Petri Lahtinen
Kaksi kiireellisintä ongelmaa, joihin päätöksenteon on puututtava maailmanlaajuisella tasolla, ovat laajalle levinnyt epätasa-arvo ja yhteen kietoutuvien ekologisten kriisien verkosto. Myös sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja ympäristökysymykset ovat tätä nykyään toisiinsa kytkeytyneitä ja samanaikaisia. Kuten on esitetty monissa tutkimuksissa, erilaisten kokeilujen tuottamassa aineistossa ja tämänkin yhdistyksen tuottamissa blogikirjoituksissa, on universaali perustulo käyttökelpoinen sosiaaliturvan uudistus, jolla voidaan ratkaista muun muassa kognitiivisen kapitalismin[1] ja automatisaation[2] aiheuttamia sosiaalisia ja taloudellisia haasteita. Talous- ja ympäristökysymysten ollessa erottamattomasti liitoksissa nykypäivän yhteiskunnissa on aiheellista kysyä, miten taloudellista uusjakoa ajava politiikka voidaan valjastaa vahvistamaan myös ekologista kestävyyttä.[3] Yksi varteenotettava vaihtoehto on vihreä perustulo, jota tulisi punnita oikeudenmukaisten, tasa-arvoisten ja kestävien yhteiskuntien suunnittelussa.
Ennen vihreän perustulon yksityiskohtaista tarkastelua, on tärkeä erottaa aluksi kaksi siihen liittyvää lähestymistapaa: ympäristösuojelullinen ja ekologinen. Dobson määrittelee ympäristösuojelun niin sanotusti johtamislähestymistavaksi ympäristöongelmiin. Sillä on varma luotto siihen, että ympäristöongelmat voidaan ratkaista ilman perusteellisia muutoksia nykyisiin arvoihin tai tuotannon ja kulutuksen malleihin. Ekologisuus puolestaan vaatii radikaaleja muutoksia suhteeseemme ei-inhimilliseen luontoon sekä käytäntöihin poliittisessa ja sosiaalisessa elämässämme.[4] Vihreän perustulon yhteydessä ympäristösuojelullinen lähestymistapa on kiinnostunut saavuttamaan myönteisiä ympäristövaikutuksia samalla, kun se suosii nykyistä taloudellista viitekehystä: mallin kannattajat väittävät, että nykyisiä tuotannon ja kulutuksen malleja voidaan ylläpitää. Yhtä lailla pysyvä talouskasvu ei ole ainoastaan mahdollinen vaan myös toivottava. Vaikka ympäristönsuojelullinen lähestymistapa saattaakin tiedostaa näiden mallien kestämättömyyden, tiedeusko ja teknologinen determinismi pitävät yllä optimismia uusien teknologisten ratkaisujen suhteen, jotka korjaavat ja tasapainottavat kestämättömiä vaikutuksia.[5]
Vaikka teknologisia ratkaisuja löydettäisiinkin tulevaisuudessa hyvittämään antropogeenisiä ympäristövaikutuksia, on aiheellista kysyä, mikä hinta tästä jää maksettavaksi: kuinka paljon luonnon monimuotoisuudesta ihmiskunta on valmis uhraamaan? Olemmeko valmiita ottamaan sen riskin, että saatamme ylittää planetaariset rajat siinä määrin, ettei paluuta enää ole? Siinä missä ympäristösuojelullinen lähestymistapa on ylioptimistinen teknologian kehitykseen ympäristöongelmia ratkaistaessa, on ekologinen lähestymistapa epäileväinen (muttei täysin teknofobinen) sen suhteen, pystyykö teknologia ratkaisemaan tarpeeksi nopeasti lukuisat ekologiset kriisit, jotka uhkaavat tällä hetkellä maapalloa.
