynnettävinä resursseina.
Resurssi itsessään tulee ymmärtää käsitteenä, jonka avulla ihmiset työstävät ja ymmärtävät maailmaa. Yksiulotteisena käsite kuitenkin perustuu suoraviivaiseen ja linearisoivaan ajatteluun, jossa ihminen pilkkoo ja erittelee aineellisen maailman näennäisesti helposti hallittaviksi palasiksi ja liikuteltaviksi osiksi. Kun fossiilikapitalismia tarkastellaan globaalina ilmiönä, voidaan sen leimaamaa todellisuutta luonnehtia totaalisesti mobilisoiduksi ja produktivistiseksi yhteiskunnaksi. Tällaisessa yhteiskunnassa vallitsee tietoinen projekti pistää kaikki liikkeelle ja valjastaa kaikki olemassa oleva hyödyn tavoitteluun; tällöin luonto ymmärretään välineellisesti resurssien ja raaka-aineiden varastona, joka palvelee ihmisten moninaisia teknis-taloudellisia pyrkimyksiä. Koska historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna fossiilisia polttoaineita oli koko ajan saatavilla yhä enemmän, syntyi luottamus siihen, että energian saatavuudesta ei tarvitse huolehtia. Luottamus fossiilisiin polttoaineisiin mahdollisti uudenlaisen laskennallisuuden, joka oli irrallaan luonnonvarojen uusiutumisen kysymyksestä. Samalla fossiilisten polttoaineiden liikakäytöstä johtuva ilmastonmuutos on vaikuttanut energiatalouteen toisesta suunnasta: ironisesti kaikkia tiedettyjä fossiilisten polttoaineiden varastoja ei voida edes käyttää, jos halutaan välttää sellaiset ekologiset muutokset, jotka johtaisivat ennen pitkään yhteiskuntien romahtamiseen. Voidaan perustellusti väittää, että nyky-yhteiskunnat ovat halvaannuttavan riippuvaisia fossiilisista polttoaineista: ne eivät ainoastaan mahdollista muun muassa nykyistä teollisuutta ja energiataloutta vaan kytkeytyvät salakavalasti lukuisille elämän osa-alueille. Esimerkiksi teollisen maatalouden myötä suurin osa maanviljelystä on täysin riippuvaista typpilannoteista, joiden yksi olennainen aineosa on vety, jonka olennainen lähde vielä nykyään on maakaasu.
Ekologinen lähestymistapa pureutuu fossiilikapitalismin historiaan, ideaan, ideologiaan, aatemaailmaan ja maailmankatsomukseen, koska se hahmottaa nämä tekijät merkittävimmiksi esteiksi tavoitellessamme kestävää ja ekologista elämää nykyhetkessä. Nykyiset ja varsinkin tulevat sukupolvet ovat perineet tilanteen, jonka hitausvoima olisi vaatinut sopeutumisen aloittamista jo kauan sitten. Sopeutumisen puuttuessa ja viivästyessä tulevaisuuden mahdollisuudet kapenevat koko ajan. Jos ympäristönsuojelullista lähestymistapaa voidaan syyttää paikoin perusteettomasta optimismista erityisesti teknologiaan liittyen, vallitsee ekologisen lähestymistavan sisällä monia äärimmäisen pessimistisiä tulevaisuuden näkymiä. Yleisesti ottaen ekologinen lähestymistapa katsoo vedoten tosiasiallisiin luonnon ehtyvyyteen ja planetaarisiin rajoihin, että siirtymä kohti aineellisesti niukempaa todellisuutta tapahtuu enemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Jo aiemmin mainittu raportti Kasvun rajat ennusti yhteiskuntien romahtavan vuoteen 2050 mennessä. Vuonna 1990 Bill McKibben julkaisi kirjan The End of Nature, joka ennakoi ilmastonmuutoksen tarkoittavan myös luonnon loppua, ja yhtä lailla monet ekologiset ideologiat katsovat kapitalismin tarkoittavan maailmanloppua. Filosofi Mark Fisheria lainataksemme voimme analysoida