Max Tallberg
Aiemmassa blogitekstissä kävimme läpi, mistä antropogeenisessä ilmastonmuutoksessa on kyse niin fysikaalis-kemiallisesta kuin yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Hahmottelimme pikaisesti myös niitä historiallisia kehityslinjoja, jotka ovat johtaneet tilanteeseen, jossa ilmastonmuutos muodostaa merkittävän eksistentiaalisen uhan kaikelle elämälle maapallolla. Lopuksi esittelimme pikaisesti kaksi erilaista lähestymistapaa ratkaista ilmastonmuutoksen ongelmaa. Suomeksi näistä lähestymistavoista voi käyttää termejä ympäristönsuojelullinen (environmentalism) ja ekologinen (ecologism). Jaottelu perustuu muun muassa Andrew Dobsonin ja Jorge Pinton käyttämään terminologiaan. On tietysti selvää, etteivät erilaiset tavat ratkaista ilmastokriisiä redusoidu tällaiseen karkeaan dikotomiaan, mutta se havainnollistaa merkittäviä ideologisia ja arvollisia eroja tavassa hahmottaa yhteiskunnan ja ympäristön välistä suhdetta. Tässä tekstissä keskitymme tarkastelemaan ympäristönsuojelullista lähestymistapaa.
Ympäristönsuojelullisen lähestymistavan ytimessä on kartesiolaista perintöä oleva dualismi, joka erottaa yhteiskunnan ja luonnon toisistaan. Äärimmilleen vietynä näkemys sallii uskomuksen, että luonnon ydin on sen absoluuttisessa eristämisessä ihmisyhteiskunnasta. Tässä antroposentrisessä näkökulmassa luonto hahmotetaan kategorisena objektina, jolla ei ole itsereflektiivisen rationaalisuuden puuttuessa todellista toimijuutta. Tällainen ajattelu johtaa helposti luonnon näkemiseen ensisijaisesti aineellisten resurssien ja raaka-aineiden varantoina, joita ihmiset kykenevät hyödyntämään omia tarkoitusperiään varten. Täten ilmastonmuutoksen kaltaisen ympäristökriisin edessä luontoa käsitellään instrumentaalisena suojelun kohteena; ilmastonmuutosta ei tule hidastaa tai pysäyttää biodiversiteetin itseisarvon takia vaan siksi, että ihmisten elinolosuhteiden lisäksi materiaalinen tuotanto ja energiankulutus turvataan myös tulevaisuudessa.
Ympäristönsuojelullisen lähtökohdan kannattajat ajattelevat lähtökohtaisesti, että nykyisiä talouden, tuotannon ja kulutuksen malleja ja rakenteita – talouskasvu mukaan lukien – voidaan ylläpitää jatkossakin samaan aikaan, kun saavutetaan myönteisiä ympäristövaikutuksia. Ensisijaisesti tämä optimismi perustuu toisaalta skientismille ja toisaalta taas teknologiselle determinismille. Skientismillä eli tieteiskatsomuksella tai tiedeuskolla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan länsimainen tiede – erityisesti luonnontieteet, niin sanotut ”kovat tieteet” – pystyy muodostamaan objektiivisen tulkinnan todellisuudesta ja elämästä sekä ratkaisemaan kaikki niiden piiriin kuuluvat ongelmat. Teknologinen determinismi puolestaan on teoria tai mekanistinen malli, jonka mukaan ihmisten ja yhteiskuntien kehitys on teknologian ja sen kehittymisen määrittämää. Näkemyksen lievemmässä muodossa katsotaan, että teknologian tarkoitus on tiettyjen mahdollisuuksien luominen, kun taas jyrkempi muoto näkee teknologian ainoana yhteiskuntaa muuttavana tekijänä ja pakollisena edellytyksenä kehitykselle. Ympäristönsuojelullisessa lähestymistavassa ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi luotetaan teknologisiin innovaatioihin, joiden uskotaan korjaavan ja tasapainottavan nykyisiä kestämättömiä vaikutuksia ympäristöön. Seuraavaksi tarkastelemme muutamia tähän mennessä esitetyistä teknologisista ratkaisuista.