Sen sijaan, että ekologinen lähestymistapa toivoisi ylläpitävänsä nykyiset kulutuksen ja tuotannon mallit, suosii se siirtymää kohti jälkituotannollista yhteiskuntaa. Samalla se puoltaa varallisuuden muotoa, joka ei ole riippuvainen talouskasvusta. Täten ekologinen perustulo olisi osa kohtuutalouden politiikkaa. Tällainen politiikka pyrkii kohti sosiaalis-ekologista muutosta, joka tapahtuu sosiaali-, ympäristö- ja talouspolitiikan sekä näiden alojen instituutioiden kautta. Niiden tarkoitus on varmistaa, että tuotannon ja kulutuksen laskiessa inhimillinen hyvinvointi kasvaa ja tulee tasa-arvoisesti jaetuksi.[6] Mikäli tällainen muutos halutaan saavuttaa globaalisti, kestämättömästä luonnonvarojen hyväksikäytöstä on luovuttava, ja ylikulutuksesta vastuussa olevien rikkaiden valtioiden tulee päättää riippuvaisuutensa rajattomaan ja umpimähkäiseen talouskasvuun. Lisäksi on välttämätöntä, että rikkaimpien valtioiden, ryhmien ja yksilöiden tulot ja varallisuus uudelleen jaetaan niille, joilla on riittämättömät keinot riittävän elintason saavuttamiseksi.[7]
Kun vihreää perustuloa punnitaan oikeana toteuttamiskelpoisena vaihtoehtona, vähintään kolme tekijää tulisi ottaa huomioon sen toteutuksessa, jotta sen voidaan kuvitella vahvistavan myönteisiä ympäristövaikutuksia. Nämä tekijät olisivat ehdot, lisäykset ja täydennykset. Ensinnäkin tiettyjä ehtoja voitaisiin liittää perustulon saamiseen. Esimerkiksi osa perustulosta voitaisiin maksaa kupongeilla, jotka kävisivät maksuvälineenä kestävästi tuotetun lähiruoan ostossa tai julkisessa liikenteessä.[8] Ajatus sotii kuitenkin monien perustulomallien esittämiä rajoituksettomuuden ja universaaliuden periaatteita vastaan: jokaisen tulisi olla oikeutettu samaan määrään perustuloa olosuhteista riippumatta. Yhtä lailla vastaanottajien tulisi saada harjoittaa henkilökohtaista vapautta sen suhteen, mihin he käyttävät perustulonsa. Toisekseen näiden ehtojen täyttyminen vaatisi paikallisten tuotteiden saatavuutta ja riittävää julkisen liikenteen infrastruktuuria. Viimeiseksi tulisi ottaa huomioon, että varakkaiden yksilöiden kulutustottumukset ovat enimmäkseen kestämättömiä. Täten, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on kyseenalaista vaatia huono-osaisempia – joille perustulo on usein suunnattu – tavoittelemaan entistä enemmän ekologisia valintoja, jotta he saisivat perustuloa. Toinen vaihtoehto olisi niin sanotut lisäykset, jolloin perustulon saajat saisivat lisätuloa ikään kuin kansalaispalkkana heidän osallistuessaan ympäristöystävällisten valintojen tekoon ja toimintaan.
Vihreä perustulo itsessään on monesta näkökulmasta riittämätön ratkaisu planeettamme kohtaamiin moniulotteisiin ongelmiin. Täten vihreä perustulo vaatiikin osakseen täydennyksiä eli yhtäaikaisia parannuksia sosiaalisissa, taloudellisissa ja ympäristöllisissä todellisuuksissa. Kuten jo aiemmin mainittiin, ekologisen lähestymistavan parissa kohdataan näkemyksiä, jotka vaativat perusteellisempaa ja peräti radikaalia sosiaalis-ekologista muutosta yhteiskunnissamme. Mulvale on ehdottanut seuraavaa listaa yleisistä ja julkista politiikan aloitteista, joita tarvitsemme pyrkiessämme kohti perustavanlaatuista ja ekologisesti kestävää muutosta politiikassa ja taloudessa[9]:
- Riittävä ja edullinen asuminen, joka on myös ympäristöystävällistä.
- Paikallisen ruoantuotannon turvaaminen, joka tuottaa hyvälaatuista, edullista ja ravitsevaa ruokaa.
- Työmarkkinoiden uudelleenrakennus, joka tukee vihreitä työpaikkoja ja tuotantoa sekä hoivatyötä.
- Päästötön tai vähäpäästöinen julkinen liikenne, joka on edullista ja kätevää myös maaseudulla.
- Väestönkasvun pysäyttäminen.
- Elinympäristöjen suojelu sekä ekologisesti järkevä ja yhteisökeskeinen maankäytön suunnittelu.
- Määrätietoinen ekologinen kasvatus, joka välittää ympäristökansalaisuuden välttämättömyyden sekä opettaa käytännön taitoja ja eettisiä arvoja, jotka ovat ekologisen kestävyyden edellytyksiä.