länsimaisten yhteiskuntien olevan niin sanotun kapitalistisen realismin lävistämiä. Kapitalistisella realismilla tarkoitetaan läpitunkevaa ilmapiiriä ja laajalle levinnyttä kokemusta siitä, ettei kapitalismi ole ainoastaan ainoa mahdollinen poliittinen ja taloudellinen järjestelmä, vaan myös sitä, että nykyisin on mahdotonta kuvitella sille koherenttia vaihtoehtoa. Köyhyys, nälänhätä ja sota voidaan esittää väistämättömänä osana kapitalistista todellisuutta, kun taas toivo siitä, että nämä kärsimyksen muodot voitaisiin poistaa, näyttäytyy helposti naiivina utopiana. Näissä pessimistisimmissä tulevaisuuden skenaarioissa nykyiset yhteiskunnat romahtavat, jonka seurauksena aineellisen hyvinvoinnin edellytykset tuhoutuvat valtaosalta väestöä. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät yhteiskunnat ole ehtineet kehittää sopeutumiskykyä tai tarpeeksi tehokasta reaktiivisuutta. Samalla ihmisten kekseliäisyys rampautuu. Toisessa skenaariossa nykyiset yhteiskunnat jatkavat nykyisiä kehityslinjoja niin pitkään kuin mahdollista; väistämätöntä romahdusta vältellään parhaan mukaan kurjuuden ulkoistamisella vaurailta köyhille ja kasvavia ongelmia hillitään alati avoimemmalla voimapolitiikalla. Eriarvoisuus kasvaa (minkä seurauksena luottamus viranomaisiin vähenee, ja väkivaltaiset konfliktit yleistyvät) ja ilmastokriisi pahenee siitä huolimatta, vaikka kasvihuonepäästöjä saataisiin vähennettyä 2030-luvulta alkaen. Tämä näkemys esiintyy Rooman klubin vuoden 2022 syksyllä julkaisemassa päivitetyssä raportissa maapallon ja ihmiskunnan haasteista nimeltään Maapallo kaikille.
Kolmas skenaario on ekologisen lähestymistavan sisällä optimistisin ja se on myös toinen Maapallo kaikille -raportissa esitetyistä skenaarioista: siinä hallitukset eri puolilla maailmaa havahtuvat siihen tosiasiaan, että liiallinen eriarvoisuus on merkittävin uhka yhteiskuntien vakaudelle. Progressiivisen verotuksen kautta eriarvoisuutta heikennettään samalla kun julkisia menoja sijoitetaan koulutukseen, terveydenhuoltoon ja työpaikkojen luomiseen. Samalla perustuloa muistuttava kansalaispalkka otetaan käyttöön yhä useammassa maassa. Myös äärimmäinen köyhyys vähenee globaalissa etelässä näiden maiden talouden kasvaessa nopeasti puhtaan energian käyttöönoton ansiosta. Maailmanlaajuisessa mittakaavassa raportti hahmottelee kasvihuonepäästöjen vähentyneen nykyisestä 90 prosenttia vuoteen 2050 mennessä samalla, kun väestönkasvu pysähtyy 8,5 miljardin ihmisen kohdalla. Raportissaan Rooman klubi tunnistaa sen tosiasian, että tällainen tulevaisuuden skenaario tarvitsee merkittäviä ja massiivisia maailmanlaajuisia toimia toteutuakseen: Ensinnäkin nykyisiä talouden malleja ja rakenteita on purettava tasa-arvon edistämiseksi. Toisekseen globaalia ruuantuotantoa on muutettava pois länsimaisesta teollisesta maataloudesta kohti metsäpeltoviljelyä, vuoroviljelyä ja kompostilannoitusta. Samalla lihansyönnistä pitää siirtyä kohti kasvispohjaista ruokavaliota. Yhtä lailla energiankulutuksessa on siirryttävä puhtaaseen energiaan: energiaa tulee säästää siirtymällä sellaisiin energialähteisiin kuten aurinko- ja tuulisähköön samalla kuin julkista, sähköllä toimivaa liikennettä vahvistetaan ja uusien tuotteiden valmistuksessa hyödynnetään kierrätettäviä raaka-aineita.
