Petri Lahtinen
Viimeisimmässä blogitekstissämme sivuttiin jonkin verran Ukrainan sotaa. Globaalia oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa edistävänä yhdistyksenä haluamme kuitenkin vielä palata tähän aiheeseen pikaisesti. Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla kaikenkattava katsaus Ukrainan tapahtumiin, vaan pikemmin tarkoituksena on koota yhteen tähän konfliktiin liittyviä, tärkeäksi kokemiamme näkökulmia ja huomioita.
Ensinnäkin takertukaamme kysymykseen siitä, millä sanalla tai termillä nimitämme sitä, mitä Ukrainassa tällä hetkellä tapahtuu. Jotkut käyttävät sanaa ’sota’, toiset sanaa ’konflikti’ tai ’kriisi’. Kaikki ovat sinänsä oikeita ja totuudenmukaisia sanoja, mutta kuitenkin niiden välinen ero paljastaa jotain merkittävää erilaisista suhtautumistavoista Ukrainan tilanteeseen. Sota-sanan käyttö tuntuu monin paikoin viittaavaan ajatukseen, että Ukrainan sota alkoi 24. helmikuuta 2022 Venäjän aggressiivisella hyökkäyssodalla, jota edelsi se, kun Venäjän ”presidentti” Vladimir Putin tunnusti Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat itsenäisiksi 21. helmikuuta.[1] ’Konflikti’ tai ’kriisi’ on kuitenkin siinä mielessä osuvampi valinta, koska sen voidaan katsoa ymmärtävän se tosiasia, että nykyinen Itä-Ukrainan sota ei alkanut vuoden 2022 helmikuussa vaan jo vuonna 2014. Tietysti mikään aseellinen konflikti ei synny eikä syty kuplassa, vaan niiden taustalla on pitkiä ja monimutkaisia politiikkaan, talouteen ja kulttuurihistoriaan liittyviä kehityskulkuja. Tämän blogitekstin yhteydessä ei ole mahdollista tarkastella konfliktiin johtaneita olosuhteita, mutta niitä selittäviä verkkotekstejä, artikkeleita ja kirjallisuutta on jo laajasti saatavilla.
Jonkun mielestä sanavalintoihin puuttuminen on turhaa pilkunviilaamista. Konflikteissa kieli ja sen käyttö ovat kuitenkin merkittäviä propagandan sekä vallankäytön välineitä. Venäjä itse on nimittänyt sotaansa separatistialueiden rauhanturvaamisoperaatioksi sekä denatsifikointiin ja demilitarisointiin tähtäävänä ”erikoisoperaationa”. Kaikki nämä sanavalinnat tietysti pyrkivät ohjaamaan kuulijan ajatukset ja huomion pois sodan – ja erityisesti hyökkäyssodan – ideasta. Putinin ja Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin kansainvälisillä areenoilla pitämissä puheissa on jo pitkään korostunut Yhdysvaltoihin suhteutettu propaganda, jossa on korostunut argumentti ”entäpä USA…”. Tämä lähes suoraan kylmän sodan aikakaudelta lainattu retoriikka ja antagonismi Yhdysvaltoja kohtaan on toiminut pitkään Putinin ja tämän kannattajien ideologian perustana. Hyökkäyssodan aamuna pitämässä puheessaan Putin pääsi yli puolenvälin mainitsematta sanallakaan Ukrainaa ja sen sijaan puhui ikään kuin koko valtion yli Yhdysvalloille, joihin Putin tuntuu katsovan koko länsimaisen ja globalisoituneen vallan keskittyvän.[2] Tähän teemaan pureudutaan tarkemmin alempana.
Konflikti ei elä ainoastaan sotakentillä vaan myös perinteisessä, digitaalisessa ja sosiaalisessa mediassa ennennäkemättömällä tavalla. Digitaalinen viestintä on johtanut tilanteeseen, jossa sota kykenee elämään jatkuvana informaation ja kuvien virtana tietokoneiden ja älypuhelimien ruuduilla.[3] Huomiotalouden aikakautena mediat kilpailevat keskenään raa’asti lukijoiden ja katselijoiden huomiosta. Journalismi ei ole pitkään aikaan voinut tyytyä niin sanotusti objektiiviseen uutisointiin ja faktojen tarjoamiseen. Hyökkäyssodan alkaessa eri alojen asiantuntijat, kirjeenvaihtajat ja toimittajat tarjosivat hyvin erilaisia tulkintoja ja skenaarioita sodan etenemisestä ja sen päättymisestä. Todellisuudessa kukaan ei tiedä – eikä voikaan tietää – milloin ja erityisesti miten sota tulee päättymään.