- Ympäristöllisesti tehokas terveydenhuolto sisältäen muun muassa terveyden edistämisen strategioita, jotka tukevat myös instituutioiden ulkopuolisia ja yhteisöllisen hoidon muotoja.
Vastaavanlaisen listan sosiaalis-ekologisista uudistuksista on muodostanut Blauwhof: 1) minimi- ja maksimitulojen sekä varallisuuden rajat; 2) progressiivinen tulovero; 3) julkiset työllistämisohjelmat; 4) perustulo; 5) työviikon lyhentäminen; 6) varallisuuden ja yritysten omistajuuden levittäminen; 7) yritysten järjestäminen tuottajayhteistyöksi.[10] Mulvale on puolestaan laajentanut omaan visiotaan sosiaalis-ekologisesta muutoksesta listaamalla kolme kannatusjoukkoa, joilla olisi välttämättömän tarpeellinen rooli muutoksen aikaan saamiseksi: 1) laajan sosiaalisen liikkeen kriittiset ja asiantuntevat osapuolet, jotka edistävät sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja ekologista hyvinvointia; 2) teoreetikot ja tutkijat, jotka tarjoavat strategista opastusta ja käytännöllisiä ratkaisuja; 3) hallituksessa ja julkisessa sektorissa toimivat aktivistit, jotka pystyvät vaikuttamaan päätöksentekijöihin konsultoimalla ympäristöliikkeiden, akateemisen maailman ja kansalaisjärjestöjen toimijoita.[11] Vaikka sosiaalis-ekologisten muutosten tarkka määrä ja luonne ovat vielä määrittelemättä, radikaalin muutoksen tärkeys on kuitenkin ilmeinen: tällä hetkellä maailmassa on lukuisia uhkaavia ekologisia kriisejä, jotka johtuvat nopeista ja merkittävistä muutoksista luonnollisissa ekosysteemeissämme niin paikallisella, bioalueellisella kuin maailmanlaajuisella tasolla.[12] Suurin osa näistä muutoksista on antropogeenisiä, ja nykyistä geologista aikakautta onkin usein kutsuttu nimellä antroposeeni: tämä tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että ihminen vaikuttaa koko maapallon geologiaan ja kaikkiin ekosysteemeihin tavalla tai toisella.
Vihreän perustulon suunnittelussa yksi keskeinen käytännön kysymys on tietysti sen rahoittaminen. Tämä on itsessään äärimmäisen monimutkainen aihe, joka vaatisi oman tekstinsä. Silti muutama ehdotus on hyvä esitellä tässä pikaisesti. Vihreän vaihtoehdon perustulon rahoittamiseksi on esittänyt Anderson jo vuonna 2009: hän lähtee liikkeelle siitä ilmeisestä tosiasiasta, että vihreä perustulo tulisi rahoittaa ekologisesti suotuisalla tavalla. Tähän sisältyisi vihreä verotus, joka on suunniteltu rajoittamaan kulutusta erityisesti rikkaiden kansalaisten keskuudessa, ja kytkeminen ekoverohelpotuksiin matalapalkkaisten ihmisten keskuudessa. Nämä toimet maksimoisivat sekä ekologisen tehokkuuden ja distributiivisen oikeudenmukaisuuden.[13] Andersonin tavoin Marston katsoo, että perustulon rahoitus tulisi poiketa rikkaampien ja köyhempien maiden välillä: rikkaissa maissa perustulo voisi olla avainasemassa oleva tekijä, jolla käsitellä kestämätöntä talouskasvua, ympäristön saastuttamista, ja ylikulutuksen ja -kansoituksen ongelmia. Köyhempien maiden kohdalla perustulo saattaa edistää paikallisen talouden kehitystä ja olla osa köyhyyteen liittyvien ongelmien ratkaisua.[14]
Kun vihreää perustuloa tarkastellaan osana sosiaalis-ekologista muutosta, verotulot ovat oleellinen osa tätä prosessia. Muutama mekanismi verotulojen keräämiseksi olisivat progressiivinen tulovero, suurempi kasvihuonekaasujen sekä luksustuotteiden ja -palveluiden verotus ja täsmällinen verotus liikevaihdosta, joka on peräisin kiinteistön ja ulkomaanvaluutan ostosta sekä muista rahoitusinstrumenteista, jotka perustuvat ahneuteen ja nopeaan voiton tekemiseen.[15] Jo nyt on olemassa ”ympäristöllisiä” veroehdotuksia kuten haittavero, joka sisältää ympäristövaikutusten hinnan, ja päästökauppa, joka pyrkii myös vähentämään saastuttamista.[16] Kun ajatellaan aiempaa ympäristösuojelun ja ekologian välistä erottelua, on selvää, että ympäristönsuojelullinen lähestymistapa voi hyväksyä perustulon ainoastaan sen seurausten perusteella ilman sen suurempia huolia sen rahoituksen suhteen. Ekologinen malli puolestaan vaatisi, että myös perustulon rahoitus aktiivisesti edesauttaa vahingollisten ympäristövaikutusten vähentämistä.