Suorasanaisemmat ja radikaalimmat ekologisen lähestymistavan teoreetikot ja kannattajat painottavat, että kolmannessa skenaariossa yhteiskuntien on rakennettava erilaisia edellytyksiä niukkuuteen sopeutumisella. Täten voidaan hankkia myös aikaa niin yhteiskunnallisille muutoksille kuin teknologiselle kehitykselle. Teknologialla ei tässä kohtaa tarkoiteta yksinomaan niin sanottua korkeaa teknologiaa vaan myös matalammaksi miellettyjen teknologisten käytäntöjen kehittämistä siellä, missä se on järkevää ja käytännöllistä. Keskeisiä käytännön toimia ympäristökriisien välttämiseksi ekologisessa lähestymistavassa ovat eri tavat ennallistaa luontoa. Tämä tarkoittaa biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeiden toimijaverkostojen ennallistamista ja elvyttämistä kuten pölyttäjäkantojen auttamista uuteen kasvuun ja hiilinielujen lisäämistä esimerkiksi metsittämishankkeiden muodossa. Nykyisten hiilinielujen suojelemiseksi valtioiden metsälakeja tulee uudistaa siten, että ne kieltävät esimerkiksi avohakkuut kokonaan – erityisesti turvemailla. Samoin metsänhoitoon tulisi kiinnittää enemmän huomiota, jotta saataisiin valmistettua enemmän laadukkaita ja pitkäaikaisia tuotteita, joissa hiili säilyy. Rooman klubin raportissa teolliselle maataloudelle esitettyjen vaihtoehtojen lisäksi ekologisessa lähestymistavassa puhutaan usein paikallisesta permakulttuurista. Ruoantuotannossa tämä tarkoittaa suunnittelumenetelmiä, joiden avulla pyritään luonnon omia prosesseja jäljittelemällä ja niitä hyödyntämällä kehittämään kestäviä ruoantuotannon tapoja. Permakulttuurin suunnitteluperiaatteet pohjautuvat siis luonnollisten ekosysteemien toiminnan havainnointiin ja niissä ilmenevien säännönmukaisuuksien tunnistamiseen. Ruoantuotantoon sovellettuina näillä periaatteilla tavoitellaan järjestelmiä, jotka ovat tuottoisia ja uusiutuvia. Samalla ne ottavat paikallisen ympäristön erityispiirteet huomioon ja kykenevät myös sopeutumaan siinä tapahtuviin muutoksiin. Aiemmin permakulttuuri on liitetty erityisesti ruoan tuotantoon, mutta nykyisin sen järjestelmiä sovelletaan myös muun muassa energian tuotantoon, asumiseen ja taloudellisen toiminnan organisointiin.
Ruoantuotannon kohdalla on myös ilmeistä, että nykyisen eläinperäisen ravinnon kulutus ei voi jatkua. Nykyaikaisen eläinproteiinin tuotannon mahdollistaa ainoastaan se, että fossiiliset polttoaineet sekä niiden ylläpitämät lannoite- ja torjuntamenetelmät ovat vapauttaneet viljelyalaa ja lisänneet satoisuutta, jotta ruokaa voidaan hukata eläintuotantoon: valtaosa ihmiskunnan käyttämästä eläinproteiinista voidaankin ymmärtää nimenomaan ravinnon, energian ja muiden tuotannon edellytysten haaskaamisena. Worldwatch-instituutin mukaan ruoantuotanto saattaa pahimmillaan tuottaa tietyissä tapauksissa yli 50 % valtion kasvihuonepäästöistä. Tällainen lopputulos saadaan aikaiseksi laskelmasta, jossa yhdistetään muun muassa metsien raivaus rehua tuottaviksi pelloiksi ja laitumiksi, eläinten hengissä pitäminen, karjan hengityksen, märehtimisen ja ulosteiden mukana syntyvät kasvihuonepäästöt, eläinten teurastus ja tuotteistaminen sekä lopputuotteiden kuljetus, säilytys ja valmistus. On tärkeää alleviivata tässä kohtaa sitä, että eläinproteiinilla ei tarkoiteta pelkästään lihaa vaan kaikkea eläinperäistä ravintoa esimerkiksi maitotuotteita. Ekologisen lähestymistavan sisällä ilmenee toisaalta erimielisyyttä sen suhteen, onko vegetarismi riittävä toimi ruoankulutuksen muutoksen suhteen, vai pitäisikö ihmisten siirtyä laajemmalti vegaaniseen ruokavalioon. Voidaan perustellusti argumentoida, että elävä maaseutu tarvitsee ihmisten ja kotieläinten sopusointuista yhdessäeloa ollakseen elinvoimainen. Tosiasia on kuitenkin se, että nykyisen eläintuotannon mittakaava on niin suuri, että se pahentaa ilmastonmuutosta ja heikentää luonnon monimuotoisuutta. Tilannetta hankaloittaa myös se, että monissa maissa maatalouden tukijärjestelmät eivät suosi pientuotantoa. Pienemmän tuotannon lisäksi eläinperäisen ravinnon pitäisi maksaa entistä enemmän ja sen kulutuksen tulisi vähentyä merkittävästi.