Ensimmäinen ratkaisu on lämmön varastointi. Ajatuksena on lämmittää jotain valittua materiaalia silloin, kun sähkön hinta on alhainen. Kun sähköä puolestaan on niukasti saatavilla, voidaan tästä materiaalista vapautuvaa sähköä puolestaan käyttää sähköntuotantoon. Tässä keskeinen mahdollisuus on halvan vedyn tuotanto. Siinä energiaa voitaisiin vedyn tuotannon avulla varastoida ja sen jälkeen siirtää polttokennoon tuottamaan sähköä silloin kun siihen on tarvetta. Energiaa voitaisiin varastoida vuosikausiksi ja muuntaa takaisin sähköksi lyhyessä ajassa. Jos uusiutuvalla energialla on ensin tuotettu vetyä, olisi tämä prosessi hiilivapaa. Tätä kautta myös tätä uusiutuvaa energiaa siis voitaisiin epäsuorasti varastoida. Tällä hetkellä ongelmana on kuitenkin se, että on kallista tuottaa vetyä ilman hiilidioksidipäästöjä ja lisäksi siihen kuluu paljon energiaa. Vedyn valmistusprosessi vaatii myös monta eri ainetta, jotka ovat nykyään kalliita. Vetyyn liittyy myös se ongelma, että jos sen valmistuksen ja kuljetuksen yhteydessä käytettävää metaania ja vetyä vapautuu ilmakehään, on sillä ilmastoa lämmittävä vaikutus. Tämä johtaa siihen, että nettovaikutus ilmastonmuutokseen voi lyhyellä aikajänteellä olla negatiivinen.
Geoterminen energia on eräs vähäpäästöinen energiantuotannon menetelmä. Siinä vettä pumpataan syvälle maan uumeniin (jopa kahden kilometrin syvyyteen), jossa maankuoressa tapahtuvissa radioaktiivisissa hajoamisissa vapautuvasta lämmöstä sekä maapallon syntytapahtumasta jääneestä lämmöstä koostuva maansisäinen lämpöenergia lämmittää vettä. Kun vesi nousee takaisin maan pinnalle, saadaan siitä tuotettua hiilivapaata sähköä. On syytä huomioida, että maalämpöä ei yleensä lasketa geotermiseksi energiaksi sen perustuessa maankuoreen varastoituneeseen auringon energiaan eikä maan sisäiseen lämpöön. Geoterminen energia on uusiutuva energian lähde, koska lämmön ekstraktio on suhteellisen pieni maapallon lämpöpitoisuuteen nähden. Samoin sitä pidetään kestävänä energiamuotona, koska se kykenee säilyttämään ekosysteemien eheyden. Silti ekstraktion tulisi tapahtua valvotusti, jotta mahdolliset paikalliset ehdyttämiset vältetään. Geotermisen energiantuotannon ongelma on kuitenkin se, että sen synnyttämä energia neliömetriä kohden ei vastaa nykyistä kokonaisenergiantarvetta. Toisekseen kaikki poraukset eivät onnistu tuottamaan energiaa, ja tämän lisäksi menetelmä toimii tehokkaimmin maapallon vulkaanisilla alueilla, mikä rajoittaa sen globaalia potentiaalia.