Yhtä lailla kuin kieli ja sen käyttö ovat vallankäytön välineitä, ovat myös uutisointi ja ennen kaikkea uutisoimatta jättäminen omanlaistaan vallankäyttöä ja vaikuttamista. Ukrainan konflikti on ollut vahvasti näkyvillä eri uutismedioissa siitä asti, kun Venäjä aloitti nykyisen hyökkäyssotansa. Sen sijaan on aiheellista pysähtyä miettimään, kuinka paljon Itä-Ukrainan tilanteesta on uutisoitu vuosien 2014 ja 2022 välillä. Kuinka moni oli edes muistanut ennen tämän vuoden alkua, että Itä-Ukrainassa on ollut konflikti melkein kahdeksan vuoden ajan? Yhtä hyvin on aiheellista kysyä, kuinka paljon länsimaalainen media ja uutistoimistot ovat huomioineet Afganistanin sodan aiheuttaman pakolaiskriisin, Saudi-Arabian sotarikokset Jemenissä tai Turkin toiminnan Syyriassa. Se, mitä tänä vuonna on tapahtunut Mariupolissa, on tietysti kauheaa muttei mitään, mitä ei olisi jo vuosien aikana tapahtunut esimerkiksi Groznyissa, Fallujassa ja Alepossa.[4]
Moni on ihmetellyt, miten tavalliset Venäjän kansalaiset voivat olla välinpitämättömiä tai tietämättömiä Ukrainan tapahtumista. Kun sota ei ole omalla kotiovella, se valitettavasti tuntuu omasta arkielämästä irrallisena, kaukaisena ja peräti epätodellisena. Kuinka moni Suomessa tietää esimerkiksi Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien sotarikoksista Jemenissä, jotka ovat osittain mahdollisia Suomesta saaduilla petrodollareilla ja täältä ostetuilla aseilla? Entäpä moniko suomalainen on tietoinen siitä, että Suomenkin tukemat turvallisuusjoukot Afganistanissa ovat raiskanneet lapsia?[5] Samaan aikaan suomalaiset rahoittavat Venäjän sotaa ostamalla siltä energiaa ja Suomen valtio liittyy sotilasliittoon Turkin kanssa, joka Ukrainan sodalla varjossa on taas käynnistänyt laajamittaiset hyökkäykset Pohjois-Syyrian alueella tavoitteenaan alueella asuvien kurdien, jesidien ja kristittyjen etninen puhdistus.[6] Kaikissa tapauksissa kyseessä on psykologisessa mielessä sellainen torjunnan alalaji kuin die Isolierung (eristäminen), jossa torjuttava asia lausutaan julki niin, ettei julkilausumalla ole seurauksia, joita tunnustetuilla tosiasioilla yleensä on.[7] Ihmiset ovat kiinnostuneita omasta ja välittömän lähipiirinsä elämästä eivätkä niinkään kaukaisista konflikteista taikka ideologisista ja poliittisista kiistoista.[8]
Venäjä on meille eurooppalaisille samaan aikaan lähellä mutta samalla vieras. Euroopan halvaannuttava riippuvaisuus venäläisestä energiasta ja Ukrainan läheisyys Eurooppaan nähden ovat pakottaneet meidät reagoimaan Venäjän hyökkäyssotaan tavalla, joka tehnyt meille vaikeaksi eristää itsemme sodan implikaatioista ja seurauksista. Venäjää ja Putinia on jo pitkään katsottu lännestä käsin jonkinlaisina ei-eurooppalaisina irrationaalisina mysteereinä. Kokonaiskuvaa katsottaessa Putinin hallinto on ollut perusluonteeltaan selkeä jo pitkään. Vuonna 2005 Putinin suurin haastaja ja tuolloin Venäjän rikkain mies oligarkki Mihail Hodorkovksi syrjäytettiin öljy-yhtiö Jukosin johdosta ja tuomittiin vankilaan. Kun takana oli Neuvostoliiton romahtaminen ja 90-luvun puutteen, epävakauden ja epäjärjestyksen aikakausi, jolloin oligarkit ja järjestäytyneen rikollisuuden ryhmittymät kamppailivat vallasta, edusti Putin monelle venäläisellä mahdollisuutta vakauteen ja järjestykseen – tapahtui se sittenkin demokratian ja vapauden kustannuksella.[9] Putinista leivottiin lopullisesti Venäjän presidentti toisen Tšetšenian sodan myötä, jota sitäkin leimasivat massiiviset sotarikokset ja siviilikuolemat. Tuo sota ei kuitenkaan koskettanut EU- taikka NATO-maita, koska Tšetšenian asukkailla oli väärä uskonto ja alueella olematon geopoliittinen merkitys.[10]