Tasapainon saavuttaminen ympäristön kannalta haitallisten toimien verottamisen ja perustulon rahoittamisen välillä on kuitenkin äärimmäisen monimutkainen. Ilmeisen riski on se, että onnistuminen ympäristölle vahingollisten toimien vähentämisessä voi johtaa perustulon taloudellisen kestävyyden epäonnistumiseen. Tämä puolestaan saattaa johtaa tilanteeseen, jossa perustulon rahoituksen ylläpito johtaa uudelleen ympäristölle haitallisten toimien hyväksymiselle. Tämän vuoksi ekologinen malli ja sosiaalis-ekologinen muutos vaativat kasvunjälkeistä politiikkaa, kulutuksen vähentämistä ja kestävämpiä elämäntapoja. Täten toimeentulominimiä voitaisiin laskea, kun ympäristöä vahingoittavien toimien verotusta voitaisiin myös laskea.[17] On myös tärkeää huomioida, että varallisuuden uudelleenjako on oleellista kasvihuonekaasujen vähentämisessä.[18] Vihreä perustulo tulisi joka tapauksessa rahoittaa hyödyntämällä lukuisia lähteitä ja tavalla, joka kykenee reagoimaan muutoksiin: siinä, mitä nykyisin pidetään ekologisesti kestävänä, saattaa paljastua epätoivottuja sivuvaikutuksia. Täten perustulon rahoituslähteitä tulee säännöllisesti arvioida ja mukauttaa muuttuvien olosuhteiden mukaan, jotta myönteiset ympäristövaikutukset turvataan myös tulevaisuudessa.[19]
Tarkastellessamme perustulon tehokkuutta edistää tosiasiallisesti ekologisia päämääriä merkittävä haaste on puute tutkimusaineistosta, joka käsittelee perustulon ja ekologisten seuraamuksien välistä suhdetta. Aineiston puute johtuu pitkälti siitä, että vaikutuksia ympäristökäyttäytymiseen on harvoin otettu huomioon menneissä perustulokokeiluissa.[20] Akateemisessa maailmassa varhaisempia perusteita vihreän perustulon puolesta ovat esittäneet Tony Fitzpatrick (1999), Simon Birnbaum (2009), Pierre-Marie Boulanger (2009) ja Jan Otto Andersson (2009). Perustulon ekologisten myönteisten vaikutusten ollessa vielä pitkälti teoreettisia on tärkeää, että tulevissa perustulokokeiluiden suunnittelussa ympäristönäkökulma otetaan näkyvästi huomioon.