Yleisesti ekologisen käytännön toiminnan taustalla puhutaan käsiteparista ennallistaminen ja villiinnyttäminen. Jälkimmäisellä näistä tarkoitetaan progressiivista lähestymistä luonnonsuojeluun, jonka tavoitteena on kunnostaa ekologisesti ihmisen toiminnan vaikutuksesta yksipuolistuneita luontoalueita; lopullinen päämäärä on antaa luonnon pitää huolta itsestään ja mahdollistaa luonnollisten prosessien korjata ekosysteemeille tapahtuneet vahingot. Tällaisia toimia olisivat muun muassa suurten laiduntavien eläinten palauttaminen ja köyhtyneiden ravintoketjujen uudelleen käynnistäminen. Ennallistamisella puolestaan tarkoitetaan luonnonalueen palauttamista parhaan mukaan siihen tilaan, joka se oli ennen vakavan ihmislähtöisen häiriön vaikutusta. Käsitteet usein sekoittuvat toisiinsa, mutta kärjistäen ilmaistuna niiden keskeinen ero on se, että villiinnyttämisellä ei aina pyritä luonnon ennallistamiseen siitä syystä, että luonnolliset prosessit eivät ole täysin ennustettavissa. Lähestymistavoissa on kuitenkin myös jonkin verran erimielisyyksiä laajemman ekologisen lähestymistavan sisällä. Yhdet katsovat, että luonto ei sinänsä tarvitse suojelua vaan pikemminkin ”silleen jättämistä”: kun ihmisten laajamittaiset häiriöt maapallon ekosysteemeissä lopetetaan, luonto kykenee pitkällä aikavälillä ”korjaamaan” itsensä. Tietysti on selvää, että tietyt ekosysteemit eivät ihmistoiminnan takia voi koskaan palata entiselleen – esimerkiksi turvekentäksi laitettu suo tai padottu joki. Toinen vaihtoehto on ennallistaa luontoa ihmisten interventioilla eli biomanipulaatiolla. Edellä mainittujen metsittämishankkeiden lisäksi tällä tarkoitetaan muun muassa siirtoistutuksia, joissa eliöitä siirretään uusille alueille siinä toivossa, että niistä muodostuu luonnollisesti lisääntyviä kantoja, ojien tukkimista ja jokiuomien palauttamista uittoa edeltävään tilaan. Yleisesti ottaen ennallistaminen nähdään luonnonsuojelua kevyempänä ja osallistavampana tapana elvyttää ekosysteemejä.
Tehokkaita ympäristötoimia tavoitellessa ekologinen lähestymistapa vaatii ennen kaikkea yhteiskuntia ensinnäkin tunnustamaan erilaisten ja samanaikaisten ekologisten kriisien verkostoon johtaneet historialliset ja rakenteelliset tekijät ja toisekseen siirtymään välittömästi kohti vaihtoehtoista yhteiskunnallista järjestystä. Ensimmäinen hyväksyttävä teesi on se, että kasvua pönkittävä ja oikeuttava talousajattelu pohjaa virheelliseen ajatukseen loputtomasta runsaudesta. Resurssien, raaka-aineiden ja luonnon yhteishyvän rajallisuus sekä planetaariset rajat ja ilmaston keikahduspisteet osoittavat selvästi, että loputon kasvu on mahdotonta. Toisekseen on ilmeistä, että varallisuuden epätasa-arvoinen jakautuminen on merkittävimpiä juurisyitä ilmastonmuutoksen kaltaisessa globaalissa kriisissä. Löydämme itsemme ristiriitaisesta tilanteesta, jossa länsimaalaisilla on vaurautta enemmän kuin koskaan kun taas miljoonat kärsivät aineellisesta kurjuudesta. Samaan aikaan maailman rikkaimmalla prosentilla on noin 175 kertaa suurempi hiilijalanjälki kuin köyhimmällä 10 prosentilla, ja esimerkiksi Yhdysvaltojen, Luxembourgin ja Saudi-Arabian rikkaimman prosentin päästöt ovat 2000 kertaa suuremmat kuin köyhimpien Hondurasin, Mosambikin tai Ruandan kansalaisten. Tällaisessa maailmassa, jossa varallisuuden huipun ja ihmisten olemassaoloa mahdollistavien olosuhteiden väliset ristiriidat saavuttavat katastrofimaisen intensiteetin, ekologinen lähestymistapa katsoo ainoastaan radikaalien uudistuksien olevan tehokasta toimintaa ympäristön suojelemiseksi. Siksi useat ratkaisumallit hahmottavat muun muassa perusteellista varallisuuden uudelleenjakoa: jos rikkaimman 1–10 prosentin varallisuus pakkolunastettaisiin, hävittäisi se lähes puolet kaikista päästöistä kerralla ja rahoittaisi globaalin siirtymän moninkertaisesti. Tässä siirtymässä yleisesti globaalilla tasolla vauraampien maiden ihmisten elintason on laskettava. Tähän mennessä saavutetuista eduista ja varallisuudesta luopuessa tasavertaisuudesta huolehtiminen ja eriarvoisuuden välttäminen on nostettava niin kansallisen kuin kansainvälisen politiikan avainkysymykseksi.