Vladmir Putin ei lopulta ole niin suuri mysteeri, kuin haluaisimme ehkä ajatella, vaan hänessä on hyvin monia diktaattorille tyypillisiä piirteitä. Ensinnäkin Putinin valta on alusta alkaen perustunut kahden pilarin varaan: toisaalta kansansuosioon, toisaalta kontrolliin.[11] Toisekseen Putin on eristänyt itsensä tehokkaasti omaan todellisuuteensa: hän käyttää kuulemma harvoin internettiä eikä omista älypuhelinta.[12] Käytös kuvastaa hyvin sitä, kuinka niin sanotusti vanhan vallan edustajat ovat pudonneet täysin nykymaailmamme jälkimodernin ajanhengen ulkopuolelle. Globalisaation ja sen voittokulun rinnalla loisena elänyt kapitalismi ovat mutkistaneet koko maailmaa tavalla, jossa poliittinen, taloudellinen, yhteiskunnallinen ja sosiaalinen todellisuus ovat sotkeutuneet erottomasti toisiinsa muodostaen massiivisia ja toisiinsa mitä yllättävimmin ja ennakoimattomin tavoin vaikuttavia kompleksisia järjestelmiä. Internet, niin kuin suurin osa maailman ihmisistä sen nykyisin mieltää, eli englanniksi World Wide Web kuvastaa erinomaisesti globalisaation siirtymistä toisaalta lähes koko maailman kattavaksi, toisaalta taas immateriaaliseksi hyperjärjestelmäksi. Internet onkin muuttanut lähtemättömästi tuotannon prosesseja. Hyödykkeiden dematerialisointi, yhteistyön periaate ja rikkomaton jatkuvuus tuotannon ja kulutuksen välillä ovat tehneet hyödykkeen arvon perinteiset määrittelyn kriteerit tarpeettomiksi.[13]
Vanhan maailman diktaattorit ja despootit harvoin enää ymmärtävät nykymaailman kompleksisuutta. He eivät ymmärrä, ettei taloudellinen ja poliittinen valta ole enää yksiselitteisesti sidottu pääomaan ja materiaalisiin resursseihin perustuvaan valtaan. Niiden rinnalle on noussut uudenlainen, immateriaalisen vallan resurssi ja sosiaalisen pääoman muoto eli huomio. Tämän on ymmärtäneet ja sisäistäneet sellaiset hahmot kuten Donald Trump, Elon Musk, Mark Zuckerberg ja peräti Volodymyr Zelenskyi. Monimutkaistuneen maailman kelkasta ja maailmanpolitiikan keskuksesta pudonneet vanhan vallan edustajat oireilivat ulkopuolisuuden kokemuksestaan kumpuavaa eksistentiaalista kriisiä turvautuen viimeisiin tuntemiinsa keinoihin: voimaan, kiristykseen, uhkailuun ja väkivaltaan.
Putinismin ”hullulta” vaikuttavaa maailmankatsomusta ei tule ymmärtää vain vastareaktiona sen nimenomaan yhdysvaltalaiseksi ja länsimaalaiseksi kokemalla globalisaatiolle ja sen kompleksisuudelle, vaan sen juurina toimivat syvällä venäläisessä aatehistoriassa elävä käsitys Venäjästä jollain tapaa ”erityisenä” sivilisaationa. Täten putinismia ja venäläisyyttä varjostaa myytti, joka määrittää niitä nimenomaan negaation kautta suhteessa ”yksinapaiseen maailmanjärjestykseen”, jota Venäjän näkemyksessä erityisesti Yhdysvallat edustavat ja ylläpitävät. Lopulta Venäjän järjettömyyden ja hulluuden takana on ideologian tasolla tapahtuva radikaali eksistentiaalinen kriisi. Putinismin pääideologiksi ja ”maailman vaarallisimmaksi filosofiksi” nimitetty Alexandr Dugin onkin todennut, etteivät nykyiset tapahtumat Ukrainassa ole sotaa vaan Venäjän ontologista kamppailua maailmassa, jossa se on suljettu pois globaaleista verkostoista.[14] Yhtä lailla Putinin puheissa on korostunut jatkuvasti ajatus, joka unelmoi edelleen jostain myyttisestä ”Suur-Venäjästä”, jossa Ukrainaa valtiona saati kulttuurina ei ole olemassa suhteessa Venäjään. Täten sekä kyvyttömyys tunnistaa pienempiä valtioita todellisesti suvereeneina toimijoina sekä vainoharhaisuus Naton laajenemisesta osana länsimaista yksinapaista maailmanjärjestystä kumpuavat samasta määritteleväksi koetusta riippuvuussuhteesta, joka ”erityisellä venäläisellä sivilisaatiolla” on suhteessa länteen.[15]