Toinen mielenkiintoinen energiantuotannon vaihtoehto on ydinfuusio. Siinä energiaa syntyy, kun atomeja puristetaan tai törmäytetään yhteen. Metodi perustuu samalle prosessille, joka tapahtuu auringon sisällä. Siinä syntyy valtavasti energiaa, joka voidaan muuntaa sähköksi. Haaste tässä on kuitenkin kehittää toimivaa teknologiaa, koska fuusio itsessään vaatii valtavan lämpötilan. On myös pelko, että itse prosessin käynnistäminen vaatisi valtavasti energiaa – enemmän energiaa, kuin itse fuusio tuottaisi. Äskettäin Yhdysvalloissa on kuitenkin tehty läpimurto tämän suhteen, kun fuusion kautta onnistuttiin tuottamaan enemmän energiaa kuin mitä sen käynnistämiseen kului. Fuusiovoimaa kehitetään jo tänä päivänä myös Ranskassa toteutettavassa ITER-nimisessä projektissa, jonka yhteistyökumppaneihin lukeutuu Kiina, Intia, Euroopan maat, Japani, Venäjä, Etelä-Korea ja Yhdysvallat. Fuusioreaktorin on suunniteltu tuottavan kymmenen kertaa enemmän lämpöenergiaa kuin reaktorin käynnistämiseen kuluu. Onnistuessaan tällä projektilla olisi valtava merkitys ydinfuusion kehityksessä. Vaikka fuusioon liittyen on siis äskettäin tehty läpimurtoja, on sen laajamittainen käyttö mahdollista vasta 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. On siis selvää, ettei ydinfuusio ole realistinen vaihtoehto, kun tavoitellaan hiilineutraaliutta vuoteen 2050 mennessä. Sen sijaan se voi olla potentiaalinen energiantuotannon muoto kauempana tulevaisuudessa.
Nykytilanteessa monet tahot puhuvat myös ydinvoiman kehittämisen puolesta. Sen suurin etu on, että se on lähes päästötöntä. Haasteena on kuitenkin ydinvoimaloiden polttoaineena käytettävä uraani, joka on korkea-aktiivista ydinjätettä. Tämä ydinjäte on haitallinen luonnolle ja se tulisikin eristää ympäristöstä 100 000 vuodeksi. Ydinvoimalaonnettomuudet ovat kuitenkin vaikuttaneet kielteisesti ihmisten asenteisiin. Vaikka onnettomuuksien määrä on ollut verrattain vähäinen suhteessa reaktoreiden lukumäärään, ovat Tšernobylin kaltaiset katastrofit olleet tuhoiltaan niin merkittäviä, ettei ydinvoimalaonnettomuuksien uhkaa voida ohittaa. Ydinvoimaan liittyviä riskejä tulisikin hallita tehostetuilla turvatoimilla ja niiden kansainvälisellä valvonnalla. Nykyään kehitellään myös SMR-miniydinreaktoreita. Ne ovat sekä kooltaan että teholtaan pienempiä verrattuna isoihin reaktoreihin. Perinteiset ydinreaktorit tuottavat 1000 – 1500 megawattia yksikköä kohti, kun taas SMR-reaktori tuottaa 50 – 300 megawattia. Ensimmäinen tällainen pieni modulaarinen reaktori on hiljattain valmistunut Kiinassa. Sen rakentamiseen kului viisi vuotta, mutta rakennusajan on ennustettu tulevaisuudessa laskevan 2-3 vuoden mittaiseksi. Tällaiset reaktorit tuottavat 100-200 kertaa vähemmän ydinjätettä verrattuna isoihin ydinreaktoreihin ja ovat muutenkin turvallisempia. Ne ovat myös edullisempia rakentaa kuin suuret reaktorit. Niitä voidaan myös sijoittaa turvallisesti kaupunkien läheisyyteen. SMR-reaktoreiden myötä globaaleja päästöjä voitaisiin leikata 15 gigatonnin verran vuosien 2020 ja 2050 välisenä aikana. Kaikista näistä syistä näitä reaktoreita tulisi tulevaisuudessa ottaa laajemmin käyttöön. Ainakin ydinvoimaa voitaisiin käyttää niin kauan, kunnes muita vaihtoehtoja on enemmän.