Siinä, missä ympäristönsuojelullisen lähestymistavan kannattajat ja maailman rikkaimpaan prosenttiin kuuluvat teknologiajätit kuten Elon Musk, Jeff Bezos ja Bill Gates ovat pistäneet luottonsa teknologian kykyyn ratkaista ilmastonmuutos ja samalla ylläpitää nykyisiä kasvun ja talouden malleja, on ekologinen lähestymistapa kriittisempi teknologian kaikkivoipaisuuden suhteen. Ekologit pitävät usein tällaista ajattelua, jonka mukaan inhimillinen innovatiivisuus ratkaisee lainmukaisesti kaikki ympäristöongelmat, yksiulotteisena teknokratiana; se ohittaa elämän ja kulttuurin monimuotoiset materiaaliset ja ekologiset edellytykset. Teknologia ei pysty irrottamaan yhteiskuntia ja niiden taloutta luonnon pääomasta, sillä ihmisen rakentamat tehtaat, koneet, erinäiset järjestelmät ja teknologia yleensä eivät pysty koskaan korvaamaan niitä luonnonresursseja ja -prosesseja, joita kulutusyhteiskunta tuhoaa. Pahimmillaan harras teknologiausko johtaa ajatukseen, että tulevaisuudessa pystyttäisiin tuottamaan puhdasta teknologiaa, jonka avulla voidaan toisaalta korvata ekosysteemeille tähän mennessä aiheutetut vahingot, ja joka toisaalta vapauttaa ihmiset toimimasta kestävästi tänään. Tekno-optimistisen ajattelun suosio perustuu siihen tuudittavaan, vaikkakin virheelliseen ajatukseen, ettei yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskuntien tarvitse radikaalisti muuttaa nykyisiä arvojaan ja asenteitaan tai toimintaansa ja rakenteitaan. Ekologinen lähestymistapa ei ole kuitenkaan täysin teknofobinen, vaan se hahmottaa tieteen ja teknologian merkitykset toisella tavalla kuin ympäristönsuojelullinen lähestymistapa: kekseliäisyyden ja innovaatioiden tulisi syntyä tarpeen ja niukkuuden sanelemina sen sijaan, että niiden kehitys nojaisi tietoisesti tuhlaavaisen markkinakilvoittelun ja kriisien aikana tehtyjen valtavien valtiollisten investointien varaan. Laajemmalti tulisi pohtia sitä, millaisessa maailmassa ja mitä varten tiedettä tehdään ja teknologiaa kehitetään. Samoin kuin talous ja politiikka tulee erottaa selkeämmin toisistaan, vaatii ympäristöongelmiin vastaava ja elämän aineelliset edellytykset huomioon ottava tiede autonomisuutta.
Viime vuosina on ollut paljon puhetta myös niin sanotusta vihreästä siirtymästä, jolla tarkoitetaan useimmiten maailman muuttamista päästöttömäksi. Tämäkin ratkaisu on kyseenalainen ekologisesta näkökulmasta: vaikka päästöttömyys on tietysti ilmastonmuutoksen hillitsemisen kannalta myönteinen asia, se luo ongelmia muissa maapallon ekosysteemeissä, mikäli siirtymä olettaa nykyisten tuotannon ja kulutuksen mallien pysyvän jokseenkin samoina. Pelkästään nykyisen sähkötuotannon ja -siirron muuttaminen päästöttömäksi vaatii valtavan määrän raaka-aineita eli metalleja ja mineraaleja. Esimerkiksi liikenteen sähköistäminen vaatii merkittäviä määriä nikkeliä, litiumia ja kobolttia, joita tarvitaan akkujen valmistamisessa. Energiantuotannon rakentaminen tuuli- ja aurinkovoiman varaan puolestaan vaatii huomattavasti enemmän kuparia ja sinkkiä kuin saman energiamäärän tuottaminen esimerkiksi ydinvoimalla tai fossiilisilla polttoaineilla. Lisäksi mineraalien louhinta maaperästä on aiheuttanut jo nykyisellään mittavia ympäristövahinkoja. Yhtä lailla vedystä on kaavailtu tulevaisuuden puhdasta ja ehtymätöntä polttoainetta, mutta esimerkiksi vedyn irrottaminen vedestä elektrolyysillä sähköenergian avulla vaatii toistaiseksi sekin valtavan määrän sähköä. Havainnollistavana esimerkkinä voidaan todeta, että Suomen koko nykyisen öljyn kulutuksen korvaaminen vedystä valmistetuilla polttoaineilla kaksinkertaistaisi maan sähkönkulutuksen. Samoin viime vuosina ydinvoima on nähty yhtenä varteenotettavimmista vaihtoehdoista fossiilisten polttoaineiden korvaajana. Ydinvoimaloita ei enää pidetä epävakaina ja ydinvoimalaonnettomuuksien mahdollisuuksia vähätellään; Tšernobylin onnettomuus hahmotetaan neuvostoliittolaisen epäpätevyyden ja korruption