On vaikea kuvitella, että Putin olisi valmis luopumaan sodastaan Ukrainassa ja täten myöntämään kaikille ”tappionsa”. Olisi kaunista vaikkakin ylioptimista ajatella myöskään venäläisten massojen ajattelussa tapahtuvan radikaali käännös, joka saisi heidät janoamaan vakauden sijasta niin paljon vapautta, että he olisivat valmiita nousemaan kapinaan ja kaataakseen maansa diktatuurin. Voimme ajatella esimerkiksi, kuinka Stalinin tyrannia kesti aina tämän kuolemaan asti tai kuinka Pohjois-Koreakaan ei ole kaatunut moniin nälänhätiinsä. Tietysti Venäjällä on sen historian aikana nähty vallankumouksia ja -kaappauksia, mutta kysymys kuuluukin, millaiset kehityskulut voisivat nyt johtaa siihen. Edelleen Putinin kaaduttua lopulta jää edelleen arvoitukseksi, pysyykö Venäjä eristäytyneenä sivilisaationa, kulkeeko se kohti länsimaista demokratiaa, vai voisiko se löytää oman tavan olla olemassa ”erityisenä sivilisaationa” mutta elää sopusoinnussa muun maailman kanssa.
Tavoitellessamme globaalia yhteistyötä ja pyrkiessämme rakentamaan parempaa maailmaa on ajatusmalleissamme ja toimintatavoissamme tapahduttava merkittäviä muutoksia: ensinnäkään emme voi paeta erilaisia konflikteja ja ongelmia vetoamalla jonkinlaiseen ylittämättömään ontologiseen kuiluun kulttuuriemme välillä. Toisekseen emme voi myöskään eristää itseämme maailman realiteeteista ja sitoa itseämme energiariippuvaisiksi tai solmia sotilasliittoja sellaisten toimijoiden kanssa, jotka eivät tunnusta muiden valtioiden tai kansanryhmien suvereeniutta. Lopuksi emme voi enää kääntää katsettamme muualla, kun jossain päin maailmaa tapahtuu sotarikoksia ja ihmisoikeusrikkomuksia. Nykyiset konfliktit vaativatkin laajempaa solidaarisuutta sekä välitöntä toimintaa.
Lähteet:
Berardi, Franco ”Bifo”: Tietotyö ja prekaari mielentila. Tutkijaliitto, Tampere 2006.
Ravela, Reko: Sodasta. Niin & Näin: filosofinen aikakausilehti nro 113 kesä 2/2022.
Sandström, Tuukka: Putinin hulluudesta
(Särö 28.2.2022. Viitattu 26.8.2022)
Salminen, Antti: Niin & Näin -lehden pääkirjoitus. Niin & Näin: filosofinen aikakausilehti nro 113 kesä 2/2022.
Salminen, Antti & Váden, Tero: Energia ja kokemus – naftologinen essee
niin & näin -kirjat, Tampere 2013.
https://yle.fi/uutiset/3-12327949 (Yle Uutiset. 21.2.2022. Viitattu 23.8.2022.)
Yhteiskunta kriisiviestinnän tilassa
https://www.polemis.fi/post/yhteiskunta-kriisiviestinn%C3%A4n-tilassa
(Polemis-blogi. Viitattu 25.8.2022)
Vladimir Putin still does not use smartphone, spokesman says
https://tass.com/society/1237157
(Russian News Agency 18.12.2020. Viitattu 26.8.2022)
Helsingin Vasemmistoliitto vaatii solidaarisuutta kurdeille – ”loppu Turkin aiheuttamille ihmisoikeusloukkauksille!”
(Kansan Uutiset 9.5.2022. Viitattu 31.8.2022)
[1] https://yle.fi/uutiset/3-12327949
[2] Sandström 2022
[3] https://www.polemis.fi/post/yhteiskunta-kriisiviestinn%C3%A4n-tilassa
[4] Ravela 2022
[5] Sama
[6] https://www.ku.fi/artikkeli/4729343-helsingin-vasemmistoliitto-vaatii-solidaarisuutta-kurdeille-loppu-turkin-aiheuttamille-ihmisoikeusloukkauksille
[7] Salminen & Vadén 2013, 198
[8] Ravela 2022
[9] Sandström 2022
[10] Ravela 2022
[11] Sandström 2022
[12] https://tass.com/society/1237157
[13] Berardi 2006, 89
[14] Salminen 2022
[15] Sandström 2022