Hiilidioksidin imeminen ilmakehästä olisi keino peruttaa jo tekemäämme vahinkoa. Nykyteknologian keinoin tämä olisi kuitenkin erittäin kallista: vuotuinen hinta voisi olla jopa kuusi prosenttia maailmantaloudesta. Vaihtoehto, eli se, että suljetaan kokonaisia talouden aloja päästöjen vähentämiseksi, on kuitenkin vielä kalliimpi. Selvää kuitenkin on, että tätä teknologiaa tulisi kehittää huomattavasti, ennen kuin se voitaisiin ottaa käyttöön. Sen hinta voisi kuitenkin myöhemmin laskea ja sitä kautta olla varteen otettava vaihtoehto. Ongelmia kuitenkin tuottaisi myös ilmakehästä imetyn hiilidioksidin varastoiminen. Olisi huomattavasti halvempaa kehittää ja hyödyntää suuremmassa määrin sähköntuotantoa: tehdä siitä halvempaa ja luotettavampaa ja tuottaa se ilman kasvihuonekaasupäästöjä. Voi kuitenkin olla väistämätöntä, että tulevaisuudessa joudumme kuitenkin jossain määrin tukeutumaan hiilidioksidin imemiseen ilmakehästä ja siksi sen kehittämiseen tulisi jo nyt panostaa. Hiilidioksidin talteenotto on myös toinen mahdollisuus. Siinä hiilidioksidia tuotetaan normaaliin tapaan, mutta se otetaan talteen ennen kuin se pääsee ilmakehään. Tämä on paljon helpompaa kuin hiilidioksidin imeminen ilmakehästä, mutta tämäkin metodi on nykypäivänä kallis käyttää. Lisäksi sitä kautta saadaan yleensä talteen vain 90 % päästöistä.
Ilmastonmuokkaus on myös mahdollisuus. Siinä maapalloon osuvaa auringonvalon määrää vähennettäisiin noin prosentin verran. Yksi vaihtoehto tässä on levittää ilmakehän yläosiin ilmaa viilentäviä hiukkasia. Toinen vaihtoehto on pilvien kirkastaminen. Tämä saataisiin aikaan, kun niihin suihkutettaisiin suolaa, mikä johtaisi siihen, että ne hajottaisivat enemmän valoa. Tämä ei vaatisi myöskään valtavia toimia, vaan riittäisi, että pilviä kirkastettaisiin kymmenen prosentin verran. Tämä olisi myös verrattain halpaa, ja se voitaisiin tarvittaessa myös vaivattomasti lopettamaan. Kolmas vaihtoehto voisi olla keinotekoisen, lasista tehdyn lumen ruiskuttaminen jäätiköiden päälle. Tämä johtaisi siihen, että jää reflektoisi 15-20 prosenttia enemmän auringonvaloa sen pinnalta. Tämän kustannuksien voidaan katsoa olevan vielä realistisia, ja se voisi näillä alueilla laskea lämpötilaa 1,5 asteen verran ja lisätä jään paksuutta jopa 50 senttimetrillä.
Teknologisissa ratkaisuissa on kuitenkin merkittäviä ongelmia nykyisen ilmastokriisin ja erityisesti sen kiireellisyyden näkökulmasta. Ensinnäkin teknologisten ideoiden ja niiden tosiasiallisen toteutettavuuden sekä toimivuuden välillä on merkittävä kuilu: tiedeyhteisön sisällä voidaan esittää – jopa perustellusti – ajatus esimerkiksi hiilidioksidin imemisetä ilmakehästä. On kuitenkin aiheellista kysyä, onko teknologian nykyinen kehitys siinä vaiheessa, että tuollaista käytännössä toimivaa teknologiaa on realistista kehittää. Yksi isoimmista kynnyskysymyksistä on teknologisten innovaatioiden rahoitus: ruohonjuuritasolta lähdettäessä innovaatioita kehittävän tiedeyhteisön jäsenet ja projektit tarvitsevat rahoitusta, jonka avulla teknologiaa kehitetään. Mikäli projekti tai yksilö kehittää lupaavan teknologisen innovaation, ei tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että tämä innovaatio olisi välittömästi käytettävissä ja hyödynnettävissä: tiedeyhteisön ensimmäinen tehtävä on ainoastaan kehittää innovaatio, mutta sen realisointi, tuotanto ja käyttöönotto, vaativat jälleen oman rahoituksensa. Ajatelkaamme vaikkapa hiilidioksidi-imuria: kehitysvaiheessa tällainen innovaatio vaatii suunnittelua, miten hiilidioksidia aktuaalisesti imetään ilmakehästä, ja toisaalta insinöörisuunnittelua, joka kehittää käytännössä tätä tekniikkaa hyödyntävän koneen. Tämän jälkeen koneen tuotanto vaatii vielä rahoitusta raaka-aineiden, osien ja valmistuksen puolesta.