lopputuloksena, mutta sopivasti unohdetaan, että tuoreempi Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus tapahtui äärimmäisen kehittyneessä teollisuusmaassa. Luonnon katastrofien ja inhimillisten virheiden lisäksi Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on osoittanut, että ydinvoimalat ovat sotilaallisissa konflikteissa helppoja maalitauluja, joihin suoraan tai lähistölle hyökkääminen on tehokas tapa luoda pelon ilmapiiri. Ydinvoiman tehokkuus on sekin jossain määrin kyseenalaista: keskimääräinen ydinreaktori tuottaa tosiasiassa kolme miljoonaa kilowattia lämpöä päivässä, mutta vain kolmannes tästä voidaan muuttaa energiaksi.
Niin kuin vety ei myöskään ydinvoima kykene korvaamaan nykyistä fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaa energiankulutusta: esimerkkeinä pelkästään öljynkulutuksen korvaaminen ydinvoimalla vaatisi noin 2500 läpi vuoden keskeytyksettä toimivaa Olkiluotoa, ja Kiinan koko energiakulutuksen korvaaminen vaatisi puolestaan 4000 ydinvoimalaa. Samalla uusiutuvaan energiaan pohjautuvien voimaloiden lisäkapasiteetin vaade on niin massiivinen, että se muodostaa jo merkittävän maapinta-alaan kytkeytyvän ongelman. Samoin ydinvoimaloiden vaatima uraanin louhinta on maankäyttökysymys, ja sen sivutuotteena syntyvä ydinjätteen loppusijoitus on myös haastava. Uraanin kuljetus ja käsittely myös vaativat käytännössä vielä fossiilisten polttoaineiden laajaa käyttöä. Kaikki nämä ovat vakavia ympäristöriskejä, ja fossiilisten polttoaineiden mahdollistaman energiankulutuksen korvaaminen vaatisi sellaisen infrastruktuurin rakentamista, joka olisi mahdotonta niin ajallisesti kuin aineellisesti. Lähempää tarkasteltuna vihreä siirtymäkin osoittautuu pitkällä tähtäimellä kestämättömäksi. Ei riitä, että uusiutuvien energiamuotojen osuutta kasvatetaan vaan ensinnäkin kaikkien nykyisten prosessien energian ja raaka-aineiden käytön tehostaminen on välttämätöntä, mutta pitkällä tähtäimellä energiankäytön ja talouden materiaalisen intensiivisyyden on vähennyttävä kokonaisuudessaan.
Yhtä lailla nykyiset talouden mallit eivät ole keksineet toimivia ratkaisuja ekologisen jälleenrakentamisen edistämiseksi. Nykyisin erityisesti suuryritysten parissa puhutaan niin sanotusta päästökompensaatiosta. Ekologisesta näkökulmasta ongelma on edelleen se, että markkinatalous ymmärtää luonnon yhä ensisijaisesti pääomana ja varallisuuden muotona. Tosiasiallisesti suuryritykset voivat samaan aikaan ylläpitää päästömääriä ja sitoutua ilmastosopimuksiin, kunhan nämä yritykset tukevat sellaisten luonnonsuojelualueiden perustamista tai metsittämisprojekteja, joiden katsotaan ottavan talteen ja sitovan saman määrän hiilidioksidia kuin mitä yrityksen päästöt ovat. Tällainen ”vaihtokauppa” toteutetaan finanssimarkkinoille luoduilla päästöhyvitysyksiköillä. Kuitenkin esimerkiksi puiden istuttaminen ilmastonmuutoksen torjumiseksi edellyttäisi istuttamisen lähes 700 miljoonan hehtaarin alueelle. Samaan aikaan nykyiset kompensaatiotoimet osuvat useissa tapauksissa alkuperäisväestöjen asuttamille aluille, mikä tuhoaa näiden luonnonmukaisen elämän edellytykset. Kompensaatiotoimet eivät myöskään itsessään ole kestäviä ratkaisuja: usein jo tuhotut, aiemmin monimuotoiset metsät korvataan yksilajisilla ja nopeasti kasvavilla istutuksilla kuten eukalyptuksella ja akaasialla. Pahimmassa tapauksessa tällainen istuttaminen voi kuitenkin lisätä hiilidioksidipäästöjä, sillä olemassa oleva kasvillisuus pitää raivata pois istutusten tieltä. Kaiken lisäksi suurin osa istutetuista metsistä kaadetaan muutamien vuosien päästä paperin tai puuhiilen kaltaisten tuotteiden valmistamiseksi, jolloin kaikki puihin sitoutunut hiilidioksidi palautuu nopeasti ilmakehään. Onkin selvää, että luonnon suojelemiseen liittyvien asioiden jättäminen finanssisektorin ja markkinoiden päätettäväksi niiden taloudellisen arvon perusteella johtaa ekologisesta näkökulmasta lopulta aina katastrofiin.