Merkittävimmät elämän osa-alueet, joilla perustulolla voidaan kuvitella olevan ympäristön kannalta myönteisiä vaikutuksia, ovat ajankäyttö, kulutustottumukset sekä ruoankulutus ja -tuotanto. Kuten jo aiemmin todettiin, ovat rikkaiden maiden kansalaiset enemmän vastuussa luonnon resurssien kuluttamisesta kuin köyhempien maiden asukkaat. Täten millä tahansa politiikalla, joka vähentää muuttoa nykyisin köyhemmistä maista rikkaimpiin, voidaan ajatella olevan myönteinen ympäristövaikutus. Tarpeeksi tehokas perustulo vähentäisi tarvetta muuttaa köyhyyttä pakoon ja yhteiskunnalliseen asemaan perustuvaa kulutusta, kun köyhyyteen liittyvä häpeä vähenisi. Lisäksi perustulo mahdollistaisi heikko-osaisempien mahdollisuuksia ostaa parempilaatuisia, kestävämpiä ja eettisempiä tuotteita ja palveluita.[21]
Ruoantuotanto on yksi suurimmista kasvihuonekaasuihin, metsien tuhoutumiseen, aavikoitumiseen, rehevöitymiseen ja luonnon monimuotoisuuden häviämiseen vaikuttavista tekijöistä. Ratkaisuja näihin ongelmiin ovat muun muassa paikallisen tuotannon tukeminen, reilun kaupan tuotteet, kestävät viljelymenetelmät ja eläinperäisen ravinnon vähentäminen.[22] Perustulo parantaisi mahdollisuuksia suosia näitä vaihtoehtoja, sillä monet tutkimukset mainitsevat hinnan merkittäväksi kynnyskysymykseksi kestävässä ruoankulutuksessa. Esimerkiksi kestävästi viljellyt vihannekset ja hedelmät sekä vegaaniset tuotteet ovat monin paikoin tällä hetkellä kalliimpia kuin korkeakaloriset ja prosessoidut valmis- ja pikaruoat.[23] Lisäksi kestävämmät ruokatottumukset vaativat usein enemmän aikaa ruoan valmistamiseen ja itseopiskeluun ruokavalintojen ympäristövaikutuksista.[24] Perustulon voidaan ajatella tarjoavan sekä aikaa että rahaa, jota vaaditaan kestävämpien ruoankulutustottumuksien lisäämiseksi.[25]
Tässä kohtaa on hyvä huomioida, että on olemassa myös sellaisia ennustuksia, jotka esittävät perustulolla olevan myös kielteisiä ekologisia vaikutuksia. Eräät tutkimukset osoittavat, että tulojen kasvu johtaa samalla kulutuksen kasvuun siinä määrin, että se tilastollisesti peittää alleen ympäristöystävällisen toiminnan jopa niidenkin keskuudessa, jotka ovat aiemmin identifioituneet ympäristötietoisiksi.[26] Yksi merkittävimmistä juurisyistä nykyisille ekologisille kriiseille on talouden produktivistinen malli, joka perustuu kasvavaan luonnon resurssien hyväksikäyttöön, ylikulutukseen ja ajatukseen jatkuvasta talouskasvusta. Voidaankin helposti väittää, että mikä tahansa lisätulo edistää entisestään tällaista järjestelmää.[27] On mielenkiintoista huomioida myös, että Kanadassa toimiva Pohjoisrannikon heimoneuvosto on ilmaissut huolensa yksilöille maksettavan perustulon mallista. Neuvosto on katsonut sen olevan yksi kolonialismin muoto, sillä se suosii entisestään nykykulttuurimme yksilökeskeisyyttä yhteisöjen vahvistamisen sijasta. Tietyissä tilanteissa keskittyminen yksilön vapauksiin saattaa heikentää kulttuurien ja yhteisöjen kollektiivisia tekijöitä uhaten samalla niiden kykyä ratkoa ympäristöön liittyviä ja muitakin ongelmia.[28]
Vihreän perustulon toteuttamisessa tulee ottaa kaksi avaintekijää huomioon, jotta sillä olisi tosiasiallisesti myönteisiä ekologisia vaikutuksia: ensinnäkin, kuinka suureksi perustulo asetetaan ja toiseksi, miten vihreä perustulo liitetään osaksi sosiaalis-ekologista muutosta. Osa tutkijoista väittää, että ylikulutuksen uhan valossa perustulolla olisi myönteisiä ympäristövaikutuksia, kun se on asetettu ainoastaan minimitoimeentulon tasolle.[29] Toiset puolestaan väittävät, että ainoastaan tarpeeksi korkea perustulo voi toimia kulttuurisena siirtymänä kohti jälkiproduktivistista yhteiskuntaa, jossa yksilöt suosivat materiaalisesta kulutuksesta vähemmän riippuvaista elämäntapaa.[30] Nykymaailmassa vaikuttaakin väistämättömältä, että sosiaalis-ekologisen muutoksen täytyy koskea myös ihmisten arvoja ja elämäntapoja. Seuraten ekologisten taloustieteilijöiden ja tiettyjen alkuperäiskansojen viitoittamaa suuntaa, meidän ihmisten tulisi lajina – niin yksilöllisesti kuin kollektiivisesti – keskittyä merkityksellisten suhteiden laatuun, keskinäiseen avunantoon paikallisissa yhteisöissä ja sellaisten sosiaalisten instituutioiden ja prosessien kehittämiseen, jotka auttavat meitä saavuttamaan korkeamman sosiaalisen solidaarisuuden tason.[31] Tavoitellessamme parempaa ja kaikille tasa-arvoisempaa maailmaa, on selvää, ettei ympäristökysymyksiä voida erottaa sosiaalisista, poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Täten ekologisia kysymyksiä ei tulisi ylenkatsoa myöskään perustulon kaltaisen uudistuksen suunnittelussa.