Toisekseen nykyinen poliittis-taloudellinen todellisuus tekee ilmastonmuutosta hillitsevän teknologian kehittämisestä ongelmallista, koska sen on vaikea kuvitella tuottavan välitöntä taloudellista voittoa. On tietenkin selvää, että pitkällä tähtäimellä ilmastokriisiä ehkäisevän teknologian onnistunut kehittäminen ja käyttö tuottavat merkittäviä säästöjä, kun ilmastokriisin tuhoisat seuraukset vältetään. Olisikin siis pitkäaikaisella tähtäimellä järkevää, että valtiot tukisivat rahallisesti ilmastonmuutoksen ja teknologian kehittämiseen liittyvää tutkimusta. Toisaalta niin kauan rikkaimmat maat ovat hallitusmuodoltaan edustuksellisia demokratia, on vaikea kuvitella poliitikkoja keräävän sen verran tahtovoimaa, että olisivat valmiita sijoittamaan merkittäviä summia valtion budjetista tällaiseen tutkimukseen riskeeraten samalla oman menestyksensä seuraavissa vaaleissa. Myös Yhdysvalloissa on nähty demokratian heikkous reagoida merkittäviin haasteisiin pitkällä aikajänteellä: ne rahalliset tuet, joita Barack Obaman hallitus panosti esimerkiksi ympäristötutkimukseen, lakkautettiin heti Donald Trumpin päästessä presidentiksi. Lisäksi Yhdysvaltojen kongressissa ja EU:ssa vaikuttaa fossiiliteollisuuden lobbaajia, jotka ajavat tietenkin omia etujaan ja ylläpitävät valta-asemaansa. Nykyiset demokraattiset järjestelmät ovat siis hyvin kankeita vastaamaan ilmastokriisin kaltaisen pitkäjänteisyyttä ja päämäärätietoisuutta vaativaan ongelmaan. Ylipäätänsä valtio muutosta ohjaavana tahona on heikentyneessä asemassa, koska ylikansallisella pääomalla ja sen edustajilla on uusliberalistisen kapitalismin myötä merkittävä vaikutus valtiolliseen päätöksentekoon. Samoin yksityinen sektori on haluton rahoittamaan ympäristöteknologiaa, koska hankkeiden taloudellista menestystä on vaikea mitata ja osoittaa rahoittajille houkuttelevalla tavalla. Jotta ympäristönsuojelullinen lähestymistapa voisi menestyä ympäristökriisin välttämisessä, vaaditaan merkittävää maailmanlaajuista yhteistyötä ja tutkimusprojekteja, joille annetaan riittävä rahoitus. On syytä myös huomauttaa, että nykytilanne ei vaadi ainoastaan yhtä vaan useampaa innovaatiota.