Merkittävin yksittäinen haaste sosiaalis-ekologista tai sosiokulttuurista uudelleenjärjestelyä tavoiteltaessa ekologian näkökulmasta on fossiilikapitalismi ja sen purkaminen. Kestävä talous eli se, kuinka tuotanto ja kulutus yhteiskunnissa järjestetään ekologisesti, edellyttää ymmärrystä luonnosta. Ekologisesta näkökulmasta fossiilisten polttoaineiden käyttömäärät ovat yksinkertaisesti kestämättömiä ja koska lähitulevaisuudessa ei ole näkyvissä yhtään laadullista ja määrällisesti vastaavaa energialähdettä, on maailmanlaajuista energiabudjettia ja -kulutusta laskettava. Fossiilitalouden päättäminen vaatii kuitenkin äärimmäistä ja ennen näkemätöntä globaalia päättäväisyyttä, johon lukeutuu merkittäviä teknologisia, taloudellisia, poliittisia ja kulttuurillisia muutoksia. Tilannetta vaikeuttaa se, kun nykyhetkeämme hahmotetaan kapitalistiseksi realismiksi, jossa kapitalismi mielletään ainoaksi toimintakykyiseksi poliittiseksi ja taloudelliseksi järjestelmäksi. Lieneekin siis selvää, ettei fossiilikapitalismin ylittämiseen riitä diplomaattiset tai demokraattiset toimet. Sen sijaan ekologinen lähestymistapa vaatii radikaaleja ellei peräti vallankumouksellisia toimia. On kuitenkin syytä huomioida, että yhteiskunnallinen muutos ei voi tapahtua niin, että ensin muutetaan ihmisten maailmankuvia ja arvostuksia, mitä seuraisi sitten muutos yhteiskunnan aineellisessa järjestyksessä. Arvostukset eivät ole ihmisten sisäistä ohjelmointia, joka voi toteutua missä tahansa ympäristössä. Sen sijaan täytyy luoda myös yhteiskuntia, joissa arvostukset ovat elinkelpoisia. Ennen kaikkea ekologisten kriisien alla tarvitaan ajattelua, joka ei näe luontoa resurssien ja raaka-aineiden reservinä tai hyödykkeenä. Ekologinen realismi ei tarjoa yksityiskohtaisia toimenpide-ehdotuksia esimerkiksi taloudelle tai politiikalle vaan pikemminkin asettaa taloudelliselle ja poliittiselle toiminnalle kehyksen, jonka sisällä tehdään kestävyyteen pyrkiviä valintoja ja ratkaisuja.