LÄHTEET:
Andersson, J. O. (2009): Basic Income from an ecological perspective. Basic Income Studies, 4, 2: 1-8.
Birnbaum, S. (2009): Introduction: Basic Income, sustainability and post-productivism. Basic Income Studies, 4, 2: 1-7.
Blauwhof, F. B. (2012): Overcoming accumulation: is a capitalist steady-state economy possible?. Ecological Economics, 84: 254–261.
Boulanger, P-M. (2009): Basic Income and sustainable consumption strategies. Basic Income Studies, 4, 2: 1-11.
Dobson, A. (2007): Green political thought. London and New York: Routledge.
European Commission. (2012). Europeans’ attitudes towards food security, food quality and the countryside, Special Eurobarometer, 1–37.
http://ec.europa.eu/public_opinion/archives/ebs/ebs_389_en.pdf
Fitzpatrick, T. (1999): Freedom and Security: An introduction to the basic income debate. St. Martin’s Press, New York.
Freibauer, A., Mathijs, E., Brunori, G., Damianova, Z., Faroult, E., Girona, J., O’Brian, L. & Treyer, S. (2011): Report: European Commission Standing Committee on Agricultural Research (SCAR) Sustainable food consumption and production in a resource-constrained world.
Goggins, G., & Rau, H. (2016): Beyond calorie counting: Assessing the sustainability of food provided for public consumption. Journal of Cleaner Production, 112, 257–266.
Howard, M. (2017): A carbon dividend as a step toward a basic income in the United States: Prospects and problems.
Marston, G. (2016): Greening the Australian Welfare State: Can Basic Income Play a Role?, in J. Mays, G. Marston, and J. Tomlinson (eds): Basic Income in Australia and New Zealand: Perspectives from the Neoliberal Frontier. Palgrave Macmillan, New York.
MacNeill, A. & Vibert, A. (2019): Universal Basic Income and the Natural Environment: Theory and Policy. Basic Income Studies 2019.
Moulier-Boutang, Y. (2012): Cognitive Capitalism. Cambridge, Polity.
Mulvale, J. P. (2017): Reclaiming and reconstituting our understanding of “environment” in social work theory. Canadian Social Work Review, 34(2), 169–186.
Mulvale, J. P. (2018, May): Making the green case for basic income: UBI, the environment and social justice. Presentation at the North American Basic Income Guarantee Congress, Hamilton, Ontario.
Mulvale, J. P. (2019): Social-Ecological Transformation and the Necessity of Universal Basic Income. Social Alternatives Vol. 38 No. 2, 2019.
Perkiö, J. (2015). Universal basic income – A cornerstone of the new economic order. In K. Borgnäs, T. Eskelinen, J. Perkiö, & R. Warlenius (Eds.), The politics of ecosocialism: Transforming welfare (pp. 137–147). New York: Routledge.
Pinto, J. (2020): Environmentalism, Ecologism, and Basic Income. Basic Income Studies 2020.
Widerquist, K. & Lewis, M. A. (2017): The ethics and economics of the basic income guarantee. New York, Routledge.
[1] Moulier-Boutang 2012.
[2] Winderquist & Lewis 2017.
[3] MacNeill & Vibert 2019.
[4] Dobson 2007, 2–3.
[5] Pinto 2020.
[6] Sama.
[7] Mulvale 2019.
[8] MacNeill & Vibert 2019.
[9] Mulvale 2019.
[10] Blauwhof 2012
[11] Mulvale 2019.
[12] Sama.
[13] Anderson 2009.
[14] Marston 2016.
[15] Sama.
[16] Howard 2017.
[17] Sama.
[18] Marston 2016.
[19] Pinto 2020.
[20] MacNeill & Vibert 2019.
[21] MacNeill & Vibert 2019.
[22] Goggins & Rau 2016
[23] Freibauer et al 2011
[24] European Commission 2012
[25] MacNeill & Vibert 2019.
[26] Ivanova & al. 2018.
[27] Pinto 2020.
[28] MacNeill & Vibert 2019.
[29] MacNeill & Vibert 2019.
[30] Perkiö 2015, 137-147; Pinto 2020.
[31] Mulvale 2019.