Kolmas ja suurin ongelma ympäristönsuojelulliselle lähestymistavalle on kuitenkin nyky-yhteiskuntien riippuvuus fossiilisista polttoaineista ja liiallinen usko omaan teknoutopiaansa: tosiasia on se, ettei yhteiskunnilla ole lähitulevaisuudessa näkyvissä yhtään laadullista ja määrällisesti vastaavaa energialähdettä, jonka varaan voisi rakentaa nykyisen kaltaisen energiatalouden, ja joka ei aiheuttaisi ilmastonmuutoksen kaltaista globaalia ongelmaa. Pelkästään öljynkulutuksen korvaaminen esimerkiksi päästöttömällä ydinvoimalla vaatisi noin 2500 läpi vuoden keskeytyksettä toimivaa Olkiluotoa. Kiinan kokoisen maan koko energiakulutuksen korvaaminen vaatisi puolestaan 4000 ydinvoimalaa. Tällaisen infrastruktuurin rakentaminen olisi mahdotonta niin ajallisesti kuin aineellisesti. Uusiutuvan energiateknologian sekä ilmastonmuutosta hillitsevän teknologian rakentaminen ja käyttö, kuten kaikki inhimillinen toiminta, lisäävät aina luonnonvarojen ja energian käyttöä. Teknologian kehittäminen ei siis ratkaise vielä ylituotannon ja -kulutuksen ongelmaa. Lopulta juurikin aika on teknologisia innovaatioita vastaan: yhteiskunnat ovat heränneet ekologisten kriisien uhkaan myöhään, ja planetaaristen rajojen ja ilmaston keikahduspisteiden kunnioittamiseksi tuntuvia ja ratkaisevia ilmastotoimia vaaditaan välittömästi – ei joskus tulevaisuudessa, kun teknologia saattaa kenties tarjota näihin ongelmiin ratkaisuja. Ihmisillä, politiikoilla ja yhteiskunnilla ei ole yksinkertaisesti enää varaa tehdä liian vähän liian myöhään.
Lähteet:
Bastin, J.-F. et al. (2019) The global tree restoration potential. Science (American Association for the Advancement of Science). [Online] 365 (6448), 76–79.
Dixson-Decleve, Sandrine et al. Earth for All. A survival guide for Humanity. New Society Publishers 2022.
Dobson, A. (2007): Green political thought. London and New York: Routledge.
Fridleifsson, Ingvar B.; Bertani, Ruggero; Huenges, Ernst; Lund, John W.; Ragnarsson, Arni; Rybach, Ladislaus (2008-02-11), O. Hohmeyer and T. Trittin (ed.): The possible role and contribution of geothermal energy to the mitigation of climate change | IPCC Scoping Meeting on Renewable Energy Sources conference
Gates, Bill. Kuinka välttää ilmastokatastrofi. Nykyiset ratkaisut ja läpimurrot joita vielä tarvitsemme. WSOY 2021.
Heikkurinen, Pasi & Ruuska, Toni: Kestävän elämän manifesti. Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry, Elonkehä-kirjat 2021.
Lähde, Ville (2013): Niukkuuden maailmassa. niin & näin -kirjat, Tampere.
Malm, Andreas (2018): The Progress of This Storm: Nature and Society in a Warming World. New York: Verso.
Pinto, J. (2020): Environmentalism, Ecologism, and Basic Income. Basic Income Studies 2020.
Vince, Gaia. Nomad Century. How to survive the climate upheaval. Penguin Books 2022.
https://yle.fi/uutiset/3-10863916
https://www.ekofokus.com/2019/08/onko-metsittaminen-paras-tapa-torjua.html
https://www.helen.fi/helen-oy/vastuullisuus/ajankohtaista/blogi/2018/smr
https://energyplaza.vattenfall.fi/blogi/tulevaisuuden-pienet-ydinreaktorit-ovat-jo-taalla
https://www.oecd-forum.org/posts/the-role-of-nuclear-energy-in-mitigating-climate-change
https://www.bbc.com/news/science-environment-60312633
https://www.dw.com/en/fact-check-is-nuclear-energy-good-for-the-climate/a-59853315
https://breakthroughenergy.org/our-approach/the-green-premium/
https://space.fmi.fi/oppimateriaali/envisat/otsoni/kasvihuone.html
https://www.brookings.edu/essay/why-are-fossil-fuels-so-hard-to-quit/