Tavoitellessamme kestäviä yhteiskuntia on talouden ja politiikan välillä tapahduttava laaja-alainen murros: politiikka tulee erottaa talouden talutusnuorasta, ja on rikottava yleisesti kasvuun liittyviä pakkomielteitä ja pakotteita. Yleisesti taloudellista ja poliittista toimintaa ohjaavien oletusten on siis muututtava. Näitä muutettavia oletuksia ovat muun muassa kapea resurssikäsite, luonnon ehtymättömyys ja sokea usko tieteen ja teknologian kaikkivoipaisuuteen. Yhtä lailla aiemmin peräänkuulutetun tieteen autonomisuuden nimissä politiikka ja talous tulisi eriyttää vahvemmin tieteestä ja tutkimuksesta. Kasvuhakuisen talouden ja markkinatalouden tuottamien innovaatioiden sijaan tarvitsemmekin ajattelun ja tutkimustyökaluja, joiden avulla niukkuutta voidaan ymmärtää erilaisissa tilanteissa ja erilaisten resurssien kohdalla. Vaikka ekologinen lähestymistapa vaatiikin kestävyyden ja elämän säilymisen nimissä radikaaleja muutoksia, lähestyy se usein suurempia muutoksia ruohonjuuritasolta: pitää aloittaa julkisesta valistuksesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota on myös jaksettava ylläpitää itsepintaisesti. Vaikuttajia tarvitaan kaikilla siellä, missä yhteiskuntien aineellista perustaa muokataan: sosiaaliset liikkeet tarvitsevat kriittisiä ja asiantuntevia osapuolia, jotka edistävät samaan aikaan kaiken inhimillisen elämän oikeudenmukaisuutta ja ekologista hyvinvointia. Samalla tarvitsemme toisaalta ajattelun työkaluja, strategista opetusta ja käytännöllisiä ratkaisuja tarjoavia teoreetikkoja ja tutkijoita, ja toisaalta myös hallituksissa ja julkisessa sektorissa toimivia aktivistit, jotka pystyvät vaikuttamaan päätöksentekijöihin konsultoimalla ympäristöliikkeiden, akateemisen maailman ja kansalaisjärjestöjen toimijoita. Ennen kaikkea tarvitsemme kapinallisuutta, joka perustuu muun muassa omaehtoisuuteen ja -varaisuuteen, merkitykselliseen työhön, elävään yhteyteen luontoon ja sen kanssa sovussa elävään yhteisöön, joka suhtautuu epäilevästi ja kielteisesti erilaisten keskusten totalisoiviin laajentumis- ja kasvupyrkimyksiin. Lopulta suurin este siirtymälle kohti niukempaa mutta kestävämpää elämää on ihmisen ego. Luopuminen peritystä tilanteesta ja saavutetuista eduista vaatii uhrautumista tavoitellessamme merkityksellistä myötätuntoa ja -eloa ei-inhimillisen luonnon kanssa ekologisesti kestävästä näkökulmasta.
Lähteet
Borgmann, Albert (1984): Technology and the Character of Contemporary Life. University of Chicago Press, Chicago.
Dobson, Andrew (2007): Green political thought. London and New York: Routledge.
Fisher, Mark (2009): Capitalist Realism: Is There No Alternative? Ropley, England: Zero Books.
Haapamatti, Kirsi (2021): Eläimen osa. Elonkehä, no. 4/21, 4-9.
Haimi, Toivo (2023): Päästötön maailma louhitaan maan alta. Kansan uutiset, no. 2/2023, 17-23.
Heikkurinen, Pasi & Ruuska, Toni (2021): Kestävän elämän manifesti. Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry, Elonkehä-kirjat.
Johansson, Peik (2023): Liian vähän liian myöhään. Kansan uutiset, no. 1/2023, 34–35.
Kaihovaara, Riikka (2012): Riippumaton puutarha: teollisen ruoantuotannon romahdus ja permakulttuurin perusteet. Visio, Helsinki.
Krohn, Elias (2023): Vedystä uutta virtaa teollisuudelle. Kansan uutiset, no. 2/2023, 28-31.
Kärki, Tuula (2023): Metsien puolesta avohakkuita vastaan. Kansan uutiset, no. 2/2023, 24-27.
Linjama, Topi (2021): Ennallistaminen puskuroi ympäristömuutosta. Elonkehä, no. 2/2021, 4-7.
Longo, Fiore (2021): Why Nature-Based Solutions Won’t Solve the Climate Crisis–They’ll Just Make Rich People Even Richer. Common Dreams 13.10.2021
Lähde, Ville (2013): Niukkuuden maailmassa. niin & näin -kirjat, Tampere.
Malm, Andreas (2018): The Progress of This Storm: Nature and Society in a Warming World. New York: Verso.
McKibben, Bill (1989): The End of Nature. New York: Random House.
Mulvale, James P. (2019): Social-Ecological Transformation and the Necessity of Universal Basic Income. Social Alternatives Vol. 38 No. 2, 2019.
Pinto, Jorge (2020): Environmentalism, Ecologism, and Basic Income. Basic Income Studies 2020.
Salminen, Antti & Váden, Tero (2013): Energia ja kokemus – naftologinen essee. niin & näin -kirjat, Tampere.
Suveri, Lotta: Ympäristö.
Virén, Eetu (2023): Ydinvoima on ydinvaltaa. https://komeetta.info/2023/02/24/ydinvoima-on-ydinvaltaa/